Mikä on seurakunnan tärkein tehtävä?
Joillekin se on diakonia; auttaa ja palvella niitä, joilla on hätä. Toisille se on sanan opettaminen ja julistus. Ja vielä kolmansille se on yhteiskunnan muuttaminen ja moraalin ylläpitäminen. Muitakin vaihtoehtoja on, kullakin omansa. Mutta on olemassa yksi tavoite, jossa kaikki edellä mainitut löytävät toisensa. Tavoite, jonka Jeesus itse asetti kirkkonsa missioksi eli ydintehtäväksi. Matteuksen evankeliumin lopussa Jeesus muotoilee asian näin: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansan minun opetuslapsikseni”. Siinä se on – koko kirkon ydintehtävä kirkkaasti ja yksinkertaisesti ilmaistuna: tehdä kaikista ihmisistä Jeesuksen opetuslapsia.
Sana opetuslapsi on kreikaksi ”mathetes”, joka tulee oppimiseen viittaavasta verbistä ja voidaan kääntää suomeksi ”oppija”. Taustalla on Jeesuksen ajan käytäntö, jossa rabbin eli hengellisen opettajan ympärille kokoontui joukko ihmisiä, opetuslapsia, jotka halusivat ammentaa tietoa opettajansa viisaudesta ja jäljitellä mestarinsa elämäntapaa. Ihanteena oli, että oppilaan ja opettajan välille muodostui vähitellen niin läheinen oppimissuhde, että opetuslapsi ”hengitti mestarinsa sandaalien pölyä”. Mielestäni tämä kuvaa hienosti sitä, mikä on seurakunnan keskeisin tavoite: tehdä ihmisistä Jeesuksen opetuslapsia. Tehdä heistä oppijoita, jotka haluavat elää lähellä Jeesusta, ammentaa palavasti hänen viisaudestaan ja elää niin kuin hän.
Opetuslapseuttaminen on paitsi seurakunnan ydintehtävä niin myös pohja kaikelle muulle. Pastori Mike Breen on sanonut oivallisesti, että ”jos teet opetuslapsia, saat aina myös seurakunnan mutta jos rakennat seurakuntaa, saat harvoin opetuslapsia”. Kun opetuslapseus hoidetaan hyvin se synnyttää myös toimivan hengellisen yhteisön, ja tämä yhteisö huolehtii seurakunnan muista tehtävistä. Siksi opetuslapseuttamiseen laitettu panos antaa lopulta enemmän kuin ottaa vaikka se lyhyellä tähtäimellä vaatiikin uhrauksia.
Maailmalla opetuslapseuttaminen on seurakuntapiirien kuumin trendi. Teemasta on kirjoitettu valtavasti, ja toinen toistaan hienompia menetelmiä on kehitetty. Joskus näissä materiaaleissa opetuslapset ovat eräänlaisia paremman luokan kristittyjä, jotka ovat löytäneet jonkin salaisuuksien kammion. Että kun olen käynyt tämän tai tuon kurssin, niin sitten voin kutsua itseäni todelliseksi opetuslapseksi erotuksena muista kristityistä. Mutta jos opetuslapseus on Jeesukselta oppimista, niin kyse ei ole mistään salaisesta tiedosta – sehän löytyy, kun avaa Uuden testamentin. Eikä kyse ole metodista, josta emme olisi ikinä kuulleetkaan. Kyse on aivan yksinkertaisesti siitä, mitä kristityt ovat aina halunneet olla ja tehdä, nimittäin seurata Jeesusta. Sitähän kristittynä oleminen on, Jeesuksen seuraamista – kukin tyylillään ja vauhdillaan.
Ja kuitenkin opetuslapseus on jotakin, jonka länsimainen kristillisyys on pitkälti hukannut, tai ainakin kapeuttanut. Olemme korvanneet todellisen opetuslapseuttamisen opettamisella. Mutta pelkkä puhuminen ei riitä. Ihmiset kyllä kuuntelevat sujuvasti mutta paraskin saarna unohtuu viimeistään maanantai-iltaan mennessä, ja sen hurmiossa tehty parannus haihtuu arjen huoliin. Oppiminen ja hengellinen kasvu edellyttävät niin paljon muutakin kuin vain informaatiota ja hetken tunnekuohahduksia.
Onkin kysyttävä, mitä oppiminen raamatullisessa mielessä on. Moni ajattelee, että tiedon hankkimista; että ihminen oppii, kun joku jakaa hänelle informaatiota. Varmasti se on sitäkin mutta Jeesuksen antamassa mallissa tieto on vain yksi ulottuvuus oppimista. Näyttää siltä, että tietämistä tärkeämpää Jeesukselle oli, että ihmiset alkaisivat toimia opitun mukaan: ”Miksi te sanotte minulle: ’Herra, Herra’, mutta ette tee mitä minä sanon?” (Luuk 6:46). Tässä valossa oppiminen – siis opetuslapseus – voidaan määritellä ajattelun muuttumiseksi, jolla on seurauksia käytännön toimintaan ja elämään. Ihminen on todella oppinut vasta kun hän alkaa toimia jokapäiväisessä elämässä opitun mukaisesti. Eikä itse asiassa sekään vielä riitä. Fariseukset osasivat kyllä käyttäytyä oikein mutta heidän sydämensä oli kova. Niinpä se oppiminen, jota Jeesus haluaa saada aikaan, on elämänmuutos, joka alkaa sydämestä ja vaikuttaa ihmisen elämään ja persoonaan kokonaisvaltaisesti. Sanomattakin lienee selvää, ettei sellainen tapahdu vain kirkonpenkkiä kuluttamalla.
(kirjoitus on ote maaliskuussa julkaistavasta kirjasta Yhteisöjen kirkko, Karas-Sana)
Kirkon opin jumalan Jeesuksen opetuslapset. Toimikaa ihmisten rakentamaa yhteiskuntaa vastaa ja jättäkää heitteille elämänkumppaninne ja läheisenne.
Jeesus ihmisen ” opetuslapset ” , saattakaa kaikille ihmisille tiedoksi lähimmäisen rakkauden merkityksen ymmätäminen ja sen noudattaminen elämässänne. Se on elämän rikkaus, elämän tarkoitus. Ilman sitä ei luomakunta, ihmiskunta jatkaisi olemassaoloaan.
Kiitos blogistanne! Haluaisin julkaista jotakin asiasta ja varmasti myös sen vierestä liittyen kirkkomme todistukseen Armosta, mitä sitten riittää jokaiselle.
Asiahan on juuri näin etteivät varhaiset Jeesuksen seuraajat olleet uskovaisia vaan seurasivat opettajaansa opetuksen ja hengellisen tiennäytön askelissa. Miten sitten tänä päivänä, kirkkommehan ei edes kerro seurakuntajäsenyyden harjoittamisen asiasta Uskontunustuksemme mukaan.
