Julkaisin pari viikkoa sitten Instagramissa ja Twitterissä kuvan poliisiautosta, joka roikkui aivan automme takapuskurissa. Kuvatekstissä kiitin sarkastiseen sävyyn turvavälin pitämisestä ja merkitsin kuvaan Suomen poliisin virallisen tilin.
Monien ratin takana vietettyjen kesän matkojen jälkeen juuri tämä ”Maija” riitti ylittämään ärsytyskynnyksen ja laiskahkon sosiaalisen median käyttäjän liikkeelle.
Liikenneturvan materiaalin mukaan turvaväli liikenteessä auttaa kaikkia tiellä liikkujia. Liikenteestä tulee sujuvampaa, turvallisempaa ja taloudellisempaa.
Moottoritiellä muutaman metrin päässä edellä ajajan puskurista roikkuminen voi vaikuttaa täysin turvalliselta. Netin reaktiotestissä ylsin parhaimmillaan noin 0,3 sekunnin reaktioaikaan kyttäämäällä reagoitavaa värinvaihdosta silmä kovana ja hiirisormi jännitettynä. Siinä ajassa 120 km tunnissa kulkeva auto liikkuu noin 13 metriä.
Kymmenien takapuskurissa roikkujien joukosta valikoin verkkoon lähettämääni kuvaan juuri poliisiauton. Poliisinhan pitäisi edustaa lakia ja järjestystä ja mielellään epämääräisiä moraalisia arvojakin. Ehkä haaveilin aiheuttavani pienen moraalipaniikin, josta saisin sitten ylemmyydentuntoista tyydytystä.
Tämä ei kuitenkaan ollut reilua. Kyseinen ”Maija” roikkui aivan kiinni puskurissamme vain satunnaisesti. Ison osan ajasta se oli lähes kelvollisen välin päässä.
Jos kuvasta olisikin jostain kumman syystä syntynyt moraalipaniikki, en olisi ollut tyytyväinen. Jo kuvaa lähettäessäni kärsin pienistä omantunnontuskista. Yksittäisen poliisin syyllistämisen kautta syyllistää helposti koko ammattikuntaa. Anonyymi poliisi on sama kuin kuka tahansa poliisi.
Yritin rakentaa viestistä sellaisen, jotta sitä tulkittaisiin mahdollisimman myönteisesti. 140 merkillä se on vaikeaa.
Yritin jättää itselleni turvavälin, jotta voisin tyylikkäästi perääntyä mahdollisesti syntyvästä ikäväsävyisestä keskustelusta. En halunnut olla ilkeä, vaan herättää ajatuksia turvavälistä. Ja salaisesti synnyttää keskustelua.
Ilmaisullisella turvavälillä ajattelin palvelevani myös poliisia. En hyökännyt kärjekkäästi ja yrittänyt ajaa vastustajaani nurkkaan. Tällaisen strategian olen tottunut synnyttävän siilipuolustuksen. Järkevä keskustelu jää käymättä.
Tällä kertaa ei syntynyt keskustelua, ei rakentavaa eikä hermoja hajottavaa. Kuva jää elämään, mutta somen nopeassa virrassa siitä ei enää todennäköisesti tarvitse koskaan välittää.
Keskustelussa hahmottelemani turvavälin jättäminen näyttää hajuttomalta ja mauttomalta. Kun ei ota isoa riskiä, ei saavuta isoja voittoja. Toisaalta myös tappioriskit pienenevät.
Tappioiksi voi tässä ajatella vaikkapa sosiaalisen häpeän. Hyökkäyksen jälkeen joutuu usein puolustautumaan. Omasta näkemyksestä jääräpäisesti kiinni pitämistä kaiken mahdollisen argumentaation edessä on vaikea pitää kovin järkevänä strategiana.
Näin umpikujaan ajautunut kuitenkin yleensä tekee. Hän kuvittelee kasvojensa säilymisen olevan kiinni siitä, pystyykö hän vakuuttavasti näyttämään olevansa oikeassa.
Verkkokeskustelussa näyttää saavan tässä vaiheessa osakseen, vaikka lopulta muuttaisikin vääräksi havaitsemaansa mielipidettään. Muuttaminen kuitenkin käy koko ajan epätodennäköisemmäksi, koska mahdollisesti väärästä uskomuksesta kiinnipitämiseen on jo uhrannut niin paljon eli saanut naljailua osakseen.
Takapuskurissa roikkuminen ei nopeuta kenenkään matkaa lainkaan. Se vain ärsyttää ja ruokkii vihan tunteita. Ne johtavat helposti virhearvioihin ja ikäviin tilanteisiin.
Toisia vastaan kärkkäästi hyökkääminen johtaa vastahyökkäykseen ja umpikujaan. Ehkäpä joskus kannattaisi jättää kunniakas peräytymisen mahdollisuus kiistakumppanille, jonka ajatuksia pitää suorastaan vahingollisina?
Tarkkaavainen lukija voi muuten vetää henkeä. Otin kuvan taustapeilin kautta pelkääjän paikalta.
