Tämän aamun Helsingin Sanomissa oli äärimmäinen kiinnostava, puhutteleva, viisas ja monipuolinen Sonja Saarikosken teksti otsikolla: Tulin uskoon ja tuputin Jeesusta teinitytölle – mitä ihmettä rippileirillä tapahtui? Saariskoski kertoi siinä noin kymmenen vuoden takaisista kokemuksistaan Kansan Raamattuseuran rippileireiltä Vivamosta niin leiriläisen kuin isosenkin näkökulmasta sekä etääntymisestään tuosta nuoruuden uskosta. Miten paljon ajatuksia teksti herättikään!
Saatoin samaistua moneen kohtaan kirjoituksessa. Kävin itsekin aikoinaan sattumalta Kansan Raamattuseuran riparin, ilman mitään taustatietoa ko. liikkeestä. Tosin leiripaikkani oli Oronmylly Parikkalassa ja opettajani nykyäänkin valovoimainen evankelista Ilkka Puhakka. Nuorelle, uskonnolliselle, herkälle ja silloin vielä hengelliseen mustavalkoisuuteen taipuvaiselle persoonalleni leiri sopi hyvin. Sain paljon tietoa, opetusta, elämyksiä ja kokemuksia. Tulin kai uskoonkin (Nyt se kuulostaa hullulta, koska uskonasiat ovat oikeasti pikkulapsesta saakka kiinnostaneet ja kiehtoneet ja vetäneet minua puoleensa, vaikka lapsuudenperheeni ei ollut uskonnollinen – enkä nykyään liputa minkäänlaisen ratkaisukeskeisen uskoontulon puolesta missään yhteyksissä. Usko on pikemminkin salaisuus, jonka ilmaantuminen ja haihtuminen ja vahvuus ja laimeus on jonkun muun kuin minun käsissäni.)
Kiinnityin leirin jälkeen kotiseurakuntaani ja olin isosena varmaan kaikkiaan kymmenellä rippileirillä ja muistelen noita aikoja lämmöllä. Sain upeita ystäviä, vastuullisia tehtäviä ja sielulleni rakennusta. Varsin pian minussa alkoi kuitenkin nousta myös kriittisiä kysymyksiä: Kenellä on lupa, valta tai oikeus määritellä, millainen usko tai uskoontulo riittää ja kelpaa? Miten hyvä ja kaikkivaltias Jumala voisi sallia jonkun ihmisen – pahimman rikollisenkaan – joutua iankaikkiseen kadotukseen, jos hän on oikeasti armahtava isä? Muistan myös, kuinka toisissa karismaattisissa piireissä kohtaamani menestyksen teologia alkoi tökkiä ja suututtaa. Miten kukaan voi kuvitella, että hänelle elämässä tuleva hyvä on Jumalan siunausta mutta muita kohtaavat kärsimykset Jumalan puhuttelua tai jopa Jumalan rangaistus? Miten lapsellista, väkivaltaista, ymmärtämätöntä ja törkeää.
Päästyäni opiskelemaan journalistiikkaa Jyväskylään otin etäisyyttä kirkkoon ja uskonasioihin. Eri hengellisten opiskelijajärjestöjen tilaisuuksissa koitin välillä käydä, mutta petyin. Kansan Raamattuseuran opiskelijaillassa tajusin, että enää en kuulu tänne. Minua vastaan tuli vieras ihminen, joka alkoi heti tökerösti todistaa uskostaan. Koin sen hyvin kiusalliseksi. Jälkeen päin ajatellen tämä saattoi olla vain huonoa tuuria eikä kenties kertonut paljon mitään KRS:n silloisen opiskelijatyön tilasta Jyväskylässä.
