Jos Apostolista uskontunnustusta lähestytään tutkielmana tai esityksenä kristillisestä uskosta, voisi sen rakenteen eritellä esimerkiksi seuraavalla tavalla:
Minä uskon Jumalaan,
1. Isään,
1.1. Kaikkivaltiaaseen,
1.2. taivaan ja maan Luojaan,
2. ja Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, meidän Herraamme, joka
2.1. sikisi Pyhästä Hengestä,
2.2. syntyi neitsyt Mariasta,
2.3. kärsi Pontius Pilatuksen aikana,
2.4. ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin,
2.5. astui alas tuonelaan,
2.6. nousi kolmantena päivänä kuolleista,
2.7. astui ylös taivaisiin,
2.8. istuu Jumalan, Isän, Kaikkivaltiaan, oikealla puolella
2.9. ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita,
3. ja Pyhään Henkeen,
3.1. pyhän yhteisen seurakunnan,
3.2. pyhäin yhteyden,
3.3. syntien anteeksiantamisen,
3.4. ruumiin ylösnousemisen
3.5. ja iankaikkisen elämän.
On hyvä huomata, että kyseessä ei alun perin ole ollut teoria jumaluudesta arkikielen suppeassa merkityksessä, ikään kuin uskontunnustus olisi matemaattinen hahmotelma, jossa laskutoimituksen 1+1+1 tuloksi saadaan vastoin ennakko-odotuksia 1 ja joka ilmoitetaan ikään kuin käänteisessä järjestyksessä: 1 (Minä uskon Jumalaan) = 1 (Isään) +1 (Poikaan) +1 (Pyhään Henkeen). Pikemminkin tarkoitus lienee samankaltainen kuin Ap.t. 4:20: ”Emme voi olla kertomatta, mitä olemme nähneet ja kuulleet.” (UT2020) Uskontunnustuksessa pyritään perinteisen selityksen mukaan pitämään kiinni siitä, mitä (varhaiset) kristityt ovat nähneet ja kuulleet (ja kirjoituksissaan selittäneet). Lopputulema siitä kaikesta on -tadaa- uskontunnustus.
Jumalusko, mukaan lukien ja erityisesti kristillinen usko on kyseenalaistunut länsimaissa viime vuosikymmeninä voimakkaasti. Sen yksi ilmenemismuoto on kirkoista eroaminen, joka on ollut noin prosentin vuosivauhtia Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa. Ihmiset jättävät uskonnolliset yhteisöt ja seurakunnat tietysti kukin omista syistään. On myös selvää, että yhtenä syynä joillekin on jumaluskon sisältö, joka jää joko hämäräksi, epäuskottavaksi tai ei vakuuta riittävässä määrin.
Onko uskontunnustuksella edellä mainittu riittävä, myös älyllisesti vakuuttava sisältö? Pelastaako uskontunnustuksen sen joku uusi tulkinta tai sen näkeminen vaikkapa runoutena. Voimmeko vai pitäisikö vaihtaa ilmaisuja, laventaa sitä? ”Minä uskon Jumalaan, Äitiin, kaikkivaltiaaseen…” Voimmeko rukoilla ”Äiti meidän”?
Monelle vahvan vakaumuksen kristitylle edellä sanottu on jo liian voimakas ajatusrakennelma ja saa aikaan epämukavuuden tunteen. Uskontunnustusta ei saa muuttaa. Ja silti… filioque.
”Uskontunnustus ei tarvitse pelastusta, sen uskominen päinvastoin pelastaa. Turpa kiinni siellä takapulpetissa! Ota tai jätä.”
Tekeepä mieleni, aivoni ajattelevi, että uskontunnustuksen ulottuvuuksiin voisi palata vielä myöhemminkin. Mitä on ajateltava Jumalasta, joka kuvataan 1.1. Kaikkivaltiaana ja 1.2. taivaan maan Luojana? Entä muut uskonkappaleet? Näitä on ehdottomasti kontemploitava!
