Viimeaikaisessa keskustelussa on hieman erikoisesti asetettu vastakkain jumalanpalveluselämä ja diakonia. Jos näet diakonia on uskon näkymistä palvelevana rakkautena, ei ilman uskonelämän hoitamista ja sen heräämistä ole myöskään diakoniaa. Jumalanpalveluksen, erityisesti ehtoollisjumalanpalveluksen, viettäminen on seurakunnan hengellisen ja toiminnallisen elinvoiman lähde – joskaan se ei aina ole täysimääräisesti käytössä. Ei auta vain kehittää kaavoja ja liturgista näyttävyyttä, jos kyse ei ole tosiasiallisesti yhteistä ja yhteisöllistä toimintanäkyä kokonaisvaltaisesti ohjaavasta juhlahetkestä, viikottaisesta ”pienestä pääsiäisestä”.
Elämän kaikkineen tulisi olla läsnä jumalanpalveluksessa seurakunnan yhteisenä juhlana, jonka elementit ovat sitten läsnä myös seurakunnan muussa toiminnassa ja elämässä. Messu on erityinen juhla, mutta sitä ja samalla yhteisöllisyyttä ja vuorovaikutusta voidaan tukea hyvin monella eri tavalla. Messun asettaminen keskiöön merkitsee seurakunnan inkarnatorisen, sanan tulemista lihaksi heijastavan perusluonteen muistamista. Seurakunnan toiminnan irrottaminen jumalanpalveluselämästä ja sen viestittämistä kirkon olemuksen sydänäänistä merkitsee myös kirkon sosiaalisen toimintanäyn näivettymistä ja kapeakatseista politisoitumista, mistä esimerkiksi Saksassa ja vaikkapa Ruotsissa on pyristelty eroon.
Itse jumalanpalveluksessa tulisi olla tilaa hiljaiselle hiljentymiselle, ehtoolliselle, sanalle ja rukoukselle, tunteelle ja järjelle, taiteelle ja pohdiskelulle, toiminnalle, itsetutkistelulle ja sosiaaliselle vuorovaikutukselle. Kyse ei siis ole niinkään messun asettamisesta ”toiminnan keskukseen”, vaan koko todellisuuden katsomisesta Jumalan kohtaamisen, armon ja palvelevan rakkauden näkökulmasta. Jumalanpalveluksessahan on kyse oman itsen ja Jumalan kohtaamisesta, rehellisyydestä, ajan antamisesta, keskittymisestä ja saadun rohkaisun ja lahjojen avaaman uuden alun ja luovuuteen rohkaisun jälkeen uuteen orientoitumisesta. Kyse on myönteisen näkökulman ja luottamuksen vahvistamisesta todellisuuteen ja hyvään päämäärään vievän polun löytämisestä ja sillä pysymisestä rehellisyyden, totuudellisuuden ja armollisuuden pohjalta. Kukaan ei pärjää yksin, mutta jokaista tarvitaan. Yhdessä saamme enemmän aikaan. Lahjat voivat olla todellakin monenlaisia. Kenelläkään ei ole varaa kovaan oikeassa olemiseen, vaan kaikki olemme ja elämme Jumalan lupausten varassa.
Seurakunnan työntekijöiden ja muiden asiasta innostuneiden tärkeä tehtävä on poistaa esteitä yhteen tulemiselle. Yksi hyvä keino on ollut se, kun diakoniatyöntekijät ovat vieneet pyhitetyt ehtoollisaineet sairaille ja ikäihmisille hoitokotiin, kun nämä eivät enää voi fyysisesti kokoontua yhteen kotikirkkoon. Lapset ja perheet on pitkään otettu erityisellä tavalla huomioon, samoin nuoret, naiset, miestenpiirit, eri kohderyhmät, myös harvoin kirkossa käyvät konfirmaatioissa ja jouluna. Silti hennon siteen hoitaminen ei ole vielä ideaalitilanne. Suomalaiset kuuluvat vähiten kirkossakäyvien joukkoon maallistuneessa Euroopassa. Merkittävä yhteisöllisyyden ja yksilöllisyyden yhdistävä voimavara on jäänyt käyttämättä, mikä heijastuu myös koko yhteiskuntaan. Talouden ja tuottavuuden logiikka läpäisee arkemme. Yksilö, toisen kuunteleminen, yhteys erilaisten kanssa tässä ajassa ja menneisiin polviin, unohtuu. On toki jo monenlaista kokeiltu ja tehtykin.
Kyse ei ole osallisuudesta ja yhteisöllisyydestä vain yksilö- ja sosiaalipsykologisena kategoriana vaan ennen muuta oman paikan löytämisestä Jumalan kansan joukossa, tärkeää osana Kristuksen ruumista sanan ja sakramenttien lahjoittaman intiimin osallisuuden kautta. Pyhän Hengen temppeliksi sanan kautta luotu kaipaa Hengen kosketusta armonvälineiden kautta. Koko kirkko on apostolinen eli kutsuttu pitämään sanomaa Jumalan armosta Kristuksessa esillä sanoin ja teoin.
Kiitos hyvästä kirjoituksesta. Olen aikaisemmin kirjoittanut hieman samasta teemasta kirkon kansainvälisen mission näkökulmasta. Siihen liittyen todistus eli lähetystyö ja palvelu eli kansainvälinen diakonia on asetettu vastakkain tai hyvin erillisiksi. Kyse on kuitenkin saman kirkon mission eri painotuksista ja puolista.
Tulee myös mieleen, että ehkä esim. St. Egidio voisi olla ihanne-esimerkki siitä, miten messu ja köyhät on otettu tai saatu yhteen. Siinä todistus, messu ja palvelu ovat yksi kokonaisuus!
Hyvä Toivo kun siirryit tännnekin. Haluaisin rohkaista sinua sanomaan yksiselitteisemmin että kysymys on kuitenkin samasta kirkon missiosta. Koko kirkon missio -prosessi jäi siinä mielessä keskeneräiseksi, että tähän puhetapaan (ymmärtämiseen) ei päästy, ja rakenteellisesti kirkon missio jäi jakautuneeksi toisaalta vanhanaikaisesti ymmärrettyyn ”lähetystyöhön” ja toisaalta kansainväliseen diakoniaan. – Missä muuten olet kirjoittanut kv. mission näkökulmasta?
Myös Tommin toivoisin uskaltavan jatkossa otsikoida tällaiset hyvät kirjoitukset yksinkertaisemmin ”Messu ja missio kuuluvat yhteen”. – Missä on paljon sanoja siellä on paljon väärinkäsityksiä.
Hannu, Olen kirjoittanut siitä täällä. Etsin ne blogitekstit ja linkitän tänne.
Hannu, tässä blogikirjoituksessani asiaan liittyvää pohdintaa. Oli joki muukin, jossa kirjoitin kv. työstä, mutta en löytänyt sitä nyt.
https://www.kotimaa.fi/blogit/sanan-ja-julistuksen-kirkosta-kokonaisvaltaiseen-todistamiseen-ja-kirkkonakyyn/
Kiitos Toivo. Hyvä teksti jonka muistan lukeneenikin. Mielestäni olet hyvillä jäljillä ja oikeassa. Olen niin pitkään paininut tämän asian kanssa, että minua väsyttää jo sellainen toisaata ja toisaalta -vatuloiminen tai puhe kolikon kahdesta puolesta – koska sellaisellakin ilmaisulla pidetään sittenkin yllä kahden sellaisen erillisyyttä, jotka kuuluvat lähtökohtaisesti yhteen. Kun olin kirkon lähetystyön keskuksessa parikymmentä vuotta sitten mukana kirkon lähetystyön (ja kv. diakonian) toimintarakenteen kehittämisessä, tästä asiasta ei päästy sellaiseen yksimielisyyteen jonka seurauksena olisi voitu perustaa uudenlainen ”lähetystyön ja kv. diakonian keskus/toimikunta”, jossa sekä lähetysjärjestöt että KUA olisivat mukana. Meillä ei olla päästy irti vanhanaikaisesta julistuskeskeisyydestä silloin kun puhutaan kirkon tai seurakunnan missiosta, lähetystehtävästä. Huolimatta sellaisten viisaiden kuin AHosen RIsto js kumppanit ahkerasta kirjottamisesta ja luennoimisesta. Siksi muuten olen menettänyt uskoni myös sellaiseen kirjoittamiseen ja puhumiseen, joka liikkuu akateemisella tasolla.
Muistan erään keskustelun KUA:n edesmenneen johtajan Tapio Saranevan kanssa 2000-luvun alkuvuosina. HÄn sanoi että jos ”lähetys” ymmärrettäisiin siten kuin se on ilmaistu Luterilaisen maailmanliiton asiakirjassa Mission in Context (suomeksi Lähetys kontekstissa…) noin vuodelta 2004, niin KUA kuuluisi sen piiriin eli olisi osa tällaista missiota. Ymmärsin, ja tiesin ja pelkään että edelleenkään asiaa ei meillä mielletä tällä tavalla kokonaisvaltaisena kuin mitä se kansainvälisessä keskustelussa ja yhteistyössä on jo vuosikymmenet ymmärretty. Tarkoitan siis keskimääräistä seurakuntatodellisuutta oli kysymyksessä sitten työntekijät ja varsinkin tavalliset seurakuntalaiset.
Hannu, Kiitos jälleen kommentistasi. Myönnän, että olen itsekin pitkän linjan kirkon ammattilaisena väsynyt ja ehkä myös kyynistynyt, kun näitä(kin) kysymyksiä on väännetty vuosikymmeniä eikä edistymistä ole tapahtunut. Meillä yhtenä taustatekijänä voi olla pietistinen perinne, joka on tuonut paljon hyvääkin. Mutta se on tuonut myös kirkon todistuksessa erottelun hengellisen ja ei-hengellisen välillä. Tämä näkyy ihan arjen seurakuntaelämässä ja joku on saattanut lausahtaa, ettei ”siinä ole kirkon työstä jos ei puhuta Jeesuksesta”.