Sonja Saarikoski kirjoittaa: ”Jeesus, josta puhuin, lakkasi tuntumasta tutulta. Sanat, joita olin rippileirillä toistellut, olivat kuin jotain vierasta, ulkoa opeteltua kieltä. Ajatus minun käsilläni olevasta yksittäisestä, sanallistettavasta totuudesta muuttui oudommaksi ja oudommaksi. En pystynyt sitoutumaan Kansan Raamattuseuran uskonkäsityksiin. Lopulta en enää ymmärtänyt, mitä rippileirillä oli tapahtunut.”
Voin hyvin eläytyä hänen tunnelmiinsa. Ja samalla herää mielessäni yleisempi, laajempi, olennainen kysymys: Mihin tyssää Suomen kirkossa tai sen herätysliikkeissä matka aikuiseen uskoon?
Jos seurakuntien ja kristillisten järjestöjen nuorisotyössä aktiivisille annettaisiin myöhemmin mahdollisuus kysyä kaikkein kerettiläisimmätkin kysymyksensä ääneen, mahdollisuus keskustella täysin avoimesti ja haastaa opittu usko ja uskonkäsitykset, heidän ei ehkä tarvitsisi etääntyä kristinuskon perinnöstä ja ytimestä siinä merkityksessä kuin niitä nyt itse keski-ikäisenä katselen. Heille pitäisi tarjota mahdollisuus etsiä ja kuulla toisenlaisista tavoista tulkita uskoa ja Raamattua, mahdollisuus kuulla erilaisista pelastuskäsityksistä. Aikuisessa uskossa olennaiselta tuntuu mahdollisuus katsoa asioita myös aivan toisin kuin on tottunut ja kasvanut katsomaan, ja mahdollisuus olla täysin rehellinen.
Hyvin harva aikuinen ihminen kai pystyy edes kuvittelemaan, että hän koskaan voisi ihmisen kielellä rautalangasta vääntäen määritellä ainoan oikean totuuden. Aikuiselle elämä, Jumala, Jeesus, pelastus, usko, toivo ja rakkaus ovat sanoja, joiden yksiselitteinen määrittely lienee sitä mahdottomampaa, mitä enemmän ikää ja elämänkokemusta karttuu. Monille oppineille kirkon työntekijöille tämä on itsestäänselvyys. He ovat saaneet mahdollisuuden jo teologisessa tiedekunnassa tai muussa opinahjossa ja keskinäisissä keskusteluissaan käydä läpi epäilevät kysymykset. Heillä on ollut mahdollisuus perehtyä historian faktoihin ja tulkintojen moninaisuuteen. Hiljaisuuden viljely on tuonut monille vapauden katsoa opillisia lausumia yhä uudelleen toisin. Miten tämä sama oikeus taattaisiin tavallisille seurakuntalaisille, myös niille innokkaille isosille isosvuosien jälkeen?
Kirkossa on hyvää tämänsuuntaista toimintaa, mutta se ei ole kovin tavoittavaa. Mieleeni tulevat esimerkiksi rovastikunnalliset maallikkoryhmät, katekumenaatti tai retriitit. Niihin kuitenkin harvemmin eksyvät Sonja Saarikosken kaltaiset nuoret aikuiset. Miten kirkko voisi aktiivisemmin tarjota jäsenilleen mahdollisuutta pohtia aikuista uskoa ja juurtua siihen itselleen täysin rehellisesti?
Itse löysin opiskeluvuosinani tien körttiopiskelijoiden pariin. Minulle sopi se löyhä ja väljärajainen porukka, jossa sai tulla ja olla ja mennä eikä kukaan kysellyt perään. Joku muu on kokenut körttiläiset välinpitämättömiksi tai jopa vihamielisiksi uusia jäseniä kohtaan, kun kukaan ei aktiivisesti kutsu, houkuttele tai kiinnitä uusia ihmisiä joukkoon. Ymmärrän tämän kritiikin hyvin, mutta minulle se oli taivas. Sain vain istua ja veisata seuroissa eikä tarvinnut tilittää kenellekään mitään. Välillä saattoi mennä vuosikin, etten käynyt missään tilaisuudessa. Välillä kävin ahkerammin. Sittemmin olen saanut esittää tässä joukossa ääneen myös kaikkein kerettiläisimmät epäilykseni, jopa seurapuheissa, enkä ole tullut heitetyksi ulos. Toki ulosheittäminen olisi jossain määrin vaikeaa, koska en ole koskaan kunnolla tullut sisäänkään.
