Olen pohtinut sitä, miksi kirkossa syntyy jonkinmoinen älämölö, jos käy niin, että nuoria tulee uskoon riparilla. Jotenkin luulisi, että juuri siinä olisi se mihin erityisesti tulisi pyrkiä. Uskoon tulleet nuoret juuri ovat ne, joita kirkon tarjoama hengellinen elämä kykenee ruokkimaan.
Aiemmin olen kirjoittanut blogit : ”Mistä tunnistan uskovan” ja ”Pitääkö tulla uskoon”. Niissä pohdiskelimme yhdessä sitä, voiko uskovan tunnistaa jotenkin. Selkeästi on niitä, jotka ovat uskossa ja toisia, jotka ei ole. Ero näiden kahden ryhmän välillä on selkeä. Silti usein on vaikea tunnistaa sitä kumpaan joukkoon kukin kuuluu. Toisinaan sen taas voi oivaltaa hyvinkin helposti. Varsinkin jos toinen ilmaisee sen selvästi. Kaksi olennaisesti toisistaan poikkeavaa ryhmää on selvästi olemassa.
Rippikouluun tulevilta nuorilta omakohtaista uskoa harvoin tapaa. Uskonasiat ovat heille yleensä täysin vieraita. Oppitunneilla he ovat mukana, koska niillä kuuluu olla. Hengelliset asiat menevät heiltä täysin yli hilseen. Kosketuspinta omaan elämään kun ei ole. Kirkon rippikouluopetus lähtee kuitenkin siitä ajatuksesta, että lapsi on jo kasteessa uudestisyntynyt ja konfirmaatiossa tämä asia vahvistetaan. Mitä voi vahvistaa, jos mitään kastetta enempää ei ole?
Jos jossain käy niin, että suuri osa nuorista tulisi tietoiseksi Jumalan todellisesta läsnäolosta ja nuoret isolla porukalla haluaisivat ottaa uskon vastaan. Niin syntyy kirkossa voimakas vastustus. Luulisi, että se olisi jotain, mitä kirkko aina odottaa ja toivoo. Käy kuitenkin aivan toisinpäin. Asiaan puututaan kovalla kädellä ja jopa työntekijöitä on sen tähden hyllytetty.
Miksiköhän kirkossa toimitaan näin juuri silloin, kun nuoret haluaisivat sitoutua kirkon toimintaan. Nämä tapaukset tuntuvat tosi oudoilta. Varsinkin kun ihmetellään, miksi Z-sukupolvi jättää kirkon.
Ei sen puoleen, että odottaisin nuorten uskoontuloa riparilla. Pyytäisin heitä sen sijaan ehkä harkitsemaan asiaa tarkasti. Leirin ilmapiirissä oman ratkaisun tekeminen on liian helppoa.
Leirin jälkeen on kohdattava aivan toisenlainen ympäristö ja silloin uskossa olo voi joutua aivan liian kovan paineen alaiseksi. Kiusatuksi joutuminenkin voi olla seurauksena.
Voisin ehkä sopia nuoren kanssa , että jutellaanpa asiasta konfirmaation jälkeen.
Rippikoulu olisi kyllä hieno mahdollisuus saada vastaanottaa oikea rippi ja päästä painavista taakoistaan, joita nuo lapset kantavat, kun kun eivät vielä tiedä että juuri sitä varten usko on hieno juttu.
Siitäkö kenkä puristaa, että kirkossa opetetaan, että lapsi uudestisyntyy kasteessa? Sitten rippikoulussa tuo kaste vahvistetaan ja näin nuoresta tulee ”seurakuntalainen”.
Rippikouluun tulevissa nuorissa ei ole havaittavissa mitään niitä merkkejä, joista heidät voisi tunnistaa uskoviksi. Silti heitä kohdellaan ja opetetaan aivan kuin he olisivat jo hyviä kristittyjä . Riparilla tuota tietoa pyritään syventämään. Käymällä asiat lyhyesti läpi.
Ikään kuin uskoen, että he ne siinä ehtisivät sisäistää.
Väite kasteessa tapahtuvasta uudestisyntymisestä selittäisi paljon. Silloin tosiaan rippikouluun tulevat nuoret olisivat hyviä kristittyjä jo tullessaan. Mitään uskoa tai erityistä uskoon tuloa ei tarvittaisi. Ongelma syntyy vain siinä, kun Raamattu puhuu jatkuvasti uskosta ja myös uskoon tulosta.
Uudestisyntyminen kertoo minulle siitä, että jotakin on ratkaisevasti muuttuu ja se jonka nimenomaan usko saa aikaan. Voisiko uudestisyntyminen olla pelkkää teoriaa. Kyllä siinä pitää olla jotain konkretiaa mukana. Jos opetamme, että uudestisyntyminen tapahtuu kasteessa ja siitä seuraa ettei omakohtaista uskoontuloa lainkaan tarvita, niin olemmeko opastamassa kansaa oikealle tielle ? Siitä olemme vastuussa kerran. Se mitä uskoon tulleissa ihmisissä tapahtuu, kertoo jostakin muutoksesta, jonka vain uudestisyntyminen voi saada aikaan. Kuvaisin uskoontuloa mieluummin uudestisyntymiseksi, koska siinä tapahtuu todellinen muutos. Asia on melkoisen kimurantti, joten arvoisat lukijat. Miten olette nämä asiat itsellenne selvittäneet?
Niin, me ymmärrämme asioita eri tavoin ja sitten helposti kiistelemme omasta ja toisten ymmärryksestä. En ole koskaan ajatellut, että me ihmiset voisimme Jumalalle jotain ansioita esittää, mutta nyt yritän saada jotain tolkkua tähän asiaan, jota Pekka tässä blogissa kyselee. Uskonasiat ovat yleensä sellaisia, että osatotuuksia kyllä löytyy sekä Raamatusta että muista kirjoista ja keskusteluista, mutta kokonaiskuvan saaminen ja niiden osatotuuksien yhdisteleminen on ylettömän hankalaa. Raamatun teksteistäkin löytyy erilaisia näkemyksiä…
Tavallaan ymmärrän sen, että kirkossa katsotaan ”uskoon tuloa” hieman oudosti, koska se saattaa viedä ihmisen juuri sinne ”omien tekojen tielle”. En itsekään ymmärrä sen korostamista, koska mielestäni se heikko ja hiljainenkin usko on Jumalan antama kuten myös vahva usko, mitä se sitten onkin. Tätä on vaikea pukea sanoiksi…
Kiitos Kari. Minä koen miltei kauhua tässä sillä lukijoita on aivan älyttömästi. Koen tökänneeni todelliseen ampiaispesään kysymykselläni , johon ei vastausta näytä löytyvän. Tai oikeammin sitä ei haluta katsoa silmästä silmään. Itse asia kun on hyvin yksinkertainen ja me olemme liian monimutkaisia käsittämään sitä. Siksi meidän on helppo hyväksyä jokin meidän mielestämme oikea tieto, mutta viekö se evankeliumin asiaa eteenpäin? Evankeliumin salaisuudestahan tässä on kyse ja siitä miten se toimii ja toimiiko sillä tavalla kuin se itse haluaisi
Kari R., mielestäni Raamatusta löytyy aivan selvä yksi teologia Jumalan pelastussuunnitelmasta ja sen toteuttamisesta maailmassa eli ns. Punainen lanka. Miten muuten olisi jo aivan kirkon alkuaikoina voitu lyödä lukkoon uskontunnustukset? Löytyy tietysti eroja kirkkojen välillä sakramenteista.
Noin 2000 v. on kristillinen kirkko opettanut uskontunnustuksissa pitäytyen. Nyt on muka saatu uutta valoa jollain ihmetulkinnalla ja ne yksi toisensa jälkeen hylätään. Sekavuus ja hämmennys ei johdu Raamatusta, vaan ihmisistä ja heidän tulkinnoistaan.
Pekka Veli. Lue nyt vaikka se, mitä Vähässä katekismuksessa (ja Isossa katekismuksessa) opetetaan kasteesta. Ei tässä ole luterilaisen kirkon kannalta periaatteessa yhtään mitään epäselvää. Epäselvyys tulee siitä, että niin moni meistä on viimeisen 100 – 200 vuoden aikana saatu käsitykseen, jonka mukaan Luther(kin) erehtyi kasteopissaan eri tavoin. Ja siitä, että me papit emme osaa tai uskalla saarnata kasteesta reilusti: rohkaista ihmisiä uskomaan omakohtaisesti niin kuin uskontunnustus sanoo. Kun luulemme heidän suuttuvan ja eroavan kirkosta. ”… syntien anteeksiantamuksen, ruumiin ylösnousemuksen ja iankaikkisen elämän”.
Vanhat pietistit sanoivat: kuollut usko on sitä, että omistetaan Jumalan armon lupaukset itselle ilman parannusta eli katumusta ja uskoa. Tämä koskee mitä suurimmassa määrin myös kastetta.
Miten Jumalan armon lupaukset voi omistaa ilman uskoa? Eikö niiden omistaminen ole juuri sitä uskoa? Nämä on näitä pietismin omituisuuksia…
Marko, juuri näin ajattelen minäkin??
Itse asiassa asenne jonka mukaan rippikoululaisten tulisi tulla uskoon on kummallinen. Ovatko rippikoululaiset pakanoita? Muistan oikein hyvin miten hämmennyin rippikoululeirillä Vivamossa kun siellä iltanuotioilla kehotettiin nostamaan käsiä jos halusi tulla Jeesuksen omaksi. Monet lopulta nostelivat kukin miten sitä perustellen. Lopulta minäkin kun halusin kuulua porukkaan. Mutta juuri se kädennosto tuntui valheelliselta. Mitä se olikin. Ei minulla ollut mitään Jeesusta vasta ja miksi olisi koska lapsuudesta alkaen olin iltarukouksessa ollut yhteydessä häneen.
Mutta nyt ilmiselvästi vaadittiin epäselviä murtumisia ja epämääräistä synnintuntoa joista pitäisi päästä ripittäytymällä irti. Siihenastiset syntini olivat sellaisia että niistä ei tuntemattomille aikuisille mennä kertomaan. Mielunmin kannoin niitä itse. Joten tuollainen erityinen Jeesus-kokemus liikutusten kautta jäi saamatta. Mitä sitten elämän aikana on tapahtunut on toinen juttu.
Kun sitten olin seurakunnassa töissä niin varoin tarkoin tuollaisia herätyspuheita. Keskustelut nuorten kanssa menivät yleensä hyvin ja kun heiltä ei vaadittu mitään kummempaa niin he olivat vapaita kertomaan ja kyselemään yhtä sun toista.
Ei , annetaan ajan tehdä tehtävänsä. Joistakin tulee hengellisiä joistakin ei. Entä sitten? Kristittynä eläminen ei ole muottiin valettua elämistä vaan siihen kuuluu etsimisen vapaus . Kuka minä olen sanomaan millaista jonkun hengellisyys tulisi olla.
Markun kokemus kertoo myös siitä miten pysyvät vaikutukset on sillä mitä rippikoululainen silloin omaksuu. Joten siihen opetukseen sisältyy valtava vastuu.
Opettiko Luther todella niin , että pelkkä kaste tekee Jumalan lapseksi ja Jumalan valtakunnan jäseneksi ? Jotenkin vaikuttaa aika uskomattomalta, että näin voisi oikeasti olla.
Pekka: ”Jotenkin vaikuttaa aika uskomattomalta, että näin voisi oikeasti olla.”
Jotenkin vaikuttaa aika uskomattomalta, että jotkut oikeasti kuvittelevat, että tapahtuu jonkin sorttinen ihme ja uudestisyntyminen, kun pappi läträä vauvan päähän kraanavettä ja lausuu jotain uskonnollista mantraa.
Pekka Veli, ei opettanut, vaan että tarvitaan myös usko.
Ryhdyin alusta asti selaamaan ketjua ja löysin tuon:
” Vanha luterilainen määritelmä on, että uudestisyntyminen on varsinaisesti se Pyhän Hengen sanan ja kasteen sakramentin välityksellä tekemä armotyö, jossa hän antaa ihmiselle uskon lahjan ja synnyttää pelastavan l. vanhurskauttavan uskon”
Jos tuo on totta niin uudestisyntyneen ei tietenkään tarvitse tulla erikseen uskoon, koska usko on hänelle jo kasteessa lahjoitettu.
No mitäpä tässä on enää muuta ihmeteltävää, kuin se opettiko Luther todella näin vai onko kyseessä Luterilainen harha?
Käsitän vanhurskauttavan uskon sisältävän jatkuvan uskon kilvoituksen. Eikä se ole mitään sellaista, jonka voi kerralla omaksua. Jokainen uskova joutuu kamppailemaan jatkuvasti säilyttääkseen sisimmässään tietoisuuden siitä, että Jumala vanhurskauttaa syntisen uskon kautta. Usko on siis työväline jota on jatkuvasti uudistettava, tarttumalla yhä tiukemmin Jumalan sanan lupauksiin. Ajatus jonka mukaan kaste antaa myös uskon, kumoaa mielestäni koko vanhurskauttamisopin.
Samassa Markon kommentissa oli myös tämä:
”Hänhän, siis Luther, toteaa Isossa katekismuksessa: Jos et aikaisemmin ole uskonut, vaikka olet kastettu, niin mikä estää sinua uskomasta nyt?”
Kuten sanoin aiemmin, tässä luterilaisessa käsityksessä ymmärretään mielestäni uudestisyntyminen ja uskokin hiukan eri tavalla kuin pietismissä. Minullekin on vaikeaa ymmärtää, että miten kaste voi lahjoittaa uskon…
Pekka Veli. Kyseessä on muistinvarainen lainaus 40 vuotta Suomessa käytetystä lukion oppikirjasta 1840-luvulta. Usko syntyy aina Jumalan työnä sanan välityksellä. Ja kaste ei ole koskaan pelkkää vettä vaan Jumalan sana on yhdistynyt siinä veteen.
Kyse ei nyt edes ole vain pienten lasten kastamisesta, vaan myös rippikoululaisten. Kastamaton riparilainen kun pitää kastaa, jotta hänet voidaan konfirmoida.
Pekka Veli, eikö kastetta edellä opetus niillä, jotka osaavat lukea ja puhua? Siksihän myös pikkulapsille kuuluu kertoa ja opettaa Jeesuksesta. Ennen oli pyhäkoulut ym. Eikö tämä kaikki sekavuus johdu jumalattomista ihmisistä? Ei Jumalan Sanassa ja lapsikasteessa mitään vikaa ole, vaan meissä ihmisissä, vanhemmissa, koulussa ja ( kirkossakin), jotka laiminlyövät lasten kristillisen opetuksen.
Eiköhän juuri tämän takia herätyskristillisyys ole ollut tarpeellista.
Joudun tässä pohtimaan asiaa kuumeisesti ja uusia ajatuksia pulpahtelee pintaan. Kyselin tuossa aamulenkillä mielessäni sitä, mitä eroa on tiedolla hengellisistä asioista ja sillä että elää ne todeksi uskossa. Tietäminen ja kristillinen usko ei voi olla aivan sama asia.
Pekka,
Uskolla on myös tiedollinen sisältö. Eivät kristityt usko vain johonkin ”ohueen yläpilveen”.
Uskontunnustukset ovat yksi osoitus tästä uskon tiedollisesta sisällöstä. Toisekseen Raamattu on kristityille myös tiedon lähde, ilmoittaahan se Jumalan hyvän tahdon, ja samalla lailla evankelis-luterilaiset kristityt uskovat Tunnustuskirjojen antavan Raamatusta oikean selityksen ja tiedon.
Paavali toteaa mm. (Gal3:27:28) ”Sillä kaikki te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette Kristuksen päällenne pukeneet. Ei ole tässä juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa Jeesuksessa.” Edellinen teksti sulkee sisäänsä luonnollisesti myös lapset.
Luther toteaa edelliseen viitaten; ”Kun te olette Kristuksen päällenne pukeneet, toisin sanoen, teidät on temmattu lain ulkopuolelle, kasteessa tapahtuneeseen uudestisyntymiseen; ette siis enää ole lain alla, vaan olette pukeneet päällenne uuden puvun, nimittäin Kristuksen vanhurskauden. Paavali siis opettaa: kaste ei ole merkki, vaan se on Kristuksen päällensä pukemista.”
Kyllä Kristus itse on täten lapsen pukuna mitä suurimassa määrin, sillä onhan kaste sakramentti, kuten myös ehtoollinen. Mikäli Kristus ei ole todellisesti läsnä kasteessa, niin mitenkä hän on sitten todellisesti läsnä ehtoollisessa. Sitä paitsi, taitaa lapsen usko olla aidonpaa kuin meidän aikuisten. Siis kastamalla ja opettamalla.
Marko ja Kosti ovat tässä aivan oikeassa, pientenlasten kohdalla kaste on automaatti. He tulevat aina uskoon, saavat Pyhän Hengen lunastuksen sinetiksi. Aikuisen kohdalla tilanne on toinen
Pekka Veli on informoitu väärin luterilaisen kasteen merkityksestä. Tämä perusasia näyttää olevan hakusessa, mutta täällä on hyviä vastauksia josta voi ammentaa.
Palautetaan uuden syntymän asia taas kerran Kirkon historiaan, jotta saadaan oikea kulma tähän kaste kysymykseen. Kun Juutalaiseksi synnytään, niin ympärileikkaus tehdään kaikille poika lapsille 8 pv. ikäisenä. Kun pakanoita liitettiin Jumalan kansan lupauksiin ja Jumalan yhteyteen, niin heitä kastettiin Kristukseen. Näin Kirkko toimii edelleen, siis se jatkumo, joka on ollut alusta asti. Kirkko kastaa aikuisia ja lapsia, kuten on aina tehnyt. Yksi kaste yksi usko. Tässä ei ole mitään muutosta Apostolien jatkumosta tähän päivään.
Se hämmentävä oppi, josta uudemmat myöhäisemmästä kristilliset liikkeet ovat ammentaneet, on se, että on olemassa ns. Henki kaste, erikseen vesikasteesta, jolloin ollaan järkeistetty Kristillinen oppi, koska ei voida uskoa Jumalan lahjoittavan vauvalle kaikkea Kristuksen Aarteita kasteessa.
Kirkko ei tunnusta erikseen henki kastetta ja vesikastetta, koska ne ovat Raamatussa yhtä. Vesi ja Henki ovat yhdessä ja saavat aikaan uuden syntymän.
Lisäksi Kirkko tunnustaa yhden Henki kasteen, joka tapahtui Helluntaina, kun Pyhä Henki vuodatettiin maailmaan. On myös hyvä huomata, että Henki vuodatetaan (alkukielen mukaan ”vuodatus” on ”veden valuttamista”) kasteessa kastettavan päälle. Vesi ja Henki ovat Raamatussa sama asia monessa yhteydessä.
Kristillinen Kirkko on aina opettanut, että Kristukseen kastettu lapsi saa kaikki Jumalan aarteet ja lupaukset omakseen kasteen kautta. Onhan selvää, että perillinen on alaikäinen, mutta omistaa silti kaiken. Kasvaessaan Kristuksessa, opetuksen ja Jumalan hyvän tahdon ja viisauden mukaan, niin lapsi oppii myös mitä tuo Jumalan lapsen asema pitää sisällään. Kukapa meistä olisi tiennyt lapsena sen, mitä nyt aikuisena tietää? Kaste on Kristityn alku. Mihin Kristityn tie vie? Monen ahdistuksen kautta…
Järkeily ei paljon auta, jos emme usko, usko taas voi kaiken. Tutkimattomat ovat Jumalan teot. Jos etsitään hämmennystä ja uutta oppia, niin sitä kyllä löytyy, mutta älkää antako eksyttää itseänne, vaan tarttukaa kanonisoituun Kristilliseen oppiin, joka on yhteinen Kristillinen ohjenuora, josta on konsensus kautta Kirkon historian. Jos se ei kelpaa, niin on hyvä kysyä itseltään, Miksi ei? Onko oppi ja tie huono, kun ihminen eksyy, vai onko ihmisellä taipumus etsiä omia teitä?
Tutki kaikki, mutta hylkää, se mikä johtaa hajaannukseen. Niitä on paljon liikkeellä, jotka hämmentävät, mutta oikeaa oppia saa kuulla vähän, koska Jumalan Viisaus kulkee hiljaisilla poluilla, rauhassa ja kaukana maailman valokeiloista.
”Kaikki on minun Isäni antanut minun haltuuni, eikä kukaan muu tunne Poikaa kuin Isä, eikä Isää tunne kukaan muu kuin Poika ja se, kenelle Poika tahtoo hänet ilmoittaa.
Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne. Sillä minun ikeeni on sovelias, ja minun kuormani on keveä.” Matt.11:27-30
Ismo Malinen, amen?
Malinen, ”Se hämmentävä oppi, josta uudemmat myöhäisemmästä kristilliset liikkeet ovat ammentaneet, on se, että on olemassa ns. Henki kaste, erikseen vesikasteesta, jolloin ollaan järkeistetty Kristillinen oppi, koska ei voida uskoa Jumalan lahjoittavan vauvalle kaikkea Kristuksen Aarteita kasteessa.”
Myöhemmät kristilliset liikkeet ovat tuoneet Raamattuun uutta ainesta, kuten Ismo toteat. Uusi on aina kiinnostanut ihmistä. On vaikea uskoa Jumalan voimaan kasteessa, koska on omia fyysisiä kokemuksia? Omat teot ja kokemukset ohittavat Jumalan lupaukset?
Pekka Veli,
Kuten jo mainitsin, niin en ole halunut osallistua tähän alotukseesi, vaikka asiat, uskoontulo ja uudestisyntyminen on ainoa tärkeä asia ihmiselle. Se oli kaiken kattava ryövärille. Jos ei tule uskoon ei voi kävellä Jeesus- eli taivaantiellä. Olisi hyvä tällaisissa hengellisissä voimistelukisailuissa ottaa huomioon, että onko uskoontulo tapahtunut, eli ollaanko Ahtaan Jeesus-portin kautta astuttu Tielle. Tällä tiellä tulee vastaan sille kuuluvia asioita ja ne eivät ole salaisuuksia, vaan kaikkien nähtävissä, jotka Sanaa kuulevat/lukevat.
Syy miksi lapsikaste tai sakramentaalinen kaste ei minua innosta, johtuu siitä, ettei Raamattu siitä puhu. Kirkkoisät, tunnustuskirjat, Luther ja Augustinus kyllä siitä puhuvat ja kummankin tuotannossa kasteen armo tiivistyi ilmaisuksi ja pelastavaksi merkitykseltään, kunhan ”alkuinnostuksesta” oltiin päästy. Eli tapahtui sama kuin sitten sen jälkeen aina, kun kirkko on jatkumo. Tarkoitan lähinnä RKK ja evlut kirkkoja.
Ahdas portti on niin ahdas, että siitä ei mahdu sisään mitään muuta kuin itse Herra Jeesus Kristus. Omat teot eivät mahdu portista sisälle. Tätä Herramme ja Vapahtajamme yritti opettaa ”rikkaalle nuorelle miehelle”. Kristuksessa ja vain Kristuksessa on langennut ihminen sovitettu!
Joku voi itse yrittää määritellä kuinka on tullut sisälle ahtaasta portista. Joku toinen voi ihmetellä, ”ennen en nähnyt, mutta nyt näen.” Usko annettiin armosta. Oma tarmo, vai Jumalan armo?
Oikein hyviä selvityksiä täällä tulee, kiitän minäkin niistä. Mielestäni se Pekan etsimä asia on kyllä edelleen hukassa. Hänhän näki heti alkuun jo luterilaisen opin harhaopiksi. Mutta jos ja kun se onkin oikea, niin miten kasteen ja uskon suhde on nähtävä? Kaikki on uskoa myöten saatu kasteessa, mutta saadun uskon voi siis väliaikaisesti tai lopullisestikin hukata, jos ei saa opetusta? Entä jos ei välitä yhtään koko asiasta koko elämänsä aikana, vaikka onkin kasteessa saanut sen lapsenuskon? Onko ihmisen osuus vain ikään kuin torjua tai olla torjumatta Jumalan lahjat? Entä jos ei kuitenkaan ihan aktiivisesti torju niitä, mutta elää vain elämänsä välittämättä näistä asioista yhtään?
Kastavathan muutkin vanhat kirkot lapsia ja vauvoja. Miten niin luterilainen harhaoppi?