Emerituspiispa Jorma Laulaja avasi Kotimaa-lehdessä 6.11.2020 keskustelua Suomen Lähetysseuran identiteetin muutoksesta, johon toiminnanjohtaja Rolf Steffansson vastasi. Kyseessä on erittäin tärkeä ja ajankohtainen asia, jota olen itse pohtinut paljon viimeisen kolmen vuoden aikana. Olen saanut työskennellä Lähetysseuran palveluksessa Lähi-idässä lapsi- ja nuorisotyön asiantuntijana. Jaan tässä alla käsityksiäni ja havaintojani, jotka ovat syntyneet omien kokemusteni perusteella.
Suomen Lähetysseura on organisaatio, jolla kaikkien organisaatioiden tavoin on jokin ”elämäntehtävä”. Kaikkia johtamiseen ja organisointiin liittyviä ilmiöitä voidaan tutkia kielen kautta. Kieli ja sen diskurssit ovat voimakas vallankäytön ja sosiaalisten verkostojen muodostamisen väline. Lähetysseurassa on viimeisten vuosien aikana tapahtunut kehitys, jossa avainpaikoille on tullut henkilöitä ulkoministeriöstä ja erilaisten järjestöjen hankehallinnosta. He luovat strategioita, manuaaleja, hankkeita ja mittareita ja näin valtaa käyttävää kieltä. Heillä ei välttämättä ole kokemusta työalueella tehtävästä lähetystyöstä ja sen tarkoituksesta.
Lähetysseura on linjannut kuluvan viisivuotiskauden strategiansa ja tavoitteensa seuraavasti: ”Strategiakaudella 2017-2022 Suomen Lähetysseuran tavoitteet näkyvät Toivon teemoissa: 1) Todistamme Jumalan rajoja ylittävästä rakkaudesta, 2) Puolustamme syrjittyjen ihmisarvoa ja -oikeuksia, 3) Muutamme maailmaa oikeudenmukaisemmaksi ja 4) Rakennamme rauhaa ja sovintoa.” Näiden lisäksi nimetään kolme painopistettä: ihmisoikeudet, taloudellinen oikeudenmukaisuus sekä rauha ja sovinto. Painopisteet linjaavat Toivon teemojen pohjalta nousevaa työtä ja asettuvat strategian ja ohjelmien väliin.
Edellä mainitut teemat ja linjaukset sisältyvät vuonna 2017 julkaistuun Kirkollisen työn ohjelmakirjaan, joka lisäksi esittelee kaksitoista ulkomaantyön tavoitetta. Jokainen tavoite on jaettu erilaisiin hankemittareihin, joita on kirjan lopussa noin 20 sivua. Kirkollisen työn ohjelmaan on lisäksi laadittu kolme läpileikkaavaa teemaa: konfliktisensitiivisyys, ympäristö ja ilmastonmuutos sekä sukupuolten välinen oikeudenmukaisuus. Näiden kolmen läpileikkaavan teeman tulee näkyä kaikissa kahdessatoista tavoitteessa neljän teeman ja kolmen painopisteen lisäksi. Lähetysseuran työn sisällöt kertautuvat siis matemaattisesti eri muuttujien kesken lausekkeen 4 x 3 x 12 x 3 mukaisesti. Tulos (432) antaa muuttujien määrän, jotka tulisi huomioida arjen työtehtävissä.
Kirkollisen työn tekijöiden tulisi vielä hallita vuonna 2015 laadittu 132-sivuinen ohjekirja: ”Successful project management. The Finnish Evangelical Lutheran Mission Church Cooperation”. Se on tarkoitettu edellä esitettyjen hankkeiden menestyksekkääseen toteuttamiseen. Tosin Lähetysseurassa on jälleen menossa organisaation muutos, jossa työtehtäviä ja vastuualueita jaetaan uusiksi. Meillä Lähi-idän työalueella toimivilla oli lisäksi käytössä yksitoistasivuinen Lähi-itä -visio, jota päivitettiin meitä kuulematta keskustoimistolla.
Jokainen ymmärtää, että kaiken edellä luetun sisäistäminen ja osaaminen jää erittäin pienen joukon erityisalaksi. Tämä tekee heistä korvaamattomia ja saattelee eteenpäin organisaation uudistuksissa. Lähetystyöntekijänä olen kokenut olevani muinaismuisto, jota esitellään seurakuntien lähetyskannatusten turvaamiseksi. Kritiikki edellä lueteltujen mallien tarkoituksenmukaisuutta vastaan kaikuu työalueelta tyhjyyteen. Lähetystyön identiteetti tuntuu katoavan kaiken muun tärkeän alle. Kahdestatoista ulkomaantyön tavoitteesta kolmessa mainitaan ohimennen kirkko tai seurakunta. Näiden kolmen kohdan lisäksi 150-sivuisesta Kirkollisen työn ohjelmasta löytyy yhdeltä sivulta lyhyt viittaus lähetyksen ytimeen, Jeesukseen Kristukseen. Tämä ei ole hankeosaamisen perusteella rekrytoitujen ihmisoikeus- tai rauhanaktivistien syytä. He toteuttavat periaatteidensa mukaista näkyä. Tämä työ evaluoidaan sekulaarien, kansainvälisten ihmisoikeus- ja rauhanjärjestöjen mittarein, erityisesti Lähi-idän työalueella. Siellä näiden tulosten luotettavuudesta voi kyseenalaistaa korruption ja aidon avoimuuden puutteen vuoksi. Arjen kokemukset osoittivat, että tilastot saadaan näyttämään siltä, mitä kumppani odottaa.
Lähi-idässä, erityisesti arabikulttuurissa, operoidaan luottamuksen kautta. Se syntyy hitaasti, jakamalla elämää ja arkea. Tällöin paljastuu asioita, joita ei kerrota julkisuuteen. Julkisuudessa esitetään narratiivi, joka takaa ulkomaisen rahoituksen jatkumisen. Näin toimivat myös monet kristillisen vähemmistön johtajat. Varjoon jää kristittyjä perheitä ja seurakuntia, jotka kärsivät tästä politisoituneesta avustusteollisuudesta. Heidän keskuudessaan kytee hiljainen vastarinta, jonka keskeltä nousee piispa Ibrahim Azarin (Jordanian ja Pyhän Maan evankelisluterilaisen kirkon piispa) kaltaisia seurakuntien palvelijoita, ohi poliittisen siiven suosikkien. Työssämme kohtasimme näitä eri kirkkokuntien kristillisiä toimijoita, jotka näkivät tehtävänsä todellisen rauhan rakentajina. Heidän asenteensa pohjautuu anteeksiantamukseen Kristuksen esimerkin mukaisesti. Se on jotain aivan muuta, kuin ”oikeudenmukaisen rauhan” julistajilla, jotka matkustavat ympäri maailmaa hakien rahallista tukea. Tätä ryhmää edustava pastori valitteli meille ensimmäisessä tapaamisessa: ”Niin, olen kuullut, että Lähetysseurassa on edelleen joitakin, jotka pitävät juutalaisista.”
Vastuu tästä Lähetysseuran muutoksesta on korkeimmalla operatiivisella johdolla, joka on tehnyt ihmisoikeus- ja rauhantyön mukaiset rekrytoinnit. Sen tuloksena on uusi Lähetysseura, joka on erittäin kaukana niistä ajatuksista ja odotuksista, joita kohtaamme Suomessa seurakuntien lähetysaktiivien parissa. Tälle joukolle olisi rehellistä kertoa heidän olevan menneisyydessä kiinni. Rahaa toki Lähi-idässä tarvitaan: Lähetysseuran toimintakeskus Jerusalemissa (entinen Shalhevetjah, Herran liekki) odottaa vielä remontin valmistumista, vaikka tähän korjaukseen on rahaa palanut – organisaatio- ja henkilöstömyllerrysten keskellä – jo yli kolme miljoonaa euroa, eikä kukaan oikein tiedä mitä tällä keskuksella tehdään. Alueella toimivat lähetit väsyvät tässä myllerryksessä tai heidät siirretään pois. Jos olisimme vielä Jerusalemissa, meille olisi tulossa kolmen vuoden sisään viides aluepäällikkö. Kertoo aika paljon organisaation tilasta. Kuvaavaa on, että teologisissa, kirkollisissa asioissa saimme enemmän tukea Ruotsin kirkolta kuin Lähetysseuran keskustoimistolta.
Uusi Lähetysseura koostuu hankeosaajista, joiden tieltä poistuvat niin alatien körtit kuin konservatiivikristityt. Suomen kirkkokansa koostuu kuitenkin kristityistä, liberaaleista karismaatikkoihin. Lähetysseuran pitäisi olla seurakuntien ”omaisuutta”. Piispa Teemu Laajasalo piti kirkolliskokouksessa loistavan puheen, josta voi lähetystyöhön lainata lauseen: ”Mutta Kristuksen asettama tavoite ei ole elämä vastakulttuurissa, vaan absoluuttinen voitto. Kaikkien kansojen, joka ikisen ihmisen voittaminen Kristukselle.” Lähetysseuralle sopii myös viesti: ”Meidän pitäisi tehdä vaikeista asioista yksinkertaisia, mutta joskus teemme yksinkertaisista asioista vaikeita.”
Kuka pelastaisi Lähetysseuran takaisin suomalaiselle kirkkokansalle?
Marko Piittala
Entinen Suomen Lähetysseuran lapsi- ja nuorisotyön asiantuntija.
Hyvää analyysiä, joka soveltuu pohdittavaksi myös muille kristillisille jäejestöille ja seurakunnille. Tuo kiitettävästi julki tärkeän jännitteen ylärakenteen ja ruohonjuuritason välillä myös kotoisessa kristillisyydessä. Yhtä kohtaa en ihan ymmärtänyt. Mitä ryhmää tuo juutalaismyönteistä linjaa epäilevä arabikristitty edusti? Virallista ja rauhaa painottavaa politisoitunutta vaiko epävirallista ja hengellistä puolta edistävää? (Tästä Lähi-Itä -teemasta ei minun puolestani tarvitse jatkaa sen pidemmälle).
Erittäin hyvä kirjoitus!
Tärkeä nosto! En tunne Lähetysseuraa kovin hyvin mutta sivusta seuraten minulle on muodostunut kirjoittajan kanssa samansuuntainen kuva. Olisiko viisainta yhdistyä Kirkon ulkomaanapuun?
Kriittiset puheenvuorot ovat tärkeitä ja tämä kirjoitus on hyvä esimerkki sellaisesta. Samalla on tarpeen tarkastella positiivista muutosta jha kehitystä, mitä myös SLS:ssa on tapahtunut. Ehdotus yhdistymisestä Kirkon ulkomaanapuun on sellainen, jossa ei tunneta kummankaan taustaa ja toimintaa. Lähetysseuralla on oma tärkeä paikkansa suurimpana lähetysjärjestönä. Esitettyyn kritiikkiin on sanottava myös, että myös pienemmät, viidesläisestä taustavat tulevat lähetysjärjestöt tekevät kehitysyhteistyötä valtion rahoituksella. Siten yksioikoinen ajatus ”vain lähetystyötä” tai ”vain evankeliumin julistamista” ei ole tätä päivää.
Eivätkö mummot kudo enää sukkia pakanalähetykselle ompeluseuroissaan ? Lähetys- ja kehitysapujärjestöjä on liikaa, keskittäminen tekisi hyvää.
”Mutta Kristuksen asettama tavoite ei ole elämä vastakulttuurissa, vaan absoluuttinen voitto. Kaikkien kansojen, joka ikisen ihmisen voittaminen Kristukselle.”
Kiinnostaisi vain tietää, että mitä te aiotte tehdä sillä voitolla ?
Kun lukee evankeliumia, niin kilpaulukeinot eivät ole kovin terveitä.
Eikö se ollut satanus, joka lupasi Jeesukselle koko maailman?
Raamatussa sanotaan juutalaisista.
” Ei Jumala valinnut teitä siksi, että te olisitte monilukuisin kansojen joukossa, tehän olitte vähälukuisin. Hän valitsi teidät siksi, että Rakasti teitä. ”
Se on hieno sanoma pienemmän puolesta.
Maapallon väestöstä tilastoidaan kristyiksi noin kolmannes. Ei Jeesuksen lähetyskäsky siis ole läheskään täytetty, joten edelleen on kristittyjen tehtävänä viedä evankeliumia Kristuksesta heille, jotka ovat kristillisen uskon ulkopuolella. Tämä on lähetystyön ydinasia, köyhien auttaminen on tosin tärkeä väline, mutta vain väline tuon tärkeimmän tavoitteen edistämiseksi. Onhan kirkollamme erikseen ulkomaanavun organisaatio, jonka tehtävänä on nimenomaan aineellisen hädän lievittäminen uskonnolliseen taustaan katsomatta. Palatkoon siis lähetysseura alkuperäiseen tehtäväänsä.
Tämä on kyllä paitsi erinomainen kirjoitus niin pitkään aikaan yksi tärkeimmistä. Vain siitä syystä että Suomen Lähetysseura on niin tärkeä. Kyllä tästä voi partaa päryytellä kuka tahansa haluaa noin yleisellä tasolla, mutta ensisijaisestihan tämä koskee SLS:a. Uskon että seura vastaa tähän kritiikkiin, ja sitäkin on kuultava. Toissijaisesti tämä koskee SLS:n jäseninä olevia seurakuntia, joiden on vaikea nähdä helposti jättävän tukensa. Perinne on nin pitkä ja vakaa.
SLS on vähitellen muuttunut jo reilun kymmenen vuoden ajan. Marko Piittalan puheenvuoro on oikeastaan ensimmäinen, jossa muutos analysoidaan konkreettisesti yksittäisen työntekijän näkokulmasta. Tänään lasten oikeuksien päivänä tulee mieleen kaksi asiaa jotka on tärkeitä antaa tuleville polville, juuret ja siivet. Molempien tasavertainen käyttäminen on vaativa taito.
Hannu Paavola. Tiedän kansankirkon seurakunnan, jossa piti järjestää SLS:n ruotsinkielinen vuosijuhla. Sitten seurakunta teki asianmukaisessa järjestyksessä vankalla enemmistöllä päätöksen, että SLS:ään ei ole hengellistä luottamusta erään tunnetun tapauksen vuoksi. Juhlat peruttiin. En kehota ketään boikotteihin. Kenenkään, ei myöskään seurakuntien, ole pakko tukea sellaisia järjestöjä, joiden linjaa ei koeta omaksi. Tai ehkä tämä koskee vain sellaisia järjestöjä, jotka ajattelevat ja toimivat väärin eräiden suurten seurakuntayhtymien mielestä (?)
Tulevatko nuo asiantuntija johtajat Ruotsista? Luulisilukevansa Ruotsin kirkon ohjelmanjulistuksia. Ei ihme että ruotsalaiset tukevat suomalaista lähetystä kun ideologia on identtinen.
Oilisi mielenkiintoista saada tietää miten tuollainen paradigmin vaihto on tapahtunut. Tekstistä päätellen on syntynyt aivan uusi kulttuuri Lähetysseuraan , sellainen joka kulkee käsikädessä muun kehitysaputyön kanssa. Joku tulee tekemään väitöskirjan tällaisesta muutoksesta.
Tekstistä päätellen on tapahtunut identiteetin muutos. Mikähän sitä prosessia on ohjannut . Sellaista ei itsestään tapahdu. Ensin joku vahva peroon joka sitten kasaa samnmielisiä ympärilleen pääkallopaikalle. Tuollainen johtoryhmä on erottamaton jos heillä on otsaa potkia pois sellaiset jotka eivät jaa heidän näkemystää.
Viisi aluepäälikköä kolmessa vuodessa kertoo organisation tilasta oleellisimman. Jotain on mennyt vikaan ja pahasti. Piispa puhuu hartaasti vaikka hieman arvoituksellisesti , mutta onko hänellä sanomista ja näkyä työn ja organisaation sisällöstä. Vai onko hän saarnoistaan huolimatta samaa mieltä seuran johdon kanssa?
Lähetysseuran itseymmärryksen muutoksen avainteos on mielestäni tämä: Hiljaiset ovat päättäneet puhua : Työnäkyjä Suomen Lähetysseuran tavoitteista ja toiminnasta vuonna 1997.
Lainaan kyseistä teosta parista kohdasta:
”Kasvun ajatukseen pohjautuu myös Suomen Lähetysseuran lähivuosien tavoitteet. Toimintamme avainalueita vuosina 1997-99 tulevat olemaan: ulkomaisen työn kehittäminen nykyisillä työalueilla, seuran tunnettuuden kasvattaminen kaikkien suomalaisten keskuudessa, kannattajayhteyksien kehittäminen”
”Tutkimus kertoo selvästi, että kosketuspintamme koko suomalaiseen väestöön voisi olla leveämpi. Siksi tarvitsemme lisää julkisuutta, lisää ihmisiä lähtemään mukaan. Tämän saavuttamiseksi meidän on etsittävä – yhdessä seurakuntien kanssa – uusia toimintaideoita ja yhteistyömuotoja sekä lisättävä viestintää ja tiedotusta.”
Aiemmin Lähetysseurassa oli tämänkaltaiset asiat yleensä ilmaistu tähän tapaan: ’rukoilemme Herraa, että hän lähettäisi työmiehiä eloonsa’.
Varmaan monelle vanhalle Lähetysseuran työntekijälle oli kova paikka, kunjärjestö oli niin muuttunut, että lähetti houmoparin lähetystyöhön
Tunnen monta Lähetysseuran vanhaa työntekijää enkä ole kuullut heistä yhdenkään paheksuvan tuota.
Eräs legendaarinen Lähetysseuran lähetti ei tuon takia mennyt enää Lähetysseuran vuosikokoukseen.
’Eräs’ ei vielä ole ’varmaan monet’.