Toivoisin, että sekä kirkolla että sen kaikilla eri herätysliikkeillä olisi jotakin keinoja pitää voimassa yhteys entisiin innokkaisiin jäseniinsä. Aikuinen usko vaatii sekä vapauden että jotakin, mihin kiinnittyä. Eri ihmisillä on eri tarpeet. Yksi kaava ja malli ei toimi kaikille.
Mihin sinä koet voivasi aikuisena kiinnittyä hengellisesti? Jos mitään sellaista ei ole, mitä toivoisit olevan?
Tässä vielä linkki Saaikosken juttuun: http://www.hs.fi/sunnuntai/a1470976068975?jako=75db9195659d9aaa310c82c824c06255
Luin saman Sonja Saarikosken artikkelin eikä se ollut lainkaan sieltä sensaatiohakuisimmasta päästä. Emilian ”aikuinen usko” saa minut aikalailla vakuuttuneeksi omasta,viimekädessä kokolailla täydellisestä, lapsenuskostani. Teologian opiskelu on ollut kivaa, ja jos minulla olisi hengellinen koti, olisi se vanhoillislestadiolaisuus, mutta tässä yhteydessä on pakko toisaalta viitata Groucho Marxin tunnettuun lausahdukseen omista ryhmäjäsenyyksistään.
Sinällään ilmaus ”aikuinen usko” propagandistisuudestaan huolimatta on ihan hauska. Kuin sattumalta aikuisen oikeeta uskoa on sellainen näppärä, subjektiivis-eksklusiivinen näennäisrelativistinen liberaaliteologia, joka sulkee pois ison osan klassista kristinuskoa.
Ja jos ihan suoraan sanon, niin minusta Emilian – anteeksi vaan – ”aikuinen usko on pikemminkin murrosikäinen, pateettinen huokaus kuin uskoa minkäänlaisessa sellaisessa merkityksessä, jolla itse uskon ymmärrän.
Minä en aivan suoralta kädeltä pysty samaistumaan tämän uskonsuunnan edustajaksi, mitä kuvaat sanoilla ”näppärä, subjektiivis-eksklusiivinen näennäisrelativistinen liberaaliteologia”. Sen olen myöntänyt auliisti usein ja myönnän nytkin, että suhteessa ns. klassiseen kristinuskoon olen monilla tavoin kerettiläinen. Mutta että tapani ajatella olisi murrosikäisen pateettista huokailua – se tuntuu mielestäni tosi kummallista.
Varmaankin mahdollisuus kysellä riippuu siitä missä piireissä liikkuu ja osin myös ihmisen omasta persoonasta kokea asioita.
Minä en ole koskaan kokenut missään kristillisessä viitekehyksessä, että ei olisi ollut oikeutta kysellä tai kyseenalaistaa hengellisiä asioita. Olen tosin itse lukenut ja etsinyt vastauksia Raamatusta ja muusta kirjallisuudesta. Tosin minulla ei ole ollut suuremmin tarvettakaan kyseenlaistaa Raamatun ilmoitusta, sillä olen löytänyt toimivan rauhan Jumalan kanssa.
Ps.
Jäin myös miettimään, että mitä se ”aikuinen usko” on? Minulle minun oma uskoni on tarpeeksi aikuista. Jos se on jonkun mielestä lapsellista, niin se ei haittaa, minähän sillä omalla uskollani tulen autuaaksi 🙂
Jep. Tärkeitä pointteja Kari-Matti ja Salme! Yhteen kirjoitukseen ei koskaan voi mahduttaa kaikkea ja keskustelu on arvokasta. Itse en missään nimessä ajattele, etteikö ihmisellä saisi olla lapsenuskoa tai että lapsenusko olisi lapsellista. Jos ihmisellä on aidosti rauha oman uskonsa kanssa, sitä ei pidä joutua keinotekoisesti kyseenalaistamaan.
