Mehiläisiä ja ihmisiä

Seuraan hartaasti horsmien kukintaa. Kesän satokausi jatkuu niin kauan kuin kasvin latvassa on vielä nuppuja ja kukkia. Nyt nuput lupaavat kuitenkaan enää viikon jatkoa. Luonto valmistautuu jo syksyyn. Aika on lyhyt.

Pysähdyn välillä tarkkailemaan elämää horsmakasvustoissa. Kimalaisia ja joku kukkakärpänen lentää kukissa. Myös yleensä muutamia mehiläisiä. Kun kotipihan mehiläistarhalle on alle pari kilometriä sykähtää ilo mielessä – mehiläiseni ovat löytäneet ruokaa. Horsmien kukinnan päättyessä ruokakin on loppumassa. Mehiläistarhaajan on silloin alettava loppusadon korjuu.

Alkukesästä satonäkymät olivat erinomaiset. Kesäkuun lämpimät vaihtuivat kuitenkin heinäkuun sateiksi. Lentoilmoja oli vähän ja mehiläiset pysyivät pesissä. Samalla ne söivät varastoimaansa hunajaa. Monet pesät ovat hyvin vahvoja. Tarhaajat kutsuvat niitä lihapesiksi. Ne syövät enemmän kun tienaavat. Vahvoista pesistä pitäisi rakentaa uusia jaokkeita ja kasvattaa niistä yhdyskuntia. Minulla on kuitenkin jo se määrä pesiä, jotka ehdin hoitaa.
_ _ _
Parina edellisenä päivänä olen ottanut pois osan hunajasta ja vähentänyt pesäosastojen määrää. Samalla olen katsonut emotilannetta. Alkukesästä siirsin pihasta muutaman pesän maalle. Yksi niistä oli kaupunkioloihin sopimaton. Vapaasti kasvaneen emon pesästä voi tulla aggressiivinen.

Tuolla pesällä käynti oli nyt melkoinen taistelu. Viiden pesäosaston korkuinen, vahva pesä kävi kimppuuni. Suojahanskojen selkämyksessä oli pian runsaasti pistimiä ja ryntäävät mehiläiset työntyivät kiinni harsomaskiin. Pahaksi onneksi harson reuna oli huomaamatta repeytynyt ja pian suojapäähineen sisällä oli kiukkuisesti pistäviä mehiläisiä. Ei auttanut muu kuin vetäytyä ja tarkastella omia tappioita: pistoja kaulalla, poskessa, ohimoilla ja päässä. Latasin savuttimen ja kävin uuteen yritykseen. En ole aikoihin käyttänyt savua, mutta nyt se oli tarpeen pesän rauhoittamiseksi.
_ _ _
No, sain tältä sivutarhaltakin jonkin verran hunajaa ja lisäksi vadelmia. Mehiläistarhalla on uskomaton vaikutus vieressä kasvaviin villivadelmiin, joita mehiläiset ovat tehokkaasti pölyttäneet: oksat roikkuvat punaisina painavista marjoista. En ole koskaan nähnyt vastaavia villivadelmia, joita poimin hyvän määrän.

Seuraavana päivänä tulin uudelleen samalle pesälle ja annoin siihen kasvatetun emon seuramehiläisineen pienessä muovihäkissä, jota sulkee sokeritulppa. Olin saanut pari emoa kirjekuoressa pikapostina. Varmistin edellisenä päivänä, että muutaman viikon takainen vanhan emon poisto oli onnistunut ja kaikki sikiöt oli peitetty.
Uusi, keinosiemennetty ja jalostettu emo saa tästä eteenpäin rauhallisia ja työteliäitä jälkeläisiä.

Emoton pesä tuntee uuden emon feromonien tuoksun ja vapauttaa sen syömällä sokeritulpan auki. Kasvatettu mehiläisemo on muuten kilohinnaltaan arvokas otus. Jos se painaa 2 grammaa, tulee kilohinnaksi 20 000 euroa. Samalla kilohinnalla saisi hyvästä hevosesta pulittaa jopa 14 miljoonaa euroa. No, GP-ratsut voivat olla hyvin arvokkaita. Hyvä mehiläisemo on kuitenkin hintansa väärti. Kolmen kesän aikana sen pesä saattaa tuottaa yhteensä 100-200 kg hunajaa.
_ _ _
Myös kotipihalla oli eilen uuden emon antaminen yhteen pesistä. Nykyinen emo oli kuoriutunut kesäkuussa parvikennosta ja oli siten parveilualtis. Pesä oli aiemmin ollut yksi parhaista, mutta juhannuksen jälkeen lentoa on ollut vähän ja sikiöintikin melko heikkoa. Emolla on ratkaiseva vaikutus pesän toimeliaisuuteen.

Nuoren emon poisto pesästä on tarhaajalle raskasta vaikka se olisi perusteltua. Tarhaaja on kuitenkin nähnyt vaivaa emon eteen ja iloinnut, kun pesään lopulta on ilmaantunut munia ja sikiöitä. Mutta nyt tuo emo on kuitenkin poistettava. Harjasin mehiläiset sikiöosaston kehiltä sulkuristikon päälle ja ajoin savulla työmehiläiset ristikon läpi alla olevaan pesäosastoon. Lopulta enää työläisiä isommat kuhnurit ja emo olivat ristikolla, mistä poimin emon: pitkä vaaleanruskea, kiemurteleva pyrstö ja lyhyet siivet. Jouduin tappamaan sen.
_ _ _
Tunnen suurta kunnioitusta mehiläisemoa kohtaan. Se on yhdyskunnan kaikkien kymmenien tuhansien mehiläisten emo. Se saa noin kolmivuotisena hallinta-aikanaan yhdyskunnan toimimaan; kasvattamaan sikiöt, rakentamaan ja puhdistamaan kennot, hakemaan mettä, siitepölyä, pihkaa, vettä, valmistamaan medestä vahaa ja hunajaa, tekemään propolista eli mehiläiskittiä kehien kiinnittämiseksi paikalleen, säilömään siitepölyä maitohappokäymisellä pergagksi, valmistamaan ravintoa sikiöille, vartioimaan pesää – ja siinä ohessa pölyttämään lentoalueensa noin 20 000 hehtaarin alalta kukat. Siten emo vastaa yhdestä ”luonnonvarapalvelusta”, johon ihminen ei pystyisi ja joka kuitenkin on elämälle välttämätön.

Palveluyhteiskunnan jargoniksi käännetty luonnonvarapalvelu on mehiläisyhdyskunnalle lajityypillistä toimintaa, luomisessa sille annettua ja osana suurta kokonaisuutta, jossa jokaisella osalla on oma tärkeä merkityksensä. Mehiläinen ei tee sitä ihmistä varten. Ihminen on kuitenkin unohtanut oman lajityypillisen toimintansa varjella elinympäristönsä elinvoimaa. Kun ihmisestä on tullut kaikkien mahdollisten palveluiden kuluttaja, alkavat luonnonvarat ehtyä.
_ _ _
On yksi asia, johon emo ei nähtävästi ainakaan yksin vaikuta. Se on parveilu. Eri syistä yhdyskunta joutuu parveilukuumeen valtaan. Lopulta vanha emo lähtee pesästä mukanaan suurin osa lentomehiläisistä. Pesään jää lähinnä nuoria, lentokyvyttömiä mehiläisiä sekä emokennoja, joista pesä kasvattaa uuden emon.

Mitä tarkoittaa, ettei emo yksin vaikuta parveiluun? Emon perintötekijöissä voi olla parveiluherkkyys, joka välittyy sen jälkeläisille. Mutta parveilukuumeeseen tarvitaan agitaattoreita. Ne kiihottavat muun yhdyskunnan liikkeelle. Näitä agitaattoreita kutsutaan zig-zag-juoksijoiksi. Ne kiertävät eri puolilla yhdyskuntaa sytyttämässä kuumetta: ”Tähän pesään ei voida jäädä. Täällä on ahdasta. On lähdettävä muualle!” Pesä muuttuu laiskaksi, lento vähenee. Suuaukon edustalle kertyy joutilaita suuriksi joukoiksi, jotka alkavat roikkua kuin musta parta. Tämä on tarhaajalle viimeinen varoitus pian alkavasta parveilusta.

Zig-zag –juoksijat iskevät myös kuningattareen pari viikkoa ennen aiottua parveilua. Työläiset – kaikki yhdyskunnassa ovat naaraspuolisia työläisiä, lukuun ottamatta emon tiineyttäviä kuhnureita ja itse emoa, joka työläiset on muninut – laittavat emon laihdutuskuurille. Se saa enää karsittuja ja vähäkalorisia annoksia. Agitaattorit purevat emon jalkoja, jotta se liikkuisi enemmän ja samalla laihtuisi.

Pesässä seuraa eräänlainen, televisiosta joillekin tuttu Suurin pudottaja –draama. Muniva emo on ruokittu niin pulskaksi, ettei se enää kykene lentämään. Tämä on huono asia, sillä emo on saatava mukaan parveilemaan ja munimaan tulevat sukupolvet uuteen pesään. Siksi se on palautettava takaisin prinsessamittoihinsa, jotka sillä oli pariutumislennon aikana.
_ _ _
Sain marjanvijelijäserkultani pari viikkoa sitten viestin, että yksi pesistäni vadelmapellon laidalla oli parveillut. Otin mukaan suuren pahvilaatikon, tikkaat sekä yhtä ja toista varustetta. Parvi oli asettunut nuoren kuusen rungolle noin neljän metrin korkeuteen. Kauhoin muovikuupalla mehiläisiä ämpäriin ja avustaja kaatoi ne pahvilaatikkoon. Laitoin laatikkoon vahakennon, jossa oli sikiöitä. Se auttoi mehiläisiä jäämään laatikkoon. Vähitellen myös ilmassa sakeana lentävät mehiläiset asettuivat laatikkoon, jonne emokin oli jo päätynyt, ja josta ne myöhemmin voitiin kaataa uuteen pesäosastoon.

Mehiläiset ovat yhdyskuntaeläimiä kuten ihmisetkin. Siksi näiden kahden lajin käyttäytymisen välillä voi nähdä analogioita, mutta en mene niihin lähemmin.