Maailmankuva uusiksi. Astu Narrien laivaan!

Nyt viimeistään on aika ottaa asia esiin: kirja, jota ei kannata jättää lukematta! Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja Heikki Aittokoski sai 21.1. hyvin ansaitun kunniapalkinnon Lauri Jäntin Säätiöltä tietokirjallaan ”Narrien laiva. Matka pieleen menneessä maailmassa.” (HS kirjat, Porvoo 2013). Eero Huovisen saaman huomion rinnalla tämä uutinen saattaa lipsua ohi silmien Kotimaa24:n lukijoilta. Kirjan alaotsikkokin voi nousta kynnykseksi, kun paraikaa korostetaan positiivisen uutisoinnin merkitystä.

Kyseessä on teos, joka voi muuttaa lukijan maailmankuvaa huomattavasti, varsinkin mitä tulee oman maamme lähtökohdista tapahtuneeseen avustustyöhön Euroopan hyvinvoinnin ulkopuolelle jääneissä ”kehitysmaissa”. Kirja on hirtehinen, mutta vahvasti dokumentoitu kertomus mm. siitä, miten esimerkiksi poliittisesti ohjattu ulkomaanapumme sitkeästi purjehti vastoin parempaa ymmärrystä aikamoiselle lietteelle Nicaraguassa aina 1980-luvulta vuoteen 2011 asti. Ydin-lehden ja muut artikkelit  kertovat omaa kieltään (Tarja Halonen, Arja Alho; osansa kritiikistä saa myös Kirkon ulkomaanapu. s. 105-108).

Poliittisesti sinisilmäinen siunaus on meiltä sittemmin annettu esimerkiksi Päiväntasaajan Guinean hirmuhallinnolle, jolta on käyty ystävällismielisesti hakemassa tukea maamme pääsylle Yk:n turvaneuvostoon 2012. (Martti Ahtisaari, Pekka Haavisto). Suorastaan parodisen kuvan länsimaisen lähestymistavan naiiviudesta antaa IS:n seurapiiritoimittaja Rita Tainolan matkakuvauksen ”hygieenisyys” Intian Mumbaissa syksyltä 2007. Hän oli suorastaan ollut pakotettu majoittumaan loisteliaaseen Marriott hotelliin ”koska ei halunnut asua matkoillaan huonommin kuin kotona” eikä sieltä postuminenkaan houkuttanut tosi toimiin, koska porttien ulkopuolella ”oli niin likaista”.

”Narrien laiva” on vertauskuva kohtalokkaalle veneilylle samannimisen keskiaikaisen strassbourgilaisen kirjan ja sen kansikuvan (mahd. A. Dürer) suuntaamana. Kirjoittajatoimittajan retki alkuteoksen juurille antaa lähes kaunokirjallisesti kiehtovan ja mukaansatempaavan kehyskertomuksen poliittisesti paljastaville tutkimusmatkoille maailman kolkkiin, joissa on kuohunut ja kuohuu edelleen. Itse ”venematkat” noudattavat luku luvulta keskiaikaisen käsityksen mukaan kuolemansyntejä.

Heti alkuun mennään vauhdilla Pekka Haaviston seurassa Somaliaan. Meillä somalikysymys koskettaa mieltä lähinnä suhtautumisessa maahanmuuttajiimme. Mogadishun tuore näköala karmaisee. Tästäkö oikein on kysymys!? Toimittajakirjailija antaa luvun otkikoksi kuolemansynneistä katkeran. Somalia on kertomus Vihasta. – Voisi Halla-ahokin lukaista Aittokosken Narrien laivan saadakseen perspektiiviä asenteilleen. Ja me muutkin tavalliset hyvinvointivaltion kansalaiset, jotka voimme pahoin sisäpoliittisessa pikkupurtilossamme.

Jatkossa läpikäydään Ahneuden syntiä ”ruskeiden kirjekuorten maassa” Ukrainassa, joka antaa lukijalle suorastaan suurennuslasin ymmärtää tämän päiväisiä mellakoita maan pääkaupungissa. Ylpeys on Nicaragua-luvun pääotsikko. Yhtä hyvin se voisi olla Ahneus tai Kateus. Tuntuu siltä, että kuolemansynnit täyttyvät koko skaalassa kaikissa kuvatuissa matkakohteissa, vaikka jokaisella onkin oma erityiskohteensa. Näitä ovat Bagladesh halpatyövoiman tehtaiden tulipalojen maana, moniongelmainen Afganistan, mielipuolisen rosvouksen diktatuuri Päiväntasaajan Guinea. Lukujen sisällä harpotaan vertauskohtiin Kiinassa, Saudi-Arabiassa, Israelissa jne.

Ainoan maantieteellisesti läheisen kohteen Aittokoski on löytänyt länsimaisen ökyrikkauden pesästä, Brittein saarten Lontoosta. Se on oligarkkien onnela ja siinä elitistisen Euroopan maamerkki – jonne kaiken maailmanrahakas vallanpitäjien matkailu on täynnä keskinäistä kateutta ja kilpailua. Taidehuutokaupat tarjoavat siitä toimittajalle kulttuuris-poliittisen suurennuslasin.

Kirja on reippaasti kantaa-ottava, muttei saarnaa. Se kaataa kulisseja tai menee niiden taa joskus toimittajan ja satunnaisen matkakumppanin (Haavisto) hengenkin kaupalla. Autenttiset puhelainat, lehtikirjoitusten sitaatit ym. dokumenttiaineisto ovat joskus surkuhupaisia, enimmäkseen valaisevia ja lopulta puistattavia. Teos toimii jännityskirjan imulla.

En tiedä, mikä aiemmin olin. Narrien laivaan astuttuani maailmankuvani varmasti avartui suuntaan jos toiseen. Kleptokratia, varkaiden hallinto, on ainakin termi, jota en ole aiemmin maailmanpolitiikassa huomannut käyttää. On monta muutakin kärjistystä, jotka ”pistävät” silmiin. Niistä kirjoittajatoimittaja kantaa ”silminnäkijän globaalia vastuuta” (Haaviston termi). Omaa moraaliaan ”sotaturistina”, ”tirkistelijänä” hän myös pohtii. Suurten totuuksien sijasta hän on koonnut pieniä, läheltä nähtyjä todellisia havaintoja, totuuksia. Ne ovat hänelle myös velvoitteita toimintaan, vaikka vain pienin teoin (s. 51).

Kirjan kirjoittaminen maailman parantamiseksi ei ole pieni teko, vaikka maailmanparannusohjelmaa se ei lankea tavoittelemaankaan. Teko on arvokas, koska se puhuttaa ja haastaa (sanan varsinaisessa merkityksessä). Mihin? Lukijalle jää vastauksen vastuu ja velvoite. Tällä hetkellä kuohuu taas Ukrainassa. Kansanmurha riehuu Keski-Afrikassa, Syyrian hätä on jo jatkunut karmivana eikä eilisen uutisoinnin mukaan Genevessä päästy neuvottelujen alkuunkaan ilman tuloksetonta riitelyä. Etelä-Sudan on puolen miljoonan pakolaisensa kanssaYK:n ja Kirkon ulkomaanavun tämän päivän uutisissa kriittinen kohde. Thaimaassa yritetään vallankumousta korruptoitunutta hallitusta ja sellaisena pidettyä pääministeriä vastaan. Tavoitteet menevät ohi kansalaisten hengen ja terveyden…

Aittokoski voisi kirjoittaa kaikesta tästä jatko-osan kirjalleen. Epäilemättä kirjasarjaa voisi jatkaa hamaan tulevaisuuteen, sillä maailman kärsimysten historiaan tuskin tulee äkillistä loppua. Pieniä loppuja köyhyyteen, epätoivoon, pakolaisuuteen, piittaamattomuuteen , rikollisuuteen, pahuuteen voimme ehkä auttaa toteutumaan, vaikka keinot ovatkin ”halvatun monimutkainen” kysymys. ”Moraalinen velvoite” on kuitenkin etsiä niitä, käyttää, korjata virheitä, pysyä valppaana. Osallistua kukin nykyajan kehitysapuun ja humanitaariseen toimintaanvaikkapa viimeisellä ”lesken rovollaan”.

 

    • Katsotko, että ’koirat ja velhot ja huorintekijät ja murhaajat ja epäjumalanpalvelijat ja kaikki, jotka valhetta rakastavat ja tekevät’ ovat nittä, jotka hylkäävät perinteisen oikeistolaisen isänmaallisuuden ja iloitsevat maamme uudesta avioliittolaista?

    • Onhan se ja olihan se hyvinkin kristillistä ainakin tuohon aikaan, kun aseet kädessä isänmaata puolustettiin, ettei meitä olisi tarvinnut Siperia enempää opettaa.

    • Kuinka moni kristitty sotaveteraani mahtoi toisaalta tuntea elinikäistä syyllisyyttä veriteoista, joita joutui sodan vuoksi suorittamaan?

    • Vasumäki: ”olihan se hyvinkin kristillistä ainakin tuohon aikaan, kun aseet kädessä isänmaata puolustettiin”

      Tämä menee nyt vähän ohi aiheesta, mutta tekee vain mieli kysyä, että mitenkäs sen viidennen käskyn ja kristillisyyden yhteensovittamisen kanssa oli?

    • M. Pentti. Monista en tiedä, mutta mitkä olivat vaihtoehdot? Vaikeissa paikoissa, vaan ei omasta syystään oli ollut henkilökohtaisesti tuntemani sotavateraani, joka haudattiin viime lauantaina 99-vuotiaana. Osaltaan myös hänen ansiostaan meillä on isänmaa, josta saamme yksin Jumalaa kiittää. Siten myös isänmaallisuuteen kuuluu luontevana osana kristillisyys. Toiset eivät tietenkään koe asiaa näin.

    • ”Monista en tiedä, mutta mitkä olivat vaihtoehdot?” Se ei taida poistaa synnintuntoa, että silloin ei ollut muuta vaihtoehtoa. Olen lukemastani ymmärtänyt, että veteraanit vaikenivat nimenomaan omista teoistaan, vaikka saattoivat kertoa kokemistaan vaaran ja kauhun hetkistä.

    • ”Synnintunto, isänmaallisuus ja kristillisyys sopivat varsin hyvin yhteen.” En usko, että näiden liittäminen ehjäksi kokonaisuudeksi onnistuu kaikilta. Synnintunto saattaa olla este yhdistää isänmaallisuutta kristillisyyteen. sellainenkin esimerkki tulee mieleen kuin kehitysavun ja lähetystyön tukeminen, joka ymmärretään hyvin kristilliseksi – jopa kristityn velvollisuudeksi – mutta saatetaan leimata epäisanmaallisuudeksi.

    • Lähetystyötä, kuten myös kehitysapua on vähän vaikea kuvitella epäisänmaalliseksi. Kannanottoni koski vain isänmaata / isänmaallisuutta siinä mielessä, kun sen menettäminen oli uhattuna. Yleisesti ottaen tuona aina rukoiltiin erityisen paljon. Kuten tiedämme pian talvisodan sytyttyä tasavallan presidentti Kyösti Kallio vetosi armeijaan:

      ”Kehoitan kaikkia, jotka tänä vakavana aikana palvelevat isänmaata, lukemaan Raamattua. Esi-isämme ovat vuosisatojen kuluessa, sekä ahdingoissa ja vainoissa että rauhan päivinä ammentaneet siitä elämää, voimaa ja lohtua. Nykyhetkenä kansamme tarvitsee Jumalan sanan uudesti luovaa voimaa.”

      Kun Jumalan sanan voimaa tarvittiin silloin, niin voi kuinka paljon sitä tarvittaisiin myös nykyään, kun me ihmiset olemme monin tavoin ahdingossa.

  1. ”Valkoihoiset heteromiehet ja -naiset väsyvät tulevaisuudessa pyytämään olemassaoloaan anteeksi. ” Anteeksi, mutta tämä herättää hilpeyttä. Kuka voi valita ihonvärinsä ? Siitähän voi syyttää ainoastaan vanhempiaan. Sitä ei tarvitse pyytää anteeksi, enempää kuin heterouttaankaan. Geenien sattuman satoa ! Tämä purkaus vaikuttaa erään puolueen ”käsikirjasta” lainatulta kauhuskenaariolta, jota markkinoidaan isänmaallisuudella.

  2. Martti Pentin blogia oli ilo lukea, vaikka en kaikista yksityiskohdista ole aivan samaa mieltä. Otan tässä vielä uudelleen esille Martin kysymyksen “Isänmaallisuus lienee muutakin kuin talvisota”.

    Sain kuulla kerran tällaisen määritelmän isänmaallisuudelle: “Eikö isänmaallisuus rauhan aikana ole sitä, että rehellisellä työllä ja tunnollisella verojen maksamisella auttaa sen maan hyvinvointia, jossa asuu?

    Jos isänmaallisuus määritellään noin, voi toteuttaa Jeesuksen opetuksen ”Antakaa siis keisarille mikä keisarille kuuluu”.(Mat22:21) Tappamiseen osallistuminen tulee sitten jatkon myötä ongelmalliseksi: ”… ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu.” Kenelle nimittäin kuuluu tämä ihmiselämä?

    • “Eikö isänmaallisuus rauhan aikana ole sitä, että rehellisellä työllä ja tunnollisella verojen maksamisella auttaa sen maan hyvinvointia, jossa asuu?” Tällainen isänmaallisuuden määritelmä on ongelmallinen, jos katsotaan kansainvälisen katastrofiavun tai kehitysyhteistyön olevan pois oman maan hyvinvoinnilta.

    • Jos isänmaallisuus on sitä, että vain oman maan kansalaisten auttaminen on oikein, poiketaan ratkaisevasti kristillisyyden määrittelystä monessakin suhteessa.

      Jeesus toimi omaisuuskansan parissa, mutta suhtautui erinomaisella lähimmäisenrakkaudella tapaamiinsa samarialaisiin ja roomalaisiin. Paavali käski auttamaan ”kaikkia”, tosin priorisoi uskonveljet kirjoittaessaan, että ”Kun meillä vielä on aikaa, meidän on siis tehtävä hyvää kaikille, mutta varsinkin niille, joita usko yhdistää meihin.”(Gal6:10UT2020)

      Kun Jeesus viittasi kolikossa olleeseen kuvaan, hän osoitti, ettei kristityn tule olla huolissaan verorahan mahdollisesta käytöstä. Ei tuo kuvassa ollut Tiberiuskaan käyttänyt saamiaan verokolikoita kristillisten periaatteiden mukaan.

  3. Isänmaallisena kristittynä konservatiivina jäin pohtimaan Martti Pentin oivaltavaa kirjoitusta. Muutama ajatus vastineeksi: 1) Konservatiivisuudesta ja perinteistä: Kristinuskossa on pysyvä osa ja muuttuva osa. Pysyvyyttä tulee vaalia uskontunnustuksen, raamatun arvovallan ja sakramenttien osalta. Muutosvalmiutta tulee olla organisaation, toimintamuotojen ja ns. makuasioiden osalta. Mitkä sitten ovat näitä makuasioita, siitä on varmaankin hyvinkin erilaisia käsityksiä. Konservatismi poliittisena aatteena ei alkujaan lainkaan ollut sopusoinnussa talousliberalismin kanssa, vaan korosti vahvaa valtiota ja kansakokonaisuuden etua, siis luokkasopua sosialismin luokkataistelun vastakohtana. 2) Isänmaallisuudesta ja sodasta: Olen suorittanut aseellisen palveluksen ja olen ylpeä (ehkä se tosin on syntiä!) siitä, että sain suoritettua myös RUK:n. En ole koskaan epäröinyt oikeutusta ampua kohti maahantunkeutuvaa vihollista, joskin olen onnellinen siitä, että semmoiseen paikkaan ei minun ole tarvinnut joutua. Silti arvostan myös kristiveljiä, jotka ovat valinneet siviilipalveluksen. 3) Seksuaalisuudesta: Ihminen on anatomialtaan ja fysiologialtaan yksi nisäkäslaji. Kaikki nisäkäslajit jakaantuvat uros- ja naarassukupuoleen, jotka on erotettavissa toisistaan anatomisten eroavuuksien perusteella. Myös raamatun luomiskertomus on tältä osin yhdenmukainen biologian kanssa. Ihmislajilla näyttää olevan enemmän kuin muilla eläinlajeilla erilaisia häiriöitä hormonitoiminnassaan, mikä aiheuttaa hämmennystä ja kärsimystä. 4)Lopuksi vielä eräs muisto: Työtoverinani koulussa oli pitkään vakaumuksellinen vasemmistolainen, joka kerran ihmetteli minulle sitä, että saatoin olla sekä uskovainen että maanpuolustushenkinen. Ymmärsin kyllä ihmettelyn aiheellisuuden, mutta kumpaakaan puolta identiteetistäni en voi kieltää.

    • ”Konservatismi poliittisena aatteena ei alkujaan lainkaan ollut sopusoinnussa talousliberalismin kanssa, vaan korosti vahvaa valtiota ja kansakokonaisuuden etua, siis luokkasopua sosialismin luokkataistelun vastakohtana.” Konservatiivisuuden luonteeseen kuuluu vallitsevan olotilan ylläpitäminen. Kun talousliberalismi oli muutosvoima, se oli konservatiivien mielestä uhka. Kun siitä on sittemmin tullut talouden perusta, se onkin puolustettava arvo. Mitä luokkasopuun tulee, konservatiivit kenties pyrkivät sen pysyttämiseen eivätkä osanneet toimia sen luomiseksi teollistumisen synnyttämässä uudessa tilanteessa.

    • Kyllä konservatismilla on ollut sosiaalinenkin ulottuvuus. Pari esimerkkiä: Bismarckin Saksassa luotiin kattava turva työttömyyden, sairauden ja vanhuuden turvaksi palkkatyöläisille vallankumoushenkeä synnyttävän tyytymättömyyden torjumiseksi. Suomessa vanhasuomalainen puolue ajoi maareformia yhtä innokkaasti kuin sosialistitkin.

    • Jeesusta on mahdotonta sijoittaa nykyajan puoluekartoille, vaikka yrityksiä sellaiseen näkee. Blogissa siteerattu lausunto se jo osoittaa: ”Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta”.

      Tulevaa ajatellen ei ollut mikään ihme, että hänellä oli valtuudet sanoa poliittisessa ja uskonnollisessa johdossa olleille suorat sanat.

    • Rauli, kyllä Jeesuksenkin aikana olivat köyhät ja rikkaat. Jeesus oli köyhien eli nykyisen vasemmiston puolella selvästi.
      ”Tämä maailma’ viittasi R o o m a n valtakuntaan. (Rooma kutsuttiin maailmaksi) Jeesuksen kuninkuus ei ollut siis Rooman legimoimaan vaan hänet voitelivat kuninkaaksi oman kansan jäsenet.

    • Se ei ole mikään yllätys, että Jeesuksen aikana oli köyhiä ja myös rikkaita. Sen lisäksi oli myös hengellisesti köyhiä ja hengellisesti rikkaita.

    • Jeesus oli niin hengellisesti kuin maallisesti köyhien puolella: ”Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta.” On edelleenkin. Kai sitä voisi jonkinlaisena ’vasemmistolaisuutenakin’ pitää.

    • Tässä on nyt todettu useaan kertaan, että Jeesus oli köyhien ihmisten puolella. Mutta mitä se käytännössä tarkoitti, millä tavoin hän paransi köyhien asemaa maan päällä ollessaan?

      Jeesus ei pyrkinyt maalliseen valtaan, kuninkaaksi voiteleminenkin tuli taivaalliselta Isältä, kertoo Raamattu. Aineksia Jumalan Pojalla olisi ollut hoitamaan yhteisiä asioita, ja jotkut panivat sen merkille: “Mutta Jeesus tiesi, että ihmiset aikoivat väkisin tehdä hänestä kuninkaan”.(Joh6:15a) Ja tällainen oli hänen suostumuksensa tehtävään: “siksi hän vetäytyi taas vuorelle. Hän meni sinne yksin”.(15b)

      Rikkauteen Jeesus ja hänen seuraajansa Paavali näyttävät suhteutuvan varsin neutraalisti. Jeesus tiesi, mistä varakkailla usein kenkä puristaa ja kehotti erästä “Mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille, niin sinulla on aarre taivaassa. Tule sitten ja seuraa minua”.(Mark10:22) Reaktio oli : “Mies synkistyi näistä sanoista. Hän lähti surullisena pois, sillä hänellä oli paljon omaisuutta”.

      Tuskin voi nähdä mitään rikkaiden sortamista tai puoltamista Paavalinkaan ohjeistuksessa “Varoita niitä, jotka tässä maailmassa ovat rikkaita, etteivät he ylpeilisi eivätkä panisi toivoaan epävarmaan rikkauteen, vaan Jumalaan, joka antaa kaikkea runsain mitoin nautittavaksemme”.(1.Tim6:17)

      En voi nähdä Raamatusta mitään sellaista yhteiskunnallista agendaa Jeesukselta, jolla hänet voisi sijoittaa johonkin nykypoliittiseen kategoriaan. Ymmärtäessään köyhiä hän tarjosi tulevaisuudessa heille parempaa tulevaisuuden hallitsijana: ”Ajaa vakaasti maan köyhien asiaa”. (Jes11:4)

    • ”Millä tavoin hän paransi köyhien asemaa maan päällä ollessaan?” Hän oli esikuvana seuraajilleen, jotka jatkoivat työtä. Seurakuntaa kutsutaan Kristuksen ruumiiksi. Alku muistutti kovasti sosialismia: ”Kukaan ei kärsinyt puutetta. Ne, jotka omistivat tilan tai talon, myivät sen ja luovuttivat kauppasumman apostolien haltuun, ja näiltä jokainen sai rahaa tarpeensa mukaan.”

    • Olen samaa mieltä, kuin Rauli Jeesuksen ja Paavalin suhtautumisessa rikkauteen. Lieneekö Martti Pentti tutustunut Sakari Häkkisen, Kari Latvuksen ja Hanne von Weissenbergin ”Köyhien raamattuun”. Vaikuttaa vähän siltä.

    • Martti. On totta, että tarpeen tullen alkuseurakunnan kristityt myivät omaisuuttaan ja tällä tavoin auttoivat keskuudessaan olevia köyhiä. Tilanteesta kerrotaan tarkemmin Apt 5. luvussa, jossa kerrotaan Ananiaan myymästä omaisuudesta: ”Tilahan oli sinun, kun et vielä ollut myynyt sitä, ja sinun olivat myös rahat, kun sen myit”. (4)

      Mistään yhteisomistuksessa ei ollut kyse vaan puutteenalaisten vapaaehtoisesta auttamisjärjestelystä seurakunnan sisällä. Noinkohan se menee siinä sosialismissa?

    • ”Lieneekö Martti Pentti tutustunut Sakari Häkkisen, Kari Latvuksen ja Hanne von Weissenbergin ’Köyhien raamattuun’. Vaikuttaa vähän siltä.” Olen tutustunut Luukkaan kirjaan Apostolien teot, ossa sanotaan: ”Uskovat pysyttelivät yhdessä, ja kaikki oli heille yhteistä.”

    • Aika usein otetaan esille Raamatusta yleistoteamus ”kaikki oli heille yhteistä”. Muu tietämys varhaiskristittyjen käytänteistä kuitenkin osoittaa, että kyllä seurakunnan jäsenet ihan itse sen aineellisensa omistivat ja sitä myös hallitsivat.

      Jos kaikki oli yhteisomistuksessa, miten on mahdollinen tämä Paavalin opastus seurakunnan varakkaille: ”Kehota heitä tekemään hyvää, keräämään rikkaudekseen hyviä tekoja ja jakamaan anteliaasti omastaan muille.”(1.Tim6:18)

      Seurakunnan keskuudessa oli todellakin varallisuuseroja, mutta Jaakobin kirjeen mukaan kaikkiin piti suhtautua kristillisten periaatteiden mukaan, joka poikkesi yhteiskunnassa vallitsevasta erottelusta. Tilanteessa, jossa ”kokoukseen tulee mies, jolla on kultasormus sormessaan ja hieno puku yllään, sekä samalla kertaa köyhä nuhruisissa vaatteissaan”, piti suhtautua veljellisesti. Muussa tapauksessa: ”Ettekö te silloin syyllisty erotteluun omassa keskuudessanne”, Jeesuksen velipuoli varhaiskristittyjä varoittaa.

Huuhtanen-Somero Päivi
Huuhtanen-Somero Päivi
Eläköitynyt estetiikan, kirjallisuustieteen ja taidekasvatuksen dosentti. Retriitinohjaaja. Hengellinen ohjaaja. Useita rukoukseen ja hengelliseen harjoitukseen liittyviä kirjoja ja kirjoituksia 1985-. Esseitä kristillisestä taiteesta ja kulttuurista. Runoja, aforismeja.