Aikuinen usko on käsitteenä kristinuskon taustaa vasten ristiriitainen, eikä sille ole olemassa yhtä ainoaa määritelmää. Silti yritän sillä termillä kuvata nyt tässä yhteydessä yhtä elämän ilmiötä: tarvetta kysyä ja kyseenalaistaa, tarvetta mennä syvemmälle joissakin kysymyksissä joita ei ymmärrä, tarvetta tutkia enemmän, tarvetta tarkastella pohjia myöten sitä, mitä on oppinut pitämään totena. Jos se tarve tulee ihmisen sisältä luontaisesti ja aidosti, olisi tärkeää että sitä tarvetta saisi myös kirkon tai herätysliikkeen jänenenä kuunnella, ja löytyisi ihmisiä, jotka uskaltavat keskutella haastajien kanssa tyrmäämättä heidän aitoja kysymyksiään.
Siis olennaista on, ettei kukaan halveksisi kenenkään uskoa tai toisaalta myöskään kysymyksiä. Tuolla K24:n Fb-sivuilla Mika Turunen kijoitti mielestäni todella olennaisesta asiasta, kun hän sanoi tämän blogipostauksen alla, että ”Minulle suurin kriisi on ollut toisten halveksunta. Jos kysyy jotakin eri tavalla kuin mikä on kunkin vastaajan konteksti niin katseessa on ollut vähintäänkin nenänvartta pitkin valuva halveksunta. Onneksi minulla myös on toisenlaisia kokemuksia.”
Meidän ongelmamme (nyt puhuu aikuistyön pappi seurakunnasta) on se, että pitäisi vähäisillä voimavaroilla palvella niin monenlaisia aikuisia. Asenteellisia valmiuksia meillä mielestämme on. Emme turhenna kysymyksiä, emme vaienna emmekä jyrää. Järjestämme agnostikkoiltoja ja paikallislehtien viikonloppuhartauksissamme jäljittelemme älyllisesti epäilevien ajatuksia ja kysymyksiä. Jalkaudumme markkinoille ja messuille, maatalousnäyttelyihin ja kapakoihin. Koetamme tavoittaa tavallisia suomalaisia niin hiihtokeskuksissa kuin Kanariansaarilla.
Kuinka toisenlaisia ovatkaan kohtaamiemme ihmisten kysymykset. Ja kuinka keskenään erilaisia nämä aikuiset ovatkaan.
Oma vastaukseni on vanha ’ora et labora’. Rukoile jaa tee työtä. Labora: Saarnaa sanaa niin hyvin kuin osaat, tee sen eteen työtä ja kohtele opettaessasi ja julistaessasi aikuisia aikuisina. Ora: Älä luule, että usko syntyy vain viisaiden sanojen tai inhimillisen osaamisen tuloksena. Rukoile työllesi siunausta.
Mitä on uskon aikuisuus? Se tuskin on sellaista vaativaa kuluttajahengellisyyttä, joka odottaa että minulle järjestetään haluamaani toimintaa ja minua puhutellaan juuri ja vain juuri tahtomallani tavalla. Ennemminkin se on lähimmäisenrakkaudeksi muuntuvaa uskoa. Ainakin sen pitäisi olla.
Tuo on muuten Teemu ihan totta. Siis tuo loppukaneettisi. Voisiko ”aikuisen uskon” yksi toteuttamismahdollisuus olla juuri tuo lähimmäisenrakkauden toteuttaminen sen sijaan (tai rinnalle), että tarjottaisiin korkeatasoista uskon pohdintamateriaalia.
Ja tuo Kari-Matin lanseeraama ”subjektiivis-eksklusiivinen näennäisrelativistinen liberaaliteologia” on tietysti osuvuudessaan hauska, mutta kyllä ”klassinen kristinusko”kin on sen verran moniselitteinen ja viitekehyssidonnainen käsite, ettei senkään sateenvarjon alta kiistatonta autuutta löydy.
Erittäin hyviä pointteja, joihin on helppo yhtyä, Teemu! Minäkin uskon ja tiedän, että kirkon työntekijöillä on paljon valmiuksia kohdata hyvin monenlaisia ihmisiä todella monenlaisten kysymystensä äärellä. Erityisesti uskon, että kahdenkeskisissä kohtaamisissa tehdään valtavasti hyvää näkymätöntä työtä, jossa kirkon työntekijä on aito ja tosi ihminen joka kohtaa seurakuntalaisensa juuri sellaisena kuin hän on.
Mutta saarnat ja muut julkiset puheet joukoille ovat ehkä osittain ongelma? Kirjoitat, että ”paikallislehtien viikonloppuhartauksissamme jäljittelemme älyllisesti epäilevien ajatuksia ja kysymyksiä”. Varmaankin näin ja hyvä. Pikkaisen hankala sana tosin tuo jäljitellä. Saako vaikkapa pappi olla munaskuitaan myöten rehellinen kaikissa kysymyksissä edes paikallislehteen kirjoittaessaan? Ja entä julkisissa puheissa ja saarnoissa: voiko niissä puhua oikeista tosielämän polttavista hengellisistä ristiriitakysymyksistä? Voiko niissä käsitellä eksegetiikan uusia tutkimustuloksia ja tarjota seurakuntalaiselle haastetta ja vaihtoehtoisia tulkintoja? Saako niin edes tehdä? Ja vaikka saisi, tekeekö kukaan? Itse janoaisin kirkossa myös tällaista puhetta.
”Saako vaikkapa pappi olla munaskuitaan myöten rehellinen kaikissa kysymyksissä edes paikallislehteen kirjoittaessaan?” kysyy Emilia
Itse olen huomannut, että yksi sun toinen pappi muuttuu esim eläkkeelle päästessään hyvinkin ”munaskuitaan myöten rehelliseksi” suuntaan tai toiseen, siis ei vain yhteen suuntaan. Ehkä sen mahdollistaa se, kun ”virkavaljaat” saa jättää pois?
Olennaista ei ole se, onko jokin eksegetiikka uusinta, vaan onko se hyvää. Hieman kummalliselta kuulostaa sellainen ajatus, ettei jotain raamatunselitystä saisi tai voisi esittää. Usein kyllä niin väitetään, mutta luulen etteivät sen esittäjät osallistu seurakuntien raamattuluennoille. Kun Raamatun kirjoja käsitellään, tulee selityksissä väkisinkin vastaan monenlaisia näkemyksiä ja teorioita. Toiset niistä ovat perinteisiä ja toiset moderneja. Olennaista ei ole se, ovatko ne moderneja, vaan se, ovatko ne varteenotettavia.
Seurakunnan opettaminen saarnoissa ja luennoilla ei kuitenkaan jää kahlaamaan vain ’vaikeissa kysymyksissä’. Itse asiassa ne eivät ole kovin kypsää kristillisyyttä vaan alkutaivalta. Niitä voi pyöritellä ja niillä voi brassailla, mutta ne eivät ravitse eivätkä tue ihmisen ja kristityn kasvua. Jos unohtuu vain ’kulkemaan vierellä’ ja ’kyselemään yhdessä’, seurakuntalaiset äänestävät jaloillaan ja menevät sinne, missä tarjotaan rukiista leipää.
Tuo termi rehellinen on melkoisesti ladattu käsite. Se lienee tullut tähän keskusteluun John A. T. Robinsonin kirjan otsikosta (Honest to Good, Rehellinen Jumalan edessä, 1963, suom. 1965). Sanan käyttö on korrektia, jos joku sananjulistaja on opettanut toisin kuin miten itse uskoo. Tosin kirkon palvelijan tehtävänä ei ole hoidattaa sieluaan kuulijoilla ja vaihtaa suuntaa kuin tuuliviiri aina sen mukaan, mihin uskoon. Tai minkä kirjan on viimeksi lukenut. Mutta ikävällä tavalla rehellinen on alkanut näissä geimeissä merkitä samaa kuin epäuskoinen ja uskova samaa kuin epärehellinen. Taustaoletuksena on se, että elämä ja tiede nyt vaan ovat niin vaikeita karikkoja, ettei normaalilla nikealais-konstantinopolilaisella uskolla enää niistä selviä.
Tuosta Teemun esittämästä hyvä/huono/vanha/uusi – arvotuksesta eksegetiikan osalta tuli mieleen esimerkkinä keskustelu Jeesuksen historiallisuudesta. Sen vakava pohtimien oli vanha, eräs ensimmäisiä, eksegetiikan tutkimuskohteita. Parisataa vuotta sitten askarreltiin sen hypoteesin parissa, että Jeesus Nasaretilainen olisikin ollut fiktiivinen hahmo. Nyt kukaan vakavasti otettava tutkija,pappi tai muu kristinoppinut, ei kyseenalaista Jeesuksen historiallisuutta. Silti ajatus Jeesuksesta fiktiivisenä hahmona nousee – ainakin oman kokemukseni mukaan – esille tämän tästä.
Tämä siis lienee hyvä esimerkki kysymyksestä, jota ei ole syytä väistää, mutta jonka vakavaan tutkimiseen ei liene enää tarpeellista tuhlata resursseja.
Kirjoitat Teemu, että ”rehellinen on alkanut näissä geimeissä merkitä samaa kuin epäuskoinen ja uskova samaa kuin epärehellinen”. Saan kiinni ajatuksestasi ja minustakin on hyvin ikävää, jos siitä tulee ainoa tulkintalinja. Ymmärtääkseni ihminen joutuu kirkon pappisvirassa vaikenemaan nykyään muustakin kuin epäuskosta. Itse suren molempia, sitä ettei kirkossa ole tilaa papin rehelliselle epäuskolle mutta yhtälailla sitä, ettei siellä ole tilaa vaikkapa joillekin pappien rehellisille konservatiivisille näkemyksille. Minusta on hyvin sääli, että esim. Luther-säätiön pappeja on pistetty viralta ev. lut kirkossa, vaikka itse kannatankin mitä lämpimimmin naispappeutta jne. Tarkoitan siis, että eläisin mieluummin keskellä hämmentävän moninaista rehellisen vilpitöntä kirkkoa kuin näennäisen yhtenäisyyden viitan alla.
Rehellisyys todellakin on ladattu käsite. Ja ymmärrän, ettei siitä mitään tule, jos jokainen kirkossa puhuu ”mitä sylki suuhun tuo”. Jotkut pelisäännöt ja reunaehdot täytyy olla. Mutta kyllä kuulija sen aistii, jos joku puhuu ”vain viran puolesta” eikä hänellä ole sydän mukana.
Minullakin oli nuorena aikuisena noin 30 vuotta sitten jakso, jolloin kaikki usko loppui kuin seinään. Se oli aika rankka kokemus, koska olin jo kirkon työssä. Onneksi oli viisas esimies, joka neuvoi, että annetaan ajan tehdä työtä ja käydään yhdessä läpi tämäkin erämaa.
Silloin oli tärkeä, etten ollut epärehellinen. En voinut julistaa sellaista, johon en itse jaksanut uskoa. Toisaalta en voinut kylvää täydellä palkalla epäuskoani muihin ihmisiin. Opettelin pysymään siinä, mitä saatoin hyvällä omallatunnolla jakaa muillekin. Puhdistin uskostani kaikkea turhaa ja tyhjää. Käytin sanoja ’kirkkomme opettaa näin’. Sehän oli totta, vaikka henkeä ahdisti. Raamattua oli jo paljon helpompi opettaa, koska teksti ei karannut käsistä ja puhui itsessään.
Aika aikaa kutakin. Luin hirvittävät määrät teologiaa yksinäisyydessä. Kun tulin myllystä läpi, olin vakaammalla pohjalla. Kannattaa antaa itselleen aikaa ja tutkia asioita kaikessa rauhassa, sen sijaan että lukitsee paikkansa kulloistenkin vaihtelevien tunteiden mukaan.
”Aika aikaa kutakin. Luin hirvittävät määrät teologiaa yksinäisyydessä. Kun tulin myllystä läpi, olin vakaammalla pohjalla. Kannattaa antaa itselleen aikaa ja tutkia asioita kaikessa rauhassa, sen sijaan että lukitsee paikkansa kulloistenkin vaihtelevien tunteiden mukaan.”
Tuo pitää paikkansa muutettavat (lue=teologisen kirjallisuuden määrä)muuttaen myös omalla kohdallani. Erämaaksihan sitä sanotaan.
Myös Emilia kirjoittaa viisaasti sanoessaan:
”Tarkoitan siis, että eläisin mieluummin keskellä hämmentävän moninaista rehellisen vilpitöntä kirkkoa kuin näennäisen yhtenäisyyden viitan alla.”
Ajattelen aikuisuutta suhteiden näkökulmasta. Lapsellisuus on riippuvuutta jostain vanhemmasta. Usko on näin ajatellen Jumalaan nähden lapsellista. Aikuisuus on tasavertaista elämistä toisten aikuisten kanssa. Aikuinen usko olisi kai siis vapautumista inhimillisistä auktoriteeteista. Se olisi irtautumista Paavalista, Lutherista, Laestadiuksesta, Hedbergistä, Muromasta ja keitä muita veijareita sitä onkaan. Seurakunnan kasvatustyön tasolla se olisi nuorten kristittyjen kannustamista kasvamaan samalle tasalle rippipappiensa ja kirkkoherrojensa kanssa.
Toisaalta ns. aikuinen usko voisi johtaa pahimmillaan myös irtautumisen taivaallisesta auktoriteetista, Jumalasta. Jeesushan sanoi, että taivasten valtakunta tulee ottaa vastaan kuin lapsi, epäilemättä uskoen.
Kyllähän lapset kiukuttelevatkin vanhemmilleen vaikka ovat heidän huolenpidostaan riippuvaisia. Miksi Jeesus olisi tarkoittanut vain kilttejä lapsia? Jumalaa vastaan saa otellakin, kyllä Hän sen kestää. Olen ymmärtänyt, että jaakobinpainilla on uskoa vahvistava eikä heikentävä vaikutus.
On vaarallista ’epäilemättä uskoa’ oppi-isän tai hengellisen liikkeen sanoja. Silloin nostaa jotain inhimillistä jumalakseen.
Martti: ”On vaarallista ‘epäilemättä uskoa’ oppi-isän tai hengellisen liikkeen sanoja. Silloin nostaa jotain inhimillistä jumalakseen.”
Jälleen kerran fiksu ja oikeaan osunut oivallus Martti Pentiltä.
Täysin samaa mieltä Kimmo W:n kanssa.
Juuri näin. Kiitos erittäin paljon Teemu Kakkurille. Seuraava ei viittaa Teemun tekstiin.
Mietin jo varsin nuorena onko loppujen lopuksi hyvästä, jos valmistuu teologisesta tiedekunnasta pikavauhtia, parissa vuodessa, ilmoittaa ettei ole ikinä halunnut lukea teologiaa vaan lukea papiksi, puhuu opinahjostaan tyylillä ”saatanan synagoga” ja varoittelee tapauksista ”aloitti Hengessä, lopetti Helsingissä”.
Sitten paiskataan keskelle seurakuntaa, meillä vielä nuorisotyöhön, samanikäisenä kuin ne seurakunnan nuoret, jotka jäivät kotiseudulle ylioppilastutkinnon jälkeen. En tiedä pitkällekö koettiin eväiden riittävän.
Mietin kyllä sitäkin, kun tilaisuus tuli, tuota ”historiallis-kriittistä” mesomista ja totesin, että muuankin professori oli siksi älykäs ja siksi lahjakas, että hän olisi mielestäni ehkä, sittenkin, kyennyt ottamaan kuulijakuntaansa huomioon. Lääkiksessä sanottiin, kun piti ensimmäinen istukka viipaloida, nyt tulette näkemään laarillisen verta, älkää säikähtäkö, älkää syyttäkö itseänne jos pyörrytte, niin joskus käy. Katselkaa vähin erin, mitä sielu sietää. Toivon, etten väärin tuomitse ainuttakaan teologian opettajaa, ajattelen olisiko nuoria, useasti sensitiivisiä ja pelokkaistakin ihmisiä (jos usko menee?) saatu osaavalla pedagogiikalla kuuntelemaan kertoen vaikka ettei jokaisen eksegeetin ”usko mene” ellei ole alkuaan suunnattu omatekoiseen jumalankuvaan.
Kai se on hankalaa jos itse kokee jyrkän tärskäyksen kohdatessaan jonkin kysymyksen tyyliin kirjoittiko Mooses sittenkään Mooseksen kirjoja ja joutuu luennoimaan väelle joka on valmiiksi varuillaan. Ihminen kuitenkin, jollakin tasolla säilyttää myös sen menneen itsensä, sen jyrkän umpiuskovaisen — joka saattaa yhtäläisesti olla umpiateisti kunhan siis on niin umpinainen ettei ilma liiku. Jossakin Professori Uljas Eksegeetin takin povessa elää yhtä kaikki sekin Uuno Uskovainen joka hän kerran oli, ja elleivät Uljas ja Uuno siedä toisiaan, lyö sovinnon kättä ja Johannes XXIII:n tapaan muistuttele itselleen ja toisilleen, ”älä ota itseäsi turhan vakavasti” , Uljas Professori olisi ehkä voinut nähdä itsensä, sen Uuno Uskovaisen, armollisemmin silmin.
Ehkä se olisi ollut liikaa vaadittu. Ehkä hän olisi tarvinnut niiltä oppilailtaan vastaantuloa: Ei meitä pelota. Meidän kirkkoherra sanoi ettei Jumala ota lahjaansa takaisin.
Toisinaan joku hyvin historialliskriittinen minusta näyttää kaivasvan verta nenästään. Provokaatio on niin turhaa.
Se ”rukiinen leipä” on se pointti. Sitä useimmat ihmiset loppujen lopuksi haluavat kuulla .Ihmiset ovat ihan tarpeeksi fiksuja lukemaan itsekin eksegetiikan kulloisiakin populaarijulkaisuja. Ja täytyy muistaa, että eksegetiikka on niin paljon muutakin, ja nykyään etupäässä muuta, kuin ns. moderni historiallis-kriittinen raamattukritiikki.
Tuo on varmaan tärkeä asia. Seurakunnan nuorille jäsenille on saatava selväksi, että he ovat riittävän fiksuja lukemaan itse ja ajattelemaankin.
Historiallis-kriittinen raamattukritiikki ei ole mitenkään erityisen modernia. Eksegetiikan muodissa se tosiaan on sou lääst siison..
”Moderni” tarkoitti tässä yhteydessä reilun 100 vuoden ajanjaksoa 1860-luvulta 1980-luvulle.
No sitä se kyllä oli. SIis juuri tuo aika historiallis-kriittisen Raamatun tulkinnan kulta-aikaa.
Teologia (lasken tässä myös eksegetiikan teologiaan) ei aina tule muita tieteitä puoli vuosisataa jälkijunassa. Yhteiskuntatieteissä ns. kielellinen käänne alkoi varsinaisesti 1970-luvun lopulla, ja juhli erityisesti 1980- ja 1990-luvuilla. Nyt sekin on menossa – onneksi – mailleen.