Kyllähän sunnuntain aamukokoontuminen on hyvä hetki antaa opetusta uskontomme sisällöstä;;: totisesti, jos Kristus ei ole noussut kuolleista, on Uskomme turha. Näin kait Meille opetetaan tänäkin päivänä. Entäpä sitten kysymys Uskomme perusteista. Onko viimekädessä kysymys Jeesuksesta vai Paavalista. Jeesushan opetti Vuorisaarnassa, että Ihmisen pelastus riippuu Hänen omasta käyttäytymisestään ja että Jumalan valtakuntaan johtava tie on kaikkea muuta kuin helppo. Paavalin mukaan tuleva elämä on seurausta Jumalan lunastusteosta, mikä valmisti Ihmiskunnan kertakaikkisen pelastuksen Kristuksen kuoleman, ylösnousemuksen ja uskon kautta. Tässä on myös ajatusten ja ajatuskulkujen alkusyy, mikä johti dokmien syntymiseen. Teologista ajatuskulkua kuvaa myös Augustinuksen uskonsuhde, cum assensione cogitare. Hän sanoo myös Akvinolaisen vakuuttaneen, että usko on ajattelutapahtuma, jossa Jumalan armosta tapahtuvasta tahdonkäskystä hyväksytään Jumalallinen totuus, ja niin se on Jumalan vapaan tahdon valvonnassa. Sen vuoksi usko voi olla tekona ansiokas. Samoin myös epäusko perustuu ajatteluun, mutta se johtuu tahdosta, ja sen tähden se on synti ja tietysti suurempi kuin kaikki moraalista paatuneisuutta osoittavat synnit. Näin päästään siihen että kirkkomme oppi on viime kädessä usko ja vielä oikea usko ja mikä hyvin tulee esille Lutherin sakramenttiteologiassa, vrt. kaste. Edelleen tässä voi huomata mielenkiintosen asian Armon ja Vanhurskauttamisen peräkkäisyydestä. Mikä on sitten kirkon rivijäsenen pelastusmahdollisuus kun annettava opetus kertoo Armon riittävän jokaiselle. Kun Jumalan ennättävä Armo Pyhän Hengen kautta ei lainjulistamisesta huolimatta saata tai tuo Ihmisiä sanan-ja ehtoollisen ääreen seurakunnassaan, tarkoittaa se myös sitä, että lain toinen käyttö, usus spiritualis paedagigus, lain hengellinen ja kurittava käyttö, ei toteudu, eikä myöskään saata Ihmistä synnintuntoon. Näin ei Ihminen myöskään pääse osalliseksi synninpäästöstä eikä vanhurskauttamisesta uskon kautta. Edellisestä seuraa se, että niinsanottu tapakristillisyys, mihin sisältyy välinpitämättömyys ja ymmärtämättömyys armonvälineitä kohtaan, ei ole pelastavaa uskoa. Tästä syystä on ihmeellistä, että kirkkomme ja pappimme eivät Meille kerro sitä, että tapakristillisyydellä on turhaa notkua kirkon riveissä, koska tapakristillinen usko ei pelasta. Toki on sitten niin että Jumala voi teologiankin mukaan toimia tämän virallisen rotokollan ulkopuolella mutta koskeeko tämä toisin toimiminen sitten kaikkia kirkkomme tapajäseniä.
Mitä sitten tulisi ajatella seuraavasta: Kaikki uskonpuhdistajamme uskoivat seuraaviin prinsiippeihin;;.Lainaus teologia.fi, ”-Jumalan suvereenisuuteen ja armolliseen yksinvaikuttavuuteen ihmisen pelastumisessa,
-ihmisen täydelliseen turmeltuneisuuteen ja perisynnin aiheuttamasta hengellisestä, kuolemasta johtuvaan kyvyttömyyteen, -kaksinkertaiseen predestinaatioon,
-vaikuttavaan sovitukseen sekä siihen, että vanhurskaus on vain Kristuksessa ja on otettavissa vastaan vain uskossa.
-Aitoaugustinolaista teologiaa luonnehtii kaksinkertaisen predestinaation opetus ja näkemys, jonka mukaan Kristus on vaikuttavasti kuollut vain valittujen puolesta.”
Olisiko näin aiheellista Piispojen ymmärtää tai haluta muistaa tehtävänsä pappiensa kaitsijoina opetuksessa ja hengellisessä tiennäytössä. Kun asiaa ei synny on asia kirkkopoliittinen valinta pienimmän pahan puolesta ettei kenkään tuntisi Itseään loukattavan, vaan olisiko asia yksinkertaisesti elinkeinon harjoittamisen premisseissa ja toiminnan, ja samalla uskomisen jatkamisessa.
Timo käytännön ihmisenä tahtoisi varmaankin nähdä kirkon jossa laitettaisiin opittu käytäntöön. Sen sijaa alamme pohdiskella oppia ja sanoja. Jolloin tuo käytännön tavoite opetuslasten tekemisestä voidaan unohtaa. Jotenkin pidämme tärkeänäpä kaikkea sitä mikä on pielessä. Sen sijaan, että pyrkisimme parempaan