Tasavallan presidentti ja Suomen pääministeri antoivat tänään yhteislausunnon siitä, että Suomi liittyy Natoon.
Asia on ollut selvä maaliskuun puolivälistä alkaen hieman toisenlaisten tunnusteluiden jäätyä tämän ratkaisun alle.
Voisi kuvitella, että ainakin Virossa huokaistaan.
Tiedonanto ajoitettiin Snellmanin ja suomalaisuuden päivään.
1809 alkanut historianvaihe, jossa Suomea on asemoitu painokkaasti Venäjästä käsin on sulkenut viimeisetkin laihat loppulukunsa.
Tasavallan presidentin tämänpäiväisessä tiedotteessa todetaan järkevästi, että Suomi ei kasva kokoaan suuremmaksi ja naapuruussuhteita tulee vastaisuudessakin hoitaa hyvin.
Lausunto on ensimmäinen julkisuudessa huomaamani kannanotto sen osalta, millainen menettely Suomella on naapurinsa Venäjän kanssa tulevaisuudessa. Siltä osin olen ollut hieman kummissani.
Venäjän ensireaktiot ovat olleet arvattavia.
Uhkailu ydinkärkien suuntaamisella ei ole kuitenkaan erityisen vakavasti otettavaa suhteessa siihen, minkä kanssa on totuttu elämään vuosikymmeniä.
Venäjällä on kymmenkunta ydinvoimalaa Suomen läheisyydessä, näistä lähimmät Kuolassa ja Pietarin lähellä. Molemmat ja kaikki ovat riskialttiita. Se, että uusi Tshenobyl toteutuu Venäjällä on todennäköisempää kuin se, että sieltä laukaistaisiin ydinkärki Suomeen.
Miten muuttuneessa maailmanjärjestyksessä olisi hyvä toimia, jotta se ei muuntuisi vain aseidenkalisteluksi?
Tasavallan presidentti viittaa lausunnossaan siihen, että Norja on kyennyt toimimaan rakentavasti myös Naton jäsenenä. Tästä voi olla mallia myös Suomelle.
On kuitenkin ennustettavissa, että läntiset vaikutteet suomalaisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa tulevat voimistumaan. Tällä voi olla tervehdyttäviäkin piirteitä.
Teologian ja kirkollisen itsensä asemoitumisen osalta ilmiö tullee vaikuttamaan samansuuntaisesti.
Kirkkojen Maailmanneuvosto on suhtautunut ajankohtaiseen kriisiin melko heikosti, mutta yhä useampi näyttää vaativan, ettei Moskovan patriarkaatin degaatio voisi osallistua sen kokoukseen.
On jännittävää nähdä, millä tavoin muutos vaikuttaa erityisesti suomalaiseen ortodoksiseen teologiaan ja kirkon käytännön jäsentelyihin. Sama ilmiö tietysti koskee myös Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jo parisenkymmentä vuotta sitten hieman sivummalle jääneitä ekumeenisia neuvotteluita.
Ehkäpä Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei etsi mystistä hämärää ja sanomansa syventämistä enää Venäjän suunnalta siltäkään kuriositeetin osalta kuin se pikemminkin Vatikaaniin suuntautuessaan on jo monet vuodet tehnyt?
Käykö Pietarin hovikapellasta periytynyt jumalanpalvelusveisuu ortodoksisessa kirkossa hieman vähäisemmälle huomiolle? Aamun Koitossa jokin aika sitten Risto Nordell kirjoitti uudemman musiikin säveltämisen merkityksestä.
Ohjataanko teologian opiskelijoita ensisijaisesti muualle kuin Leningradin Hengelliseen Akatemiaan?
Ortodoksisen teologian yliopistotasoista opetusta ei anneta kuin Suomen Joensuussa ja Britannian Cambridgessa. Tukholmaan on äskettäin perustettu vastaavanlainen laitos, johon on palkattu muun muassa ukrainalaisia professoreita.
On kiinnostavaa katsella tällaisena aikana muutoksen tuulia.
