Kristinuskon jyrkät kahtiajaot vaivaavat minua tavattomasti, kuten aiemmista blogikirjoituksistani on voinut päätellä. Jatkan nyt tästä teemasta jälleen.
Luterilainen ihmiskuva on tavattoman dualistinen: Lihallinen ihminen on itserakas ja etsii itselleen ajallista hyötyä kun taas hengellinen ihminen etsii Jumalan kunniaa ja lähimmäisen hyötyä. Sisäinen ihminen on yhtä Jumalan kanssa, mutta ruumiilla on pahat himot. Kristitty ei elä itsessään vaan toisaalta Kristuksessa ja toisaalta lähimmäisessä. Hyvätkin teot ovat pahoja, jos niitä ei tehdä sydämen uskossa Kristukseen. Luther alleviivasi myös uskon ja järjen välistä vastakkainasettelua: usko on jumalallista valoa, joka johdattaa ihmisen tämän maailman ahdistusten läpi ja tuo ihmiselle uuden hengellisen ymmärryksen, joka näkee Jumalan vain ylitsevuotavaisen hyvänä. Järki ei tähän kykene. Järki ei tuo oikeaa hengellistä ymmärrystä, vaan sen antaa ainoastaan usko. Toisaalta maallisissa asioissa Luther kyllä arvosti järjen ääntä.
Luterilainen opetus kristityn passiivisuudesta ja aktiivisuudestakin on korostetun kaksijakoinen. Hengellisissä asioissa ihmiselle ei jää oikeastaan muuta vaihtoehtoa kuin olla passiivinen, koska syntinen ihminen ei voi eikä tahdo lähestyä Jumalaa, vaan Jumalan on lähestyttävä ensin häntä sanan ja sakramenttien välityksellä. Toisaalta suhteessa lähimmäisiin ja yhteiskunnan asioihin kristitty on luterilaisuudessa ollut aktiivinen toimija ja vaikuttaja. Lähimmäisen palveleminen ja sosiaalinen aktiivisuus ovat olennainen osa luterilaisuutta.
Dualismi näkyy siinäkin, miten armovälineiden on ajateltu luterilaisuudessa vaikuttavan: ne vievät ihmisen hirvittävään ahdistukseen, tuomionpelkoon ja kyvyttömyyteen käsittää – samalla kun ne luovat ihmisen uudeksi hengelliseksi ihmiseksi, joka uskon kautta ymmärtää sen, mitä ei voi ymmärtää, ja saa lohdutuksen. Luther kirjoitti, että jos uskot Kristukseen, sinulla on rauha ja vapaus. Jos et usko, sinulla ei ole rauhaa eikä vapautta. Uskovalla on kaikki, mutta sillä joka ei usko ei ole mitään. Mustavalkoisuus on täydellistä. Lutherin morsiusmystiikassakin dualistinen maailmankuva tulee esiin: “Rikas, jalo ja hurskas ylkä, Kristus, ottaa aviokseen köyhän, halveksitun ja pahan pikku porton, vapauttaa hänet kaikesta pahasta ja kaunistaa kaikilla hyvillä ominaisuuksilla.”
Lutherin dualistisen ajattelun taustalla voidaaan nähdä esimerkiksi monastinen spiritualiteetti, josta hän sai vaikutteita. Monastisessa teologisessa kirjallisuudessa tehtiin selkeä ero näkyvän ja näkymättömän maailman välille sekä hengellisen ja maallisen välille. Luonto ja armo olivat totaalisen vastakkaiset. Esimerkiksi mystikko Johannes Tauler, jonka teos oli Lutherin ensimmäinen painoon toimittama teos ja jonka ajatuksia Luther arvosti, sanoi, että luotu ei voi tuntea täydellistä, jollei ensin kadota ja hävitä luotua ominaisuuttaan, minuuttaan ja itseyttään. Myös Luther itse alleviivaa kirjoituksessaan kristityn vapaudesta, että ulkoinen ja sisäinen ihminen eivät vaikuta toisiinsa, eivät ole suunnilleen edes missään tekemisissä. Lutherin mukaan: onpa ruumis sitten kahleeton, terve ja raitis tai sairas, väsynyt ja vankina, se ei vaikuta ihmisen sieluun mitenkään. “Mikään näistä asioista ei ulotu sieluun vapauttaakseen tai vangitakseen sen, tehdäkseen sen hyväksi tai pahaksi”. Nykyinen ymmärrys ihmisestä psykofyysisenä kokonaisuutena on kaukana tästä, ja se on ongelmallista, vaikka Lutherin pointti olikin hieman toisaalla eli ulkoisen tekopyhyyden vastustamisessa ja puhtaan lahjavanhurskauden alleviivaamisessa.
Oma kiinnostava dualismin lajinsa on myös se, kuinka Luther vertailee Kristusta ja Saatanaa. Esimerkiksi kirjeessään Saako kristitty paeta hengenvaarallista kulkutautia? Luther kuvaa, kuinka Saatana kylvää kuolemanpelkoa, murhetta ja kauhua sydämeen ja tekee elämästämme mahdollisimman paskamaista, kun taas Kristus vahvistaa, pelastaa, lohduttaa ja antaa rohkeuden. Vastinpareina ovat myös perkeleet ja enkelit. Perkeleet pilkkaavat helvetissä, mutta enkelit taivaassa varjelevat, pitävät huolta ja vaalivat terveyttä. Oikealta tieltä voi poiketa harhaan joko vasemmalle tai oikealle. Vasemmalle poikkeava hylkää hädässä olevan lähimmäisen, kun hän antaa Saatanan pelottelulle vallan. Oikealle poikkeava taas on tyhmänrohkea ja liian luottavainen ja kiusaa Jumalaa hylkäämällä järkevät varotoimet. Melko kylmäävä on Lutherin tekemä kahtiajako ihmisten välillä: sakramenttia ei ojenneta kuolemanhädässäkään sellaiselle karkealle ja paatuneelle tyypille, “joka haluaa elää kuten pakana tai koira eikä osoita minkäänlaista katumusta”, mutta toisin on kunnon kristityn kohdalla. Uskovatkin voi sitten vielä jakaa vahvoihin, joita on vähän, ja heikkoihin, joita on paljon.
Tietyllä tavalla Luther kyllä etsi myös yhteyttä ja synteesiä jyrkkien kahtiajakojen keskellä. Hänen morsiusmystiikassaan ihmisen sielu yhdistyy Kristukseen ja nämä tulevat yhdeksi ruumiiksi. Uskovan synnit hukkuvat ja uppoavat Kristukseen. Luther myös kohotti kaikki uskovat tasaveroisiksi hengelliseen säätyyn ja pappeuteen. Uskovista tulee yhdessä Kristuksen kanssa kuninkaita ja pappeja. Toki tässäkin oli kyse vain hengellisestä puolesta, uskovan pitää edelleen olla kuuliainen maalliselle esivallalle. Vahvoja uskovia Luther kehotti etenemään heikoimman veljen mukaan: “Kun vahva kulkee heikon kanssa, hänen on varottava, ettei hän juokse omaa vauhtiaan. Muuten hän juoksee pian heikon hengiltä.” Luther ajatteli että ruton ja muiden vitsausten aiheuttajina olivat pahat henget, mutta kuitenkin Jumalan sallimuksesta. Hän uskoi, että sitä saa mitä tilaa: samalla mitalla, millä itse mittaamme, meille mitataan. Luther piti mahdottomana ajatusta, jossa ihminen vain palvelee Jumalaa mutta ei lähimmäistään. Palvellessaan sairasta lähimmäistä ihminen palvelee itse Kristusta, ja jättäessään palvelematta hän hylkää itse Kristuksen. Kyseessä on kokonaispaketti. Lutherille kristitty oli yhtä aikaa vanhurskas ja syntinen, hengellinen ja lihallinen, hyvä ja paha. Raja-aidat kahden todellisuuden välillä eivät siis kulkeneet (vain) ihmisten välillä vaan (ennen kaikkea) heidän sisällään. Samoin kun Kristus on samaan aikaan kokonaan ihminen ja kokonaan Jumala, on ihminenkin kokonaan syntinen ja kokonaan vanhurskas. Jo nyt – ja ei vielä. Luther siis sovitti kristologian avulla vastakkaiset mielen ominaisuudet samaan persoonaan. Tästä seuraa jatkuva jännite oman huonouden ja Jumalan armoon luottamisen välillä.
Jään kuitenkin kysymään: särkikö tämäkään opetus dualismin vai alleviivasiko se sitä entisestään, siirtäen jyrkät kahtiajaot vain ihmisen sisäiseksi skitsifreenisuudeksi?
Aiemmin olen kirjoittanut siitä, kuinka kristillisen dualismin taustalla saattaa vaikuttaa heikko luomisen teologia:
Kristinuskon suuri(n) ongelma dualismi johtuu heikosta luomisen teologiasta
”Samalla kertaa syntinen ja vanhurskas” ei sisällä käytännössä kahta vastakkaista näköalaa. Molemmat on yhtä aikaa voimassa ja käsitettävissä ainoastaan uskon näkökulmasta. Tieteellisenä tutkimuskohteena se ei toimi, eikä anna mielekkäitä vastauksia mihinkään tieteellisiin kysymyksiin.
Ehkä sentään hiukkasfysiikan puolelle. Siellähän on mahdollista melkein kaikki.
Uskon näkökulmasta lause on hyvin mielekäs ja käytännöllinen. Se itse asiassa toimii suurena innostuksen lähteenä. Yksikään joka tuon lauseen sisäistää ei edes kykene passivoitumaan.
Passivoitumisen sijaan hän repeää melkein liitoksistaan, kun tajuaa vanhurskaana tekemiensä tehtävien olevan Jumalalle erinomaisen ilon lähteitä. Tekeepä mitä tehtäviä hyvänsä, vaikka sitä kodin imuroimista.
“Samalla kertaa syntinen ja vanhurskas” Pekka tuossa kirjoittaa, että tämä lause sisältää oikein ymmärrettynä innostuksen lähteen, joka sitten ilmenee iloisena palvelevana tekemisenä.
Toisessa blogissa kirjoitetaan taas näin; ” Hyvien tekojen tulee seurata uskoa, mutta jotkut ihmiset arvelevat hyvillä teoillansa lepyttävänsä Jumalan ja arvelevat pääsevänsä niin pitkälle, että heidät noiden hyvien tekoijensa vuoksi luetaan vanhurskaiksi. https://www.kotimaa.fi/blogit/armosta-me-olemme-pelastetut-emme-tekojemme-kautta/”
Onko siis niin, että hyvät teot eivät kuulu vanhurskauteen? Onko vanhurskaus syyllisen syyttömäksi julistamista ja vain sitä? Vai onko se samalla myös jonkinlainen prosessi, kuten Paavali kuvaa;
” Siksi, rakkaat ystävät, niin kuin olette aina totelleet minua, kun olen ollut luonanne, totelkaa vielä enemmän nyt, kun olen poissa: tehkää peläten ja vavisten työtä pelastuaksenne.” ( Fil 2:12)
Jos hyvät teot seuraavaat ja niiden tulee seurata usko, niin mikä merkitys niillä on pyhityksessä, Jumalan kuvan kirkastumisessa meissä vai onko niillä mitään virkaa?
En tiedä mitä tarvetta Samilla on pyhittyä hyvien tekojen avulla. Sen lisäksi, että Jeesus on omansa pyhittänyt täydellisesti.
Hyvillä teoilla on kuitenkin suuri merkitys . Meidäthän on luotu juuri hyviä tekoja varten.
Pekka, hebrealaiskirjeessän;” sanotaan pyrkikää pyhitykseen, sillä ilman sitä, ei kukaan ole näkevä Herraa.” Teoilla näyttäisi olevan sittenkin jotakin vaikutusta tai niiden puutteella. Kuten Paavali tuossa aikaisemmassa lainaamassani kohdassa kirjoittaa. Kristitty pyrkii täyttämään Jumalan lakia tähän hänet on kutsuttu, paratiisin kaltaiseen tilaan, kuten Aadam ja Eeva pyrkivät täyttämään lakia ennen lankeemusta. Keneltä tämä olisi pois.
Mitä hyvät teot ovat? Ovatko ne tekoja, jotka osoittavat tekijän hyväksi ihmiseksi? Ovatko ne tekoja, jotka ovat kohteena oleville ihmisille hyväksi, vaikka tekijästä ei olisi aavistustakaan? Ovatko ne tekoja, joihin tekijä on itse tyytyväinen? Eikö ihanteena ole, että vasen käsikään ei tiedä, mitä oikea tekee?
Pentti. ”Ovatko ne tekoja, joihin tekijä on itse tyytyväinen? Eikö ihanteena ole, että vasen käsikään ei tiedä, mitä oikea tekee?”
Voimme tietysti tehdä hyvä ja olla tsekin tekemisiimme tyytyväisiä ylpistymättä. Kaiken ylpeyden vastalääke on nöyrtyminen, ei mikään keinotekoinen nöyristely tai suomalaiseen tapaan ”varpaiden laskeskelu”.Nöyryyden ei ole tarkoitus olla epäluontevaa vaan seurausta siitä että näemme todellisuuden.
Liittyykö ylpeyden ja nöyryyden kysymys siihen, mikä on hyvän tekemistä? Tekijän oikea asennoituminenko sen ratkaisee, onko teko hyvä?
Emilia, kiitos blogistasi.
Vapaa vai orja?
Vapauteen Kristus vapautti meidät. Pysykää siis lujina, älkääkä antako uudestaan sitoa itseänne orjuuden ikeeseen.
(Gal. 5:1 / FB38)
Jumala ei katso teon arvoa, vaan sydäntä. Tämän opittiin jo paratiisissa. Syöminen kielletystä puusta oli vähäinen teko itsessään, mutta siinä kysyttiinkin sitä rakastaako sydän Jumalaa.
Parivuotias lapsi , kun tuo äidilleen apilankukan, niin äiti kyllä tietää arvostaa tätä lahjaa suurena rakkauden osoituksena. Samoin taivaallinen Isä toimii meidän suhteessa. Meidän teot eivät merkitse mitään, jollei sydän rakasta Jumalaa ja hänen tahtoaan. Tästä seuraa se, että vähäinenkin teko Jumalan silmissä on suuriarvoisempi, kuin suuret teot ilman rakkautta Häneen. Opettihan Jeesus näinkin: joka antaa maljallisen vettä jne. Kyseessä ei ole suuri teko mutta, Jumala palkitsee senkin, kun motiivi on kohdallaan.
Pekka toteat:”” Meidän teot eivät merkitse mitään, jollei sydän rakasta Jumalaa ja hänen tahtoaan. ””
Siis lähteekö sydämestä mitä, hyvää vaiko pahaa?
Onko ihmisellä luonnostaan sydän joka rakastaa Jumalaa?
Siis miksi Jeesus tuli maan päälle, parantamaan ihmisen sydämen eli antamaan sinne Jumalan rakkauden Pyhän Hengen kautta, eivät terveet tarvitse parantajaa, sitten taasen kun on parannettu on myös rakkaus Jumalaan ja vasta sitten.
Pekalla hyvä näkökulma teoista. Pekka puhuu ehkä nyt vähän eri asiasta kuin mitä itse puhuin. Näetkö Pekka teot tarpeellisena, välttämättömänä kristityn elämässä.
Siis kun ei osata erottaa todellista rakkautta siihen inhimilliseen rakkauteen jota myös pakanat harjoittavat eli rakastetaan niitä jotka meitä rakastavat.
Mitä hyvää siinnä on kun rakastaa niitä jotka meitä rakastavat, tätä kysyy Jeesuskin:
43 Te olette kuulleet sanotuksi: ’Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihollistasi’.
44 Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihollisianne ja rukoilkaa niiden puolesta, jotka teitä vainoavat,
45 että olisitte Isänne lapsia, joka on taivaissa; sillä hän antaa aurinkonsa koittaa niin pahoille kuin hyvillekin, ja antaa sataa niin väärille kuin vanhurskaillekin.
46 Sillä jos te rakastatte niitä, jotka teitä rakastavat, mikä palkka teille siitä on tuleva? Eivätkö publikaanitkin tee samoin?
47 Ja jos te osoitatte ystävällisyyttä ainoastaan veljillenne, mitä erinomaista te siinä teette? Eivätkö pakanatkin tee samoin?
48 Olkaa siis te täydelliset, niinkuin teidän taivaallinen Isänne täydellinen on.”(Matt.5)
Ari pohtii nyt kuten tavallisesti aivan muuta asiaa. Kyse on tässä Jumalan rakastamista, eikä ihmisten.
Hyvä että Reijo jaksaa vastata minun repliikkeihin omillaan. Ainakin minulle ne selventävät hänen ajatteluaan. Valitettavasti meidän ajattelumme ei mene yhteen ,vaan tulkitsemme hengellistä ja maallista todellisuuden hyvin eri tavoin.
Reijo osaa olla hyvin ehdoton ja myöskin mustavalkoinen teologiassaan. Ehkä sellainen pitää epäilykset ja Raamatun ristiriitaisuudet poissa tietoisuudesta niin että ne eivät häiritse. Hän tarjoaa omaa näkemystään reseptiksi kaikille. Hyvä niin, vahinko että se ei näytä parantavan moninaisia hengellisiä ongelmia . Sellaisia, mitä esimerkiksi Raamatun ja maailmassa elämisen ristiriidat aiheuttavat.
Markku,
Uskoisin sinulla riittävän jaksamista, kunhan liikumme katoavan vaalimisella.Katoavan parissa kaikki elämme, mutta usko, Jumalan Pojan usko ei sitä vaali.
”Hyvä niin, vahinko että se ei näytä parantavan moninaisia hengellisiä ongelmia . Sellaisia, mitä esimerkiksi Raamatun ja maailmassa elämisen ristiriidat aiheuttavat.”
Oman kokemuksen perusteella olen tullut siihen tulokseen, että psykologialla ja ilman sitä myönnetään ongelman olemassaolo. Psykologia selittää sitä omilla termeillään, antaen olettaa, että apua tulee, yleensä kymmenien sessioiden jaksoina, monen vuoden aikana. Tällaisen terapian, ehkä tunnetuin harjoittaja ja julistaja, kristillisten terpeuttien johtohahmo, Seppo Jokinen on haastattelussa pariinkin otteeseen todennut, että hän kävi terapian läpi, ja se kesti viisi vuotta. Haastattelija kysyi, mitä se vaikutti tai auttoi. ”Ei mitään!” oli vastaus. Kuitenkin hän on opettanut, johdattanut samaan tarpeettoman ”hoidon” pariin vuosikausia. Sama on Tommy Hellstenin kohdalla, koskien hänen kirjojaan, omaa elämäänsä.
Suomeen palattuani olin monta vuotta yhteydessä, keskusteluissa Suomen tunnetuimman sosiaalipsykologian opettajan kanssa, nyt jo edesmennyt. Hänellä oli hätä omasta sieluntilasta ja usein hän sanoi minulle, että haluan tuota, mitä sinulla on. Hän oli todella tuskastunut psykologian harhaan, koskien sen auttavaa merkitystä.
Tätä ennen, 70-vuodesta lähtien, läheisin ystäväni päätyi maansa yliopiston psykologian professoriksi. Hän jätti pariin otteeseen opettamisensa ja teki erittäin merkittävää työtä kirjallisuuden parissa, julkaisujohtajana, USA:ssa. Viimein hänelle tarjottiin merkittävä oppituoli ja sitä hän hoiti kuolemaansa, auto-onnettomuus, asti. Kuolinvuoteellaan hän sanoi ystävälleni, joka vieraili sairaalassa, ”Jeesus riittää”. Vaikka häntä jäin kaipaamaan, niin koin, kuinka Jumala häntä armahti, ikäänkuin aikaisempien jatkuvien rukousten, ”äläkä saata minua kiusaukseen” ja päästi ystäväni pahasta. Päästi hänet ”hovista” ja viimeisinä sanoinaan hän vahvisti, että koetut ”Egyptin rikkaudet, asema, tulot ja maine ei ollut vaihdettavissa voittopalkintoon Kristuksessa, minkä hän oli menettämässä.” Vt. Hebr. 11:
24 Uskon kautta kieltäytyi Mooses suureksi tultuaan kantamasta faraon tyttären pojan nimeä.
25 Hän otti mieluummin kärsiäkseen vaivaa yhdessä Jumalan kansan kanssa kuin saadakseen synnistä lyhytaikaista nautintoa,
26 katsoen ”Kristuksen pilkan” suuremmaksi rikkaudeksi kuin Egyptin aarteet; sillä hän käänsi katseensa palkintoa kohti.
27 Uskon kautta hän jätti Egyptin pelkäämättä kuninkaan vihaa; sillä koska hän ikäänkuin näki sen, joka on näkymätön, niin hän kesti.
Voisin tähän liittää kokemuksiani, joissa vieläkin elän, tasolta, jolla psykologian ’selvittävä’ voima on muodostunut verkoksi, josta vapautuminen näyttää jopa mahdottomalta.
En puhu nyt psykologian harrastajista ja opettajista, joilla ei ole yhteyttä Jumalaan, niinkuin Raamattu opettaa. Heidän oppinsa, Freudista lähtien, luikertelevat Seurakuntaan, uskovien yhteyteen. Tähän tasoitti tietä Luther, kun ”oivalsi”, että Jumala ei hoida meidän fyysis-tunne-elämän alueita, koska hengellisellä tutkiskelulla ihminen ahdistuu. Eli oppisi on klassinen, tai nk. klassiselta kaudelta, mitä uskontoihin tulee.
En ihmettele, ettei kirjoittamani avaudu tai et avaa sitä, niinkuin tein sinun kommentillesi. Ihmettelen enemmänkin hehettelevää asennettasi Jumalan Seurakunnan kantaan, ei siis pelkästään minun. Perustelin tämän kannan yksityiskohtaisesti, kun toin, mielestäni selvästi, esille helgellisesti, raamatullisesti kestämättömät lausuntosi, kuten Jeesus muotoilee lihaamme?!
Uskoisin, että Raamatunlukusi tai sitten vain sen avautuminen on kärsinyt keskittymisistä näiden sinun ja Emilian Pyhän Hengen työn ”auttamisesta” tai korvaamisesta.
Puolustelen terapiaa, koska se on työkalu ,diakonian ja sielunhoidon työkalu. Emme voi vertailla kokemuksiamme, niin eri yhteyksissä olemme tulleet tekemisiin terapioiden kanssa. Kokemuksemme eroaa ennen kaikkea siinä mitä terapialla voi saada aikaan . Kolmeenkymmeneen työvuoteen mahtuu kaikenlaista. Voittoja ja tappioita, yllättäviä menestyksiä ja pahoja takaiskuja. Mutta pääasiassa potilaat ovat voineet saada uutta elämänlaatua , sellaista joka on sananmukaisesti pelastanut heidät uuteen elämään.
Juuri nyt keskustelemme uskonnon alueella joka on erityisalue myös terapioissa. Vuosien mittaan olen kohdannut hyvinkin useita henkilöitä joilla on syvästikin uskonnollinen ( ovat jopa sinun kriteeriesi mukaisessa uskossa) tausta ja silti kärsivät . Heitäkin olen voinut auttaa omilla työkaluillani. Monet ovat todistaneet siitä kuinka he olivat jo menettämässä uskonsa mutta kuinka se heräsi uuteen eloon vaikka uskonnollista sanaakaan ei keskusteluissa vaihdettu. Kaikki liittyy yhteen niin liha kun henkikin, miten se muuten voisi olla.
Emme tule pääse näissä asioissa samaan mieleen. Mutta älä anna väärää todistusta asiasta jota sinulla on vain pisaran verran kokemuksia.
Markus,
Olet toiminut virassa, valtion terveyshuollossa ja luoksesi ohjataan tai ohjautuu ongelmallisia tapauksia, mutta se ei ole Seurakunnan sielunhoitoa. Ei ainakaan lain sallimissa puitteissa. Se, että esimerkiksi outo tyyppi, vaikka helluntalisuudesta johtuen on tullut luoksesi juttelemaan, niin sekään ei ole minun kohdistus. Mukava joviaali sessio tekee hyvää. näitä tapauksia on riittävästi, koska näiden outojen korvaukset ovat riippuvaisia esimerkiksi terveydenhuollon terapiassa käynneistä.
Puhut diakoniasta, koska se kait on ollut sinun työkenttäsi aikaisemmin, kirkon piirissä, mitä en mieltäisi Seurakunnan sielunhoitoa. Siksi, mitä se suhteellisen harvalukuinen uskovien harjoittaa uskovien yhteydessä. Diakonia on tänään kirkkojen otsikko sosiaaliselle toiminnalle ja kuuluu kirkonkirjoissa oleville, lähinnä.
En minä paheksu sitä mikä on ollut ammattisi, mutta se ei ole ulottunut siihen mitä minä ja isäni ja muut vanhimmiston jäsenet, esimerkiksi, on tehnyt. Tässä työssä on kysymys Pyhän Hengen työstä, Jeesuksen läsnäolosta, ei nurkassa, varalla tai taustalla tai tarvittaessa, vaan ainoana toimivana voimana, niin ymmärtämään, kuin toimimaan. Ihminen, niin sielunhoitaja kuin hoidettava vaikuttaa tuloksiin, mutta se ei ole ihmisen varassa.
Reijo.
Olemme ottaneet paljon tilaa Emilian hienon hieno alustuksen aiheuttamassa keskustelussa. Ehdotan että lopetamme omat ”riitämme” tällä kertaa tähän. Minähän olen tuollainen liberaali, oikea lipilaari, joka hyväksyn kaiken väriset luojan lampaat ja vuohet Herramme kartanoon moninaisten kedonkukkien tavoin. Sinä puolestasi et peräänny millimetriäkään ehdottomasta kannastasi, joten emme tule saamaan yhteisymmärrystä . Minä puolestani en aio kaventaa koko maailmaa syleilevää asennettani, sellaista joka katsoo jokaisen luodun kuuluvan Jumalan ja Taivasten valtakuntaan.
Palataan asiaan jossain muissa keskusteluissa.
Markku Hirn mielenkiintoisen avoin tilitys, anteeksi vaan mutta kuitenkin seuraavasta ajatelmasta tulee kyllä ”ylpeä” leima, siis olet varma ”oikeassa olostasi”.
”” Minä puolestani en aio kaventaa koko maailmaa syleilevää asennettani, sellaista joka katsoo jokaisen luodun kuuluvan Jumalan ja Taivasten valtakuntaan.”” (Markku Hirn)
Ajattelempa vaan Paavalia kuinka hän kiivaili oman ”oikean uskonsa” puolesta, entä kuinkas kävikään kun hän kohtasi Jeesuksen, ei siinä painanut oppiarvot ja oppineisuus vaan raju nöyrtyminen tuli, kuitenkin hyvyyden vetämänä eli Jumala vetää hyvyydellään parannukseen.
Markku,
Sopii keskustelun lopetus. En koe tätä Emilialta tilanottona. Tämä poikkeaa ja pysyy aiheessa tavallista paremmin.
Toinen asia on sinun löysyytesi ja minun tiukkuuteni. Suotta moitit minua tiukkuudesta/periksiantamattomuudesta, koska jokaisen asian olen perustellut. Kuitenkin minun perustani on vain Kirjoitukset, mitkä perustelut pitäisi tälle foorumille ja Emiliallekin sopia. Alue keskustelulla on psykologia ja siitä ainoastaan kirjoitan.
Riitaisuus (riitämme), jos sitä tarkoitit on ollut kaukana niin tässä kuin yleensäkin meidän välisissä kommunikoinneissa. Sinä et luovu piiruakaan kaiken hyväksymisestä ja minä en luovu Raamatusta. Esitetään kantamme ja perustellaan, milellään kohdistaen toisen kommenttiin. Jos vetoat Raamattuun ja siihen mitä siellä on kirjoitettu, katson asialliseksi mainita, ettei Raamattu ole kirjoitettu ’ulkopuolisille’, niille joiden valo ei ole Valoa.
Tässä muutama otos aiheeseen. Eri mieltä olo ei ole riitelyä, etenkään sinun henkiselle kapasiteetille.
Jos Raamattu olisi kirjoitettu vain sisällä uskossa oleville, miksi se ylipäätään olisi olemassa? Eikö sen tarkoitus olekaan ilmoittaa Jumala maailmalle, jotta maailma uskoisi?
Monipuolista pohdintaa niin blogissa kuin kommenteissakin. Muutamaa mielestäni oleellista asiaa haluaisin kuitenkin vielä kommentoida.
Blogin alussa Emilia kuvailee luterilaista ihmiskuvaa todeten: ”Sisäinen ihminen on yhtä Jumalan kanssa, mutta ruumiilla on pahat himot.” Itse en koe tätä luterilaisen ihmiskuvan mukaisena. Jeesushan sanoi, että sisältä, ihmisen sydämestä lähtevät pahat himot. Ihmisen pahuuden lähde ei ole ruumis vaan ihmisen turmeltunut sisin, sydän. Ruumis on vain sisimmän ajatusten ja himojen välikappale, ikäänkuin toimeksipanija. Tämä oli ymmärtääkseni Lutherinkin näkemys.
Paavali tosin sanoo, että sisällisen ihmisensä puolesta hän ilolla yhtyy Jumalan lakiin mutta jäsenissään hän näkee toisen lain, joka sotii hänen mielensä lakia vastaan. Mutta ymmärrän tämän niin, että Paavali tarkoittaa sisällisellä ihmisellä uudestisyntynyttä ihmistä. ”Jäsenet” taas kuvannevat ihmisen syntistä luontoa eli lihaa. Näin sen itse olen ymmärtänyt.
Toiseksi Emilia ilmaisi ensimmäisessä kommentissaan kaipaavansa kaikki rajat ylittävää universalismia. Ihmettelen, että kommenteissa ei kukaan kajonnut tähän (vai jäikö minulta huomaamatta?). Kyseessähän on mitä oleellisin poikkeama perinteisestä, kirkon opin ja tunnustuskirjojen mukaisesta pelastusopista. Toisin sanoen: universalismi hylkää senkin dualismin, että toiset pelastuvat, toiset joutuvat kadotukseen.
Jos dualismin kritiikissä edetään näin pitkälle, joudutaan hylkäämään kirkkomme tunnustuskirjojen lisäksi huomattava osa Uuden testamentin ja Jeesuksen opetuksesta. Kenellä oikeasti on kanttia tällaiseen? Onko kyseessä silloin enää kristillinen usko?
Toki universalismi olisi aivan ihana oppi. Miten paljon huolta ja murhetta poistuisi uskovien mielistä, kun ei tarvitsisi kantaa huolta eikä rukoilla kenenkään pelastumisen puolesta. Julistaminenkin muuttuisi tosi helpoksi: ei tarvitsisi kuin vakuutella, että kaikki me olemme menossa taivaaseen. Ainoaksi murheen ja vaivan aiheeksi jäisi yrittää auttaa ihmisten ajallista elämää siedettävämmäksi.
Kyllä tämä olisi minunkin mieleni mukainen oppi, mutta voidakseni uskoa siihen minun olisi hylättävä paljon Jeesuksen ja apostolien puheita ja asetettava niiden sijalle inhimillisiä auktoriteetteja. Ketä pitäisi uskoa enemmän kuin Jeesusta? Tällaiseen uskon hyppyyn en uskaltaisi enkä pystyisi. Vai ymmärsinkö Emilian kaipauksen väärin?
Niinpä se on Anita. Jos universalismi olisi totta ja kaikki pelastuisivat, niin koko evankeliumin sanoma mitätöityisi. Apostolien teot olisi täysin merkityksetön, sillä lähetystyö olisi hulluutta. Samoin kirkkojen ja seurakuntien toiminta. Jopa Raamattuun uskominen ja siitä pelastussanaoman etsiminen. Saisimme elää, kuin pellossa. Hyvyydellä tai pahuudella ei olisi mitään väliä.
Pekka mitä tarkoitat tällä:”” Saisimme elää, kuin pellossa. Hyvyydellä tai pahuudella ei olisi mitään väliä.””
Mitä mieltä olet sellaisesta ajatuksesta että kristityt voivat tehdä samoja syntejä kuin pakanat?
Siis perisyntioppi voittaa kristityn Jumalalta saaman voiman eikä kristitty ole täysin vapaa seuraamaan Jeesusta vaan synti sitoo lihassa tahtoansa tekemään.
Lisään vielä, että Emilia otti esiin luettelonomaisesti monia dualismin ilmenemismuotoja. Niistä jokainen tarvitsisi mielestäni oman bloginsa, niin keskeisiä monet niistä ovat. On vaikea tarttua mihinkään, kun kokonaisuus on näin laaja. Keskustelu helposti hajaantuu liian laajaksi.
Filosofiassa dualismi ymmärtääkseni ilmenee lähinnä hengen ja materian vastakohtaisuutena ja on puhtaaksiviljeltyä gnostilaisuudessa, joka on myös vaikuttanut kristilliseen ajatteluun. Puhtaasti kristillisessä ajattelussa taas on useita dualistisia käsitepareja: Jumala – Saatana, enkelit – demonit, usko – epäusko, pelastus – kadotus, , maailma – Jumalan valtakunta elämä -kuolema… totuus – valhe, hyvä – paha ehkä voivat sisältää harmaankin eri sävyjä, ei pelkkää mustaa ja valkoista.
Materia ja henki eivät mielestäni ole kristillisessä uskossa dualistinen käsitepari, koska materiakin on Jumalan luomaa ja siksi alkuperältään hyvää. Se voi olla niin hyvän kuin pahankin palveluksessa
Anita Ojala:””Puhtaasti kristillisessä ajattelussa taas on useita dualistisia käsitepareja: Jumala – Saatana, enkelit – demonit, usko – epäusko, pelastus – kadotus, , maailma – Jumalan valtakunta elämä -kuolema… totuus – valhe, hyvä – paha ehkä voivat sisältää harmaankin eri sävyjä, ei pelkkää mustaa ja valkoista.””
Mitä Jeesus Sanoo, voiko olla ”kyllä ja ei” vai vain ”kyllä tai ei”?
Kun ajatellaan todella todella rakastavaa isää (maallista) niin eikö hän halua ohjata lapsiaan vain hyvään?
Nyt kun uskotaan rakastavaan Jumalaan niin eikö Hän vielä enemmän halua lapsilleen hyvää ja ohjaa Sanallaan siihen? Nyt sitten tuleekin ajatus että voiko ohjata sinne sun tänne ja pahoihin kärsimyksiin ja elämän ongelmiin?
Siis jos joku sanoo seuraavansa Jeesusta ja elämä on ”romuna” avioeroja ja muuta niin voiko nämä asiat olla totta, siis jos kuulee Jeesuksen äänen ja seuraa Häntä niin voiko elämä viedä katastrofiin?
Ari. Toki periaatteessa on puhtaita totuuksia ja valheita, hyvää ja pahaa. Ja toki Jumala haluaa ohjata totuuteen ja hyvään. Mutta meidän ihmisten maailmassa kukaan ei ole pelkästään hyvä ja totuudellinen. Sanoohan Jaakobkin:”Kaikkihan me monessa kohdin erehdymme.” Siis myös uskovaiset. Ja Paavali sanoo:”Sitä hyvää, mitä tahdon, minä en tee.”
Ehkä usko ja epäuskokin sisältävät näitä harmaita sävyjä, koska uskovakin voi joutua joissain tilanteissa epäuskon valtaan. Mutta niissä on kuitenkin syvimmältään dualismi, sillä joku elää uskossa eli Jumalan yhteydessä, joku toinen erossa hänestä.