Nyt olen päässyt opintovapaavuodessani siihen vaiheeseen, että luen läpi sekä luterilaisia että muita kristikunnan vanhoja tunnustuskirjoja. Se on mielenkiintoista! Luterilaisten tärkein tunnustuskirja Augsburgin tunnustus vuodelta 1530 on Philipp Melanchthonin käsialaa ja selkeä, sivistynyt, maltillinen teksti. Olin iloisesti yllättynyt siitä, että sekä tuo tunnustus että katolisten siihen muotoilema vastine Augsburgin tunnustuksen kumoamus ovat todella tasokasta, rauhallista ja teologisesti hyvin perusteltua uskontodialogia.
Äkkiseltään mieleen nousee, että tästä meillä olisi nykyajassa paljon oppimista. Toisaalta nykyäänkin uskontojohtajien ja tieteentekijöiden käymät uskontoaiheiset keskustelut ovat rauhallisia, perusteltuja ja hengeltään ystävällisiä. Ongelmana on tainnut kautta aikain olla sokeasti omalle asialleen palavat maallikot, joiden tieto ja ymmärrys ei riitä monimutkaiseen argumentaatioon, sekä niin syvästi vakaumukselliset uskonoppineet, että heidän uskonsa ei salli mitään dialogia toisin ajattelevien kanssa.
Tärkein (?) oppi-isämme Martti Luther kykeni sitten kyllä myös brutaaliin ja raakalaismaiseen kielenkäyttöön ja ajatteluun. Esimerkiksi Vähän katekismuksen esipuheessa hän sanoo, että ne, jotka “eivät halua oppia” ulkoa kymmentä käskyä, uskontunnustusta ja Isä meitää, kieltävät Kristuksen ja heidät pitää jättää Perkeleen käsiin ja ilman ruokaa ja juomaa ja karkottaa maasta. Voi oppimisvaikeuksista kärsineitä raukkoja menneinä vuosisatoina, jolloin vallitsi se vahva kuvitelma, että on ihmisen oma syy, jollei hän opi!
Tunnustuskirjoja lukiessani olen tajunnut, että Suomessa kristinoppi on mennyt ainakin vielä omalle sukupolvelleni perille syvällisesti ja perusteellisesti. Augsburgin tunnustuksessa ei nimittäin ollut ainoatakaan kohtaa, joka olisi yllättänyt minut ja saanut huudahtamaan: ”Ai, täällä lukee tällaistakin!” Ja olen sentään kotoisin hyvin tavallisesta tapaluterilaisesta kodista, jossa ei annettu uskonnollista kasvatusta. Koululaitos ja rippikoulu ovat siis hoitaneet hommansa. Olen oppinut, että luterilaisen käsityksen mukaan usko synnyttää hyviä tekoja ja niiden tekeminen on välttämätöntä, koska se on Jumalan tahto. Teoilla ei kuitenkaan voi missään tilanteessa ansaita syntien anteeksiantoa, armoa ja Jumalalle kelpaamista. Synnit saa anteeksi yksin uskon kautta ja Kristuksen sovitustyön tähden. Armo on Jumalan lahja eikä hyvien tekojen tekijän ansaitsema palkka. Teot eivät koskaan anna omantunnonrauhaa tai rauhaa Jumalan kanssa.
Henkilökohtaisesti juutun uskonkysymyksissä aina vapaan ratkaisuvallan ongelmaan. En voi uskoa Jumalaan, joka muka antaa ihmisille vapauden valita iankaikkisen kadotuksen. En voi uskoa Jumalaan, joka pelastaa vain ne, jotka pystyvät uskomaan häneen ja Kristuksen sovitustyöhön. Augsburgin tunnustuksessakin todetaan, että jumalattomat eivät voi uskoa syntien anteeksiantamiseen. Onko se heidän syynsä? Miksi Kristuksen kertakaikkinen uhri ei koskekaan kaikkia, vaikka pelastus tulee yksin armosta ja kaikki olemme saman perisynnin alaisia? Miksi pelastuksen ehtona vaaditaan tietynlaista uskoa, eikö se jo ole teko?
Etäopinnot Avoimessa yliopistossa ovat onneksi mahdollisia näinä omituisina karanteeniaikoinakin. Jatkan siis seikkailuja 1500-luvun julkaisujen parissa, siirtyen seuraavaksi reformoitujen kirkkojen tärkeimpään tunnustuskirjaan Heidelbergin katekismukseen. Samalla toki ruokin melkoista etäopiskelijoiden ja etätyöläisten joukkoa, kun huushollissamme on nyt kotosalla yhdeksän henkeä 24/7. Siinä saa leipoa yhden jos toisenkin sämpylätaikinan. Tänään ajattelin tehdä lohikeittoa. Tsemppiä kaikille omiin omituisiin koronaoloihinne!
Nyt tarkkana! perkele ja saatana ovat saattaneet maailmaan paljon pahaa, mutta jotta ei mentäisi Raamatun ohi, niin ihmisessä vaikuttava synti on kyllä saatanan kautta lankeemuksen tähden saanut ihmisen ajattelussa sijaa, mutta Kristitty on Pyhän Hengen sija, eikä perkeleen vaikutus enää saa Kristityssä sijaa. Synnin vaikutusta emme saa perattua pois ihmisestä, mutta perkele ei ole ihmisen sisällä, jos ihminen on Kristitty. Ohessa linkki, jossa hyvää tietoa, mistä on kysymys.
http://www.luterilainen.net/saatana/
Totta Ismo, tässä on syytä olla tarkkana. Helposti meille käy kuitenkin kuten Pietarille.
”Mutta hän kääntyi, katsoi opetuslapsiinsa ja nuhteli Pietaria sanoen: ”Mene pois minun edestäni, saatana, sillä sinä et ajattele sitä, mikä on Jumalan, vaan sitä, mikä on ihmisten. ”(Mark8:33). Jumalan vastustaja puhui Pietarin suun kautta, kuten asian ymmärrän nimenomaan meissä asuvan synnin tähden. Emmehän me siitä irti pääse tämän elämän aikana, kuten toteatkin. Minun edellinen kommentini oli hieman huolimaton. Josko tämä asiaa hieman selventää.
Kosti Vasumäki:”” Helposti meille käy kuitenkin kuten Pietarille”
Aivan helposti niin käy kun yrittää puhua ilman Pyhää Henkeä, siis Pietarilla ei ollut tuossa tilanteessa vielä Pyhää Henkeä ja näin hän puhui lihallisesti niinkuin täällä liki kaikki.
Selkeä esimerkki on juuri tuo ”synti asuu meissä emmekä pääse siitä irti”, siis tuo on juuri lihallisen ihmisen puhetta kun hän katsoo vain omaan voimaansa eikä tunne eikä omaa Jumalan voimaa.
Ari, taitaa asia kuitenkin olla niin , että synti riippuu meissä kiinni emmekä me pääse siitä irti tämän elämän aikana, vaikka uskomme olisi yhtä elävää kuin Paavalilla, jota se ei valitettavasti ole.
Kosti Vasumäki kysyn vaan minkälainen Jumala kuva sinulla on, siis onko Jumala rakastava Isä joka antaa lapsilleen kaiken tarpeellisen eli myös vapauttaa synnin orjuudesta VAI millainen on Jumala kuvasi?
Ketä uskot, siis tuo oppisi synnin orjuudesta on täydellisesti evankeliumin vastainen ja kuvastaa juuri sitä kuinka ns ”kristityt” ovat joutuneet toteamaan omassa elämässään etteivät voi elää Jumalan tahdossa ja näin heidän on täytynyt keksiä sille selitys, perisyntioppi on juuri tämän lihallisen ns ”kristin uskon” valhe.
Ari Pasanen , en nyt lähde avaamaan tätä asiaa enempää omalta kohdaltani.
Kol. 4:6
Olkoon puheenne aina suloista, suolalla höystettyä, ja tietäkää, kuinka teidän tulee itsekullekin vastata.
Emilia Karhu: Pohdit seuraavaa: ”Onko se heidän syynsä”, että jumalattomat eivät voi uskoa syntien anteeksiantamiseen”? Kysymys kuuluukin Voitko nimetä syyllistä, joka estäisi uskosta osattoman kohtaamasta Jeesuksen? Jumalantahto on, että kaikki pelastuisi, mutta kaikki ei vain ota vastaan armoa ja iankaikkista elämää, jonka Jeesus mahdollisti Ristillä, kärsien itsekunkin synnit. Ellei ihmiselle kelpaa ottaa pelastus vastaan, niin ei Jumala pakota ketään. Ihminen inhimillisyydessään veisi taivaaseen kaikki kaverinsa ja tuttavansa, sukulaisensa jos asia olisi meidän päätettävissä.
Tuli mieleeni historiasta, kun pastori Kylliäinen lupasi kaikkien pääsevän taivaaseen.
”Rima” jonka ylittäminen on jokaiselle juuri oikealla korkeudella, joten sen ylittäminen on mahdollinen kaikille. Perisynnitkin ym. synnit, kun ne tosissan anteeksi anotaan tulee Raamatun mukaan kuitatuksi. Armahdettuina syntisinä pitäkäämme tilivälit lyhyenä Jeesukseen , ettei synti saa valtaa meissä.
Erkko Järvinen:””Ihminen inhimillisyydessään veisi taivaaseen kaikki kaverinsa ja tuttavansa, sukulaisensa jos asia olisi meidän päätettävissä.””
Mielenkiintoinen ajatus, siis kuinka tähän sopii vauvakaste, eikö siinä vanhemmat päätä kuinka lapselle käy jos kupsahtaa pienenä ja toisaalta eikö siinnä luvata jotain pelastustakin ym?
Ari Pasanen: Toivon ettei tästä kehitetä oppikiistaa. Raamattu puhuu Jeesuksen antamasta esimerkistä, kun Hän kastoi ne jotka ottivat Hänet vastaan, ja Jeesus siunasi lapset.
Markus 16: 15,16,17. Pieni lapsi on Raamatun mukaan Jumalan varjeluksesa kunnes lapsen ymmärrys kasvaa ymmärtämään synnin merkityksen. Raamattu ei tunne hätäkastetta, joten kenenkään ei tarvitse olla huolissaan lapsen tulevaisuudesta.
Perisynnin ymmärtäminen avaa Armon totaalisuuden. Ihminen joka suojelee omaansa, ei ole vielä täysin rehellinen Jumalan edessä, sillä Jumalalle ei kelpaa, jos ihminen tekee yhdenkin vääryyden. Synti asuu edelleen Kristityssä, mutta Kristitty ei vaella enää lihassa vaan Hengessä. Eli Kristuksessa. Tämä kaksijakoisuus on uskon kautta mahdollista, mutta luonnollinen ja lain alla elävä ihminen ei sitä käsitä. Jumalan Armo on Kristus meissä Kirkkauden toivo. (Kirkkaus tarkoittaa Raamatussa täysin puhdasta peiliä, sellaista, missä ei ole yhtään tahraa)
Lainaan tähän kohtaan kovasti arvostamaani J. Vähäsarjaa, joka selventää Paavalin lausahdusta :
”Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Herramme Jeesuksen Kristuksen tähden! Niin minun sisimpäni noudattaa Jumalan lakia, mutta turmeltunut luontoni synnin lakia.” Room. 7:24–25.
Ajatus ihmisen perinpohjaisesta syntisyydestä on vieras. Siksi ajatus Jumalan pyhyyden äärimmäisyydestä jää myös vieraaksi. Se on täydellistä pyhyyttä, jonka lähellä syntinen tuhoutuu. Ihminen ei ole Raamatun mukaan vain hiukan heikompi toista, vaan hän on syntinen ja kadotettu omassa varassaan. Täydellisyyden näkökulmasta synti saa synkät värit. Jumalalle kaikki synnit ovat hänestä erottavia syntejä, olkoot ne meidän mielestämme pieniä tai suuria. Rehellinen kristitty joutuu toteamaan, että ei kykene täyttämään Jumalan lakia. Käy juuri päinvastoin. Mitä enemmän yrittää, sitä syvemmin kohtaa vain pahan luontonsa ja syntisen sydämensä. Kun yhden synnin selättää, saapuu viisi tilalle. Meissä asuu taipumus tehdä syntiä ja jopa rakkaus syntiin. Vain Pyhä Henki pitää kristityn aisoissa, ettei tämä toteuta luontaista raadollisuuttaan. J. Vähäsarja
Ismo Malinen:””Perisynnin ymmärtäminen avaa Armon totaalisuuden. Ihminen joka suojelee omaansa, ei ole vielä täysin rehellinen Jumalan edessä””
Siis perisynti oppi on tekosyy hyväksyä uskoville kaikenlainen pahuus, siis blogin otskko todistaa juuri että ns ”kristilliselle” opetajalle hyväksytään täydellisen rakkaudetonta opetusta, siis kuka voi väittää että tuossa Lutherin kirjoituksessa on rakkautta?
Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa, näin sanoo Raamattu.
Room. 13:10
Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa. Sentähden on rakkaus lain täyttämys.
Joh. 5:42
mutta minä tunnen teidät, ettei teillä ole Jumalan rakkautta itsessänne.
Perisyntioppi on vain oivallus siitä miten asiat jokaisen uskovan kohdalla on. Ns. vapaat suunnat taistelevat sitä vastaan rajusti, mutta samaan aikaan puhuvat vanhasta ihmisestä, joka on periaatteessa aivan sama asia. Raamatussa ei tietenkään puhuta mitään perisynnistä, mutta vanhanihminen joka sydämessä jatkuvasti taistelee Jumalan tahtoa vastaan on heille aivan tuttu.
Otsikko tuo ajatuksen että kuinka Luther oikein ymmärsi oman oivalluksensa ”yksin armosta, yksin uskosta” kun kerran vaati nuoria opettelemaan tiettyjä uskonkappaleita ulkoa ja kun ei niin tehnyt niin aika kovan tuomion langetti, ei siinä kyllä tainnut ”armo” riittää eikä taidettu uskoakaan kysellä?
Eikö tässä Lutherin mielestä ”oikeaa uskoa” kuvastanut tämä halu opetella ulkoa uskonkappaleita, mutta hänen omat teot, tuomitseminen, oli hänelle oikeaa uskoa. Hän siis salli itselleen oikeuden tuomita toisia koviinkin rangaistuksiin. Tätäkö on evankeliumin sanoma jota hän julisti?
Cell-lehdessä todetaan 2013, että eri ihmisten aivojen ja hermoyhteyksin rakenne on hyvin erilainen, mistä johten he eivät voi ajatella tai toimia keskenään samalla tavalla.
Tämä tosiseikka saattaa olla yksi syy keskusteluissa ilmeneviin jatkuviin omituisiin erimiellisyyksiin . Herää kysymys, voisiko aivojen näkemysavaruutta harjoituksen avulla laajentaa.