Kristinuskon jyrkät kahtiajaot vaivaavat minua tavattomasti, kuten aiemmista blogikirjoituksistani on voinut päätellä. Jatkan nyt tästä teemasta jälleen.
Luterilainen ihmiskuva on tavattoman dualistinen: Lihallinen ihminen on itserakas ja etsii itselleen ajallista hyötyä kun taas hengellinen ihminen etsii Jumalan kunniaa ja lähimmäisen hyötyä. Sisäinen ihminen on yhtä Jumalan kanssa, mutta ruumiilla on pahat himot. Kristitty ei elä itsessään vaan toisaalta Kristuksessa ja toisaalta lähimmäisessä. Hyvätkin teot ovat pahoja, jos niitä ei tehdä sydämen uskossa Kristukseen. Luther alleviivasi myös uskon ja järjen välistä vastakkainasettelua: usko on jumalallista valoa, joka johdattaa ihmisen tämän maailman ahdistusten läpi ja tuo ihmiselle uuden hengellisen ymmärryksen, joka näkee Jumalan vain ylitsevuotavaisen hyvänä. Järki ei tähän kykene. Järki ei tuo oikeaa hengellistä ymmärrystä, vaan sen antaa ainoastaan usko. Toisaalta maallisissa asioissa Luther kyllä arvosti järjen ääntä.
Luterilainen opetus kristityn passiivisuudesta ja aktiivisuudestakin on korostetun kaksijakoinen. Hengellisissä asioissa ihmiselle ei jää oikeastaan muuta vaihtoehtoa kuin olla passiivinen, koska syntinen ihminen ei voi eikä tahdo lähestyä Jumalaa, vaan Jumalan on lähestyttävä ensin häntä sanan ja sakramenttien välityksellä. Toisaalta suhteessa lähimmäisiin ja yhteiskunnan asioihin kristitty on luterilaisuudessa ollut aktiivinen toimija ja vaikuttaja. Lähimmäisen palveleminen ja sosiaalinen aktiivisuus ovat olennainen osa luterilaisuutta.
Dualismi näkyy siinäkin, miten armovälineiden on ajateltu luterilaisuudessa vaikuttavan: ne vievät ihmisen hirvittävään ahdistukseen, tuomionpelkoon ja kyvyttömyyteen käsittää – samalla kun ne luovat ihmisen uudeksi hengelliseksi ihmiseksi, joka uskon kautta ymmärtää sen, mitä ei voi ymmärtää, ja saa lohdutuksen. Luther kirjoitti, että jos uskot Kristukseen, sinulla on rauha ja vapaus. Jos et usko, sinulla ei ole rauhaa eikä vapautta. Uskovalla on kaikki, mutta sillä joka ei usko ei ole mitään. Mustavalkoisuus on täydellistä. Lutherin morsiusmystiikassakin dualistinen maailmankuva tulee esiin: “Rikas, jalo ja hurskas ylkä, Kristus, ottaa aviokseen köyhän, halveksitun ja pahan pikku porton, vapauttaa hänet kaikesta pahasta ja kaunistaa kaikilla hyvillä ominaisuuksilla.”
Lutherin dualistisen ajattelun taustalla voidaaan nähdä esimerkiksi monastinen spiritualiteetti, josta hän sai vaikutteita. Monastisessa teologisessa kirjallisuudessa tehtiin selkeä ero näkyvän ja näkymättömän maailman välille sekä hengellisen ja maallisen välille. Luonto ja armo olivat totaalisen vastakkaiset. Esimerkiksi mystikko Johannes Tauler, jonka teos oli Lutherin ensimmäinen painoon toimittama teos ja jonka ajatuksia Luther arvosti, sanoi, että luotu ei voi tuntea täydellistä, jollei ensin kadota ja hävitä luotua ominaisuuttaan, minuuttaan ja itseyttään. Myös Luther itse alleviivaa kirjoituksessaan kristityn vapaudesta, että ulkoinen ja sisäinen ihminen eivät vaikuta toisiinsa, eivät ole suunnilleen edes missään tekemisissä. Lutherin mukaan: onpa ruumis sitten kahleeton, terve ja raitis tai sairas, väsynyt ja vankina, se ei vaikuta ihmisen sieluun mitenkään. “Mikään näistä asioista ei ulotu sieluun vapauttaakseen tai vangitakseen sen, tehdäkseen sen hyväksi tai pahaksi”. Nykyinen ymmärrys ihmisestä psykofyysisenä kokonaisuutena on kaukana tästä, ja se on ongelmallista, vaikka Lutherin pointti olikin hieman toisaalla eli ulkoisen tekopyhyyden vastustamisessa ja puhtaan lahjavanhurskauden alleviivaamisessa.
Oma kiinnostava dualismin lajinsa on myös se, kuinka Luther vertailee Kristusta ja Saatanaa. Esimerkiksi kirjeessään Saako kristitty paeta hengenvaarallista kulkutautia? Luther kuvaa, kuinka Saatana kylvää kuolemanpelkoa, murhetta ja kauhua sydämeen ja tekee elämästämme mahdollisimman paskamaista, kun taas Kristus vahvistaa, pelastaa, lohduttaa ja antaa rohkeuden. Vastinpareina ovat myös perkeleet ja enkelit. Perkeleet pilkkaavat helvetissä, mutta enkelit taivaassa varjelevat, pitävät huolta ja vaalivat terveyttä. Oikealta tieltä voi poiketa harhaan joko vasemmalle tai oikealle. Vasemmalle poikkeava hylkää hädässä olevan lähimmäisen, kun hän antaa Saatanan pelottelulle vallan. Oikealle poikkeava taas on tyhmänrohkea ja liian luottavainen ja kiusaa Jumalaa hylkäämällä järkevät varotoimet. Melko kylmäävä on Lutherin tekemä kahtiajako ihmisten välillä: sakramenttia ei ojenneta kuolemanhädässäkään sellaiselle karkealle ja paatuneelle tyypille, “joka haluaa elää kuten pakana tai koira eikä osoita minkäänlaista katumusta”, mutta toisin on kunnon kristityn kohdalla. Uskovatkin voi sitten vielä jakaa vahvoihin, joita on vähän, ja heikkoihin, joita on paljon.
Tietyllä tavalla Luther kyllä etsi myös yhteyttä ja synteesiä jyrkkien kahtiajakojen keskellä. Hänen morsiusmystiikassaan ihmisen sielu yhdistyy Kristukseen ja nämä tulevat yhdeksi ruumiiksi. Uskovan synnit hukkuvat ja uppoavat Kristukseen. Luther myös kohotti kaikki uskovat tasaveroisiksi hengelliseen säätyyn ja pappeuteen. Uskovista tulee yhdessä Kristuksen kanssa kuninkaita ja pappeja. Toki tässäkin oli kyse vain hengellisestä puolesta, uskovan pitää edelleen olla kuuliainen maalliselle esivallalle. Vahvoja uskovia Luther kehotti etenemään heikoimman veljen mukaan: “Kun vahva kulkee heikon kanssa, hänen on varottava, ettei hän juokse omaa vauhtiaan. Muuten hän juoksee pian heikon hengiltä.” Luther ajatteli että ruton ja muiden vitsausten aiheuttajina olivat pahat henget, mutta kuitenkin Jumalan sallimuksesta. Hän uskoi, että sitä saa mitä tilaa: samalla mitalla, millä itse mittaamme, meille mitataan. Luther piti mahdottomana ajatusta, jossa ihminen vain palvelee Jumalaa mutta ei lähimmäistään. Palvellessaan sairasta lähimmäistä ihminen palvelee itse Kristusta, ja jättäessään palvelematta hän hylkää itse Kristuksen. Kyseessä on kokonaispaketti. Lutherille kristitty oli yhtä aikaa vanhurskas ja syntinen, hengellinen ja lihallinen, hyvä ja paha. Raja-aidat kahden todellisuuden välillä eivät siis kulkeneet (vain) ihmisten välillä vaan (ennen kaikkea) heidän sisällään. Samoin kun Kristus on samaan aikaan kokonaan ihminen ja kokonaan Jumala, on ihminenkin kokonaan syntinen ja kokonaan vanhurskas. Jo nyt – ja ei vielä. Luther siis sovitti kristologian avulla vastakkaiset mielen ominaisuudet samaan persoonaan. Tästä seuraa jatkuva jännite oman huonouden ja Jumalan armoon luottamisen välillä.
Jään kuitenkin kysymään: särkikö tämäkään opetus dualismin vai alleviivasiko se sitä entisestään, siirtäen jyrkät kahtiajaot vain ihmisen sisäiseksi skitsifreenisuudeksi?
Aiemmin olen kirjoittanut siitä, kuinka kristillisen dualismin taustalla saattaa vaikuttaa heikko luomisen teologia:
Kristinuskon suuri(n) ongelma dualismi johtuu heikosta luomisen teologiasta
Luterilaisessa dualismissa on tosiaankin aina ’… ja kuitenkin’ -varaus. Sen perustana on tietysti Jeesus, joka syntyi ihmiseksi ylittäen kaikki rajat ’tuon’ ja ’tämän’ välillä.
Martti Pentti: Kyllä! Mutta tuo varaus ei mielestäni nouse kovin vahvasti esiin useinkaan. Kaipaan kristilliseen julistukeen enemmän kaikki rajat ylittävää universalismia ja Karl Barthin ajatusta siitä, että Jumala on valinnut olla ihmiskunnan ystävä ja antoi Kristuksen ihmiskunnan lunastukseksi ja kantoi siis täysin lunastuksen tuskat. Jumalan valinnan vuoksi ihmiskunnan ei tarvitse kantaa Jumalan tuomion seurauksia eli armo voittaa lopulta jopa epäuskon. Jumala ei voi enää koskaan hylätä ihmiskuntaa.
Ei valitettavasti nousekaan, vaikka on mielestäni aivan kristillisyyden keskeinen asia.
Eritäin hyvä ja mielenkiintoinen muistutus Lutherin ajattelusta. Tuli mieleeni tätä lukiessa että Lutherin dualistinen ihmiskäsitys tulee lähelle dynaamisen psykologian ihmiskäsitystä , sitä jonka mukaan ihminen on olemukseltaan kompromissimuodostelma toisaalta egoististen ja toisaalta altruististen voimien, viettien, muotoilemana.
Niin sanottu nykyaikainen näkemys ihmisestä psykkisen’ ,sosiaalisena ja fyysisenä kokonaisuutena ei mitenkään poista ihmisen ristiriitaista sisäisissä ja ulkoisissa konflikteissa kamppailevaa olemusta. Päinvastoin, dualismi , tai sanoisiko monimuotoisuus ihmiskuvana , vain vahvistuu kun otetaan huomioon tuo, että ihminen elää sosiaalisessa ympäristössä ruumiinsa kanssa joka on geneettisesti ohjelmoitu reagoimaan toisaalta sosiaaliseen ja toisaalta sisäisiin impulseihin. Samalla kun ihminen on sisäistänyt ympäristönsä ja oppimansa arvomaailman joka toisaalta ohjaa häntä ja toisaalta rankaisee häntä arvorikkomuksista.
Luther on realistinen teologiansa kanssa, huomioidessaan ihmisen eri sisäisten ja ulkoisten voimien taistelukenttänä jossa minäparka yrittää tasapainoitella noiden voimien puristuksessa.
Markku,
”.. jossa minäparka yrittää tasapainoitella”
Tämä minäparka on se osa ihmistä, jonka uskova voi ja tulee alistaa uudestisyntyneelle osalleen, alisteiseksi, jopa kuolettaa se.
Luther ja sinä, Markku ja Emilia, hoidatte, pidätte hengissä sitä mikä on tuhoon tuomittu, häviämään. Ei ihmisen yksityisyys, mihinkään häviä, kun liha alistetaan jopa kuoletetaan. Näin Lutherin käyttämä ilmaisu ”tartuntapinta” ei saa hoitoa, eli psykologian tarve hengelliseen hoitoon, kun on uskovasta kysymys, vähenee, pitäisi poistua.
Reijo.
Olet opiltasi lähempänä buddhalaisuutta kun ehkä arvatkaan. Siinä yritetään kuolettaa tuo ”minä”. Kristinopissa minä yritetään Kristuksen verellä puhdistaa mikä on aivan jotain muuta.
Markku jo hyvin vastasikin Reijolle. Itse en lähde tuolle buddhalaiselle (tai joidenkin kristillisten radikaaliaskeetikkojen) itsekuoletuslinjalle ollenkaan. Minulle Luojan luoma elämä kaikkineen on arvokasta.
Se on Markku totta, että risritiidat eivät ihmiselämästä tai uskonelämästä varmastikaan koskaan lopu ja niitä on viisasta käsitellä mahdollisimman monipuolisesti ja rehellisesti. Mutta ajattelen tosiaan, että tiukat kahtiajaot eivät palvele useinkaan elämän moninaisuutta ja ristiriitaisuuksien kohtaamista parhaalla tavalla, pitäisi ottaa huomioon enemmän aspekteja kuin vain kaksi äärimmäistä ”vastapoolia”.
Emilia , tuo keskusteluiden kahtiajako on teoreettinen ajatus. Elävässä elämässä se on tietoisuuden syntymisen tulos. Tietoisuutemme voi karkeasti jakaa toisaalta kokevaksi tietoisuudeksi ja toisaalta kokemusta havainnoivaksi ja kokemusta analysoivaksi prosessiksi ihmisessä. Eli kokemus maailmassa elämme kroonisessa ”split” tilassa.
Itsetarkkailu, yksin tai jonkun avustamana, voi johtaa valaistuksi tulemisen kokemukseen . Jotkut tulkitsevat sitä uskoontuloksi joillekin se on itsetarkoitus. Ongelma on se että kokemus haihtuu ja muisto siitä panee kaipaamaan sitä uudelleen.
Oikeastaan dualismi loppuu kun ihminen on ja elää Kristuksessa, koska Jumala vaikuttaa kaiken kaikessa. On järjen nyrjäyttävää ajatella, että itsessään ”kuollut” ei tee enää itse mitään, hyvää taikka pahaa, vaan Jumala vaikuttaa kaiken tahtomisen ja tekemisen. Kun ihminen elää Kristuksessa, niin ihminen elää jatkuvassa Armossa ja sovituksessa. Syyllisyys ja ansioajattelu romahtaa ja ihmisestä tulee Vapaa. Kun Kristus tekee ihmisen Vapaaksi, niin ihmisestä tulee vapaa myös omista teoista.
Lain ja vaatimusten alla elävälle tämä on täysin mahdoton ajatus.
Tätä ei siis pidä ymmärtää väärin, että ihmisestä tulee välinpitämätön, vaan siten, että ihmisen elämä ei ulkoisesti muutu paljon, kuten usein ajatellaan Kristityistä, vaan ihmisen ajatukset muuttuvat Kristuksessa ja ne muuttavat ihmisen sisältäpäin, kun Jumalan Rakkaus alkaa vaikuttamaan ihmisessä. Ihminen ei katso enää itseensä, vaan katse on Kristuksessa ja kaikki elämä tulee Kristuksen kautta. Omat pyrkimiset jää pois ja ihminen pääsee lepoon ja rauhaan teoistaan.
”Sillä joka on päässyt hänen lepoonsa, on saanut levon teoistaan, hänkin, niinkuin Jumala omista teoistansa.” Hebr.4:10
Luther oli teologi ja yritti selittää ja vääntää rautalangasta asioita, joita ei oikeastaan voi selittää. Tähän sortuu monesti jokainen ihminen… Dualismi on ajatus ja yritys järjellistää selittämätöntä.
Vaikka ihmisen ajatusten sisältö muuttuukin uskossa eläessä, niin hänen olemuksensa henkisenä, sosiaalisena ja ruumiillisena olentona on se sama. Sisäiset kamppailut maailmassa elämisen suhteen jatkuvat samoin kehossa oleva geneettinen perintö jatkuu vaatimuksineen .
Mikäli ajatellaan niin, että ihminen on uskoessaan Kristukseen syntinen ja vanhurskas yhtäaikaa (simul iustus et peccator ) niin se merkitsee sitä, että Kristus ja saatana käyvät taistelua ihmisestä.” Ristin alla ja siinä on uskolle puristusta aivan tarpeeksi.
Eikö se taistelu ole jo voitettu?
Kun ja jos esimerkiksi Lutherin opetuksia kiitetään ja moititaan ja analysoidaan, tehdään tutkimuksia väikkäreiksi asti, niin raamatullisesti ei päästä koskaa alottamaan ”puhtaalta pöydältä”.
Meillä on täysin puhdas ja selkeä käsittelyalusta, Raamattu. Se on kaiken alku ja loppu. Se on Totuus, jonka päällä kaikki on. Se ei ole erilainen kuin se oli Alkuseurakunnalle, ei yhtään. Uskovat eivät ole tänään ’fiksumpia’, jotta voisivat lisäillä Raamatun ilmoitukseen mitään. Voidaan vain noudattaa ja vaeltaa Sanan tietä, minkä nimmi on Jeesus.
Niin paljon kuin olen psykologian kanssa ollut tekemisissä, en ole kohdannut mitään uutta ihmisenä olemisesta ja ihmisen henkiseen tai varsinkaan hengelliseen hoitoon.
Useinkin olen toistanut sen, että uskomaton ihminen todella tarvii näitä Luther-Freud metodeja. Uskovan henkinen ryhdistäminen on kaksipiippuinen juttu, koska, Jumala Henkensä kautta hoitaa omiaan ja silloin tällä hetkellä toisteltu ”kokonaisvaltaisuus” kohdistuu katoavaan, alistettavaan osaan ihmisessä. Näissä sessioissa Itse Jeesus on nurkassa, tai ei ollenkaan ’huoneessa’ läsnä, koska esim. Lutherin mukaan ”meidän täytyy ihmistä(kin) hoitaa.
Raamattu ei ole ”Totuus ja kaiken alku ja loppu”. Nämä määritelmät kuuluvat Kristukselle. Raamattu ilmoittaa Hänet, mutta se ei tee kirjoituksista ’paperijumalaa’.
Olen joskus antanut hyvän todistuksen helluntailaisten työstä varsinkin prostitotujen, alkoholistien ja huumeiden käyttäjien suhteen. Tämän olen voinut tehdä, koska olen tavannut heitä työssäni ,kun he ovat tarvinneet päästä selvyyteen kaikesta siitä mikä heitä ajoi riippuvuuteen. Uskoontulo oli ensiaskel ja seurakunnan tuli seuraava ,mutta ne eivät riitä sellaiseen itsetuntemuksen etsimiseen mitä he tarvisivat aivan tavallisessa arkielämässä ja sen vaikeuksissa ja toimeentulossa itsensä kanssa.
Psykologia on työkalu. Jos joku tekee siitä uskonnon, niin jotain on mennyt vikaan.
Martti,
Uskon, että Sanan historia ei ole sinulle outo. Siitä on seuraava tiivistetty kirjoitus, sekin Sanassa:
Joh.1:1-4
1 Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala.
2 Hän oli alussa Jumalan tykönä.
3 Kaikki on saanut syntynsä hänen kauttaan, ja ilman häntä ei ole syntynyt mitään, mikä syntynyt on.
4 Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valkeus.
Markku,
Olet useinkin huomioinnut lämpimällä otteella nk. helluntalaiset
Mainitsemasi ryhmä yhteiskunnallista ”sakkaa” ohjataan yhteiskunnan taholta suojaan ja siedettävään tilaan heille itselleen ja muille. Joskus on moottorina asianomaisen oma kyllästyminen omiin juttuihinsa, mutta aina on kysymyksessä tarve päästä henkisesti ja fyysisesti ’kuiville’. Olen pariin otteeseen maininnut edesmenneen vankeinhoidon ylimmän viran hoitajan Valentin Soinen puheen vankilapäivillä, Oulussa. Vankilat juuri, etenkin 50-70 luilla oli täynnä viina-huumeiden tuhoamia ja siveettömyydellä elantonsa saaneita. Soine sanoi, että se työ, minkä esim. Aarne Ylppö sai elämäntehtäväkseen, julistaa vangeille Evankeliumia, on onnistumisprosentiltaan 70-90, niiden kohdalla, jotka ovat antaneen Jeesuksen pelastaa itsensä. Psykologinen terapia voidaan katsoa onnistuvan korkeintaan viidessä prosentissa.
Uskoontulo on askel kaikkeen. Uskosta voi luopua niin entinen juoppo kuin teologia maisteri.
Itsetuntemusta tärkeämpi on Jumalan tuntemus, puolin ja toisin. Ei uskossaaoloa opeteta psykologisella terapialla, ei mieleltään epävakaalle kuin vakaallekaan. Seurakunnan ja uskovien yhteys on ”hoitomuoto”, koska vain tässä yhteydessä vuonna 33 alkanut Pyhän Hengen virta on päässyt arkielämään, ihmiseen.
Isäni, vaikka hän ”virallisilla” mittareilla ei pitänyt olla kykenevä hullujen ja terveitten ja siltä väliltä auttajaksi, ”onnistui” aina, kunhan Jeesus oli hoidossa mukana. Isäni ei koskaan kertonut tapauksistaan. Vielä 50 vuoden kuluttua tapaan ihmisiä, jotka kertovat hänen hengellisestä viisaudestaan, mistä me muu perhe juuri mitään tienneet.
Monet työpaikat hän kaikkein kurjimmille järjesti. En liioittele, että niitä on ollut noin sata.
Reijo
Noita todellisia sielunhoitajia on todella harvassa. Niin harvassa että ihmisten jälkihiutoa ei voi järjestää heidän varaansa.
On totta ,että harva terapeutti on sisällä uskonnon maailmassa ja jos he ovat päteviä terapeutteja , niin he jättävät uskonnolliset kysymykset ja niihin liittyvät ongelmat rauhaan.
Toistan kuitenkin sen että psykologia on työkalu, hyvin toimiva työkalu osaavan käsissä. Hyvin koulutettu terapeutti on kykeneväinen auttamaan potilaitaan hyvin pitkälle. (huono terapeutti niin kuin huono sielunhoitajakin voi aiheuttaa lisäongelmia potilaille.)
Terapeutiksi voi kouliintua ja koulutuksen myötä kehittyä. Heidän olemassaolonsa on siunaus hyvin monelle jopa myös uskonnollisille ihmisille silloin kun he tarvitsevat apua psykologisiin ongelmiinsa.
Sana tuli lihaksi, ihmiseksi nimeltä Jeesus Nasaretilainen, ei paperiksi, kirjaksi nimeltä Raamattu.
Martti Pentti niinpä, mitä tarkoitat tuolla ”ei paperiksi”, siis selkeä kysymys voiko Pyhä Henki kirkastaa Jeesusta ohi Raamatun kirjoitetun Sanan?
Miten ”usko” voi syntyä, juuri opetuslasten sanojen kautta eli evankeliumin joka on kirjoitettu Raamattuun.
Raamattuun kirjoitettu sana tulee usein eläväksi vasta, kun se välittyy ihmisen puheen kautta. Silloin se ei ole suinkaan aina sanasta sanaan lainattuja jakeita. Alttarilla komeileva nahkakantinen Biblia tai saarnamiehen kädessä heiluva musta kirja ovat vain hengettömän esineitä. Henki tekee sanan eläväksi seurakunnassa ihmisten keskellä.
Martti Pentti tuot kaksi eri ajatusta edellä:
””Raamattuun kirjoitettu sana tulee usein eläväksi vasta, kun se välittyy ihmisen puheen kautta. Silloin se ei ole suinkaan aina sanasta sanaan lainattuja jakeita.””
””Henki tekee sanan eläväksi seurakunnassa ihmisten keskellä.””
Siis ensin ihmisen puhe on elävää Sanaa vaikkei se olisikaan Sanan mukaista.
Sitten sanot että Henki tekee Sanan eläväksi SEURAKUNNASSA ihmisten keskellä.
Kuinka on kun ihminen lupaa jotain mikä ei ole Sanan mukaista niin onko se elävää Sanaa?
Ari Pasanen, käytät taas isolla kirjoitettua Sanaa hämmentävällä tavallasi. Minun on siis jokseenkin hankala vastata kysymykseesi, jota en näin esitettynä ihan ymmärrä. Olen kuitenkin sillä kannalla, että Jumalan rakkautta lähimmäiselle kanavoiva puhe on Jumalan sanaa, vaikka se ei sisältäisi yhtäkään suoraan Raamatusta lainattua lausetta.
Martti Pentti kuinka ”SANA” tulee eläväksi, kuinka siis lähimmäisen rakkaus tulee eläväksi?
Onko sana tullut eläväksi jos tekee pahaa lähimmäiselle?
Entäpä kateettomat lupaukset joita annetaan sanaan vedoten?
Tietänet sanonnan: ”lukee kuin piru Raamattua”, Ari Pasanen. Sanatarkasti Raamattua lainaava voi olla pahan asialla ja Jumalan hyvää tahtoa toteuttava taas saattaa jättää jakeiden lainailun kokonaan.
Martti Pentti onko ”piru” sokea lukiessaan Raamattua eli tietääkö hän olevansa erossa Jumalasta?
Siis kun ihmisellepienestä pitäen opetetaan ”uskoa”, niin kun hän sitten lukee että ”uskon kautta” niin kun hän samalla tekee pahaa lähimmäiselle niin onko hän todella uskossa vai lukeeko hän Raamattua kuin ”piru”?
Perus kysymys on voiko uskova tehdä lähimmäiselle pahaa, vastaisitko tähän selkeästi kyllä tai ei?
Olen muistaakseni vastannut, että uskovatkin voi – siis kykenee – mutta ei saa – siis hänen ei ole lupa – vahingoittaa lähimmäistään.
Sitä en tiedä, onko piru erossa Jumalasta vai suorastaan Hänen palveluksessaan. Oikeussalivertauksen mukaan paholainen on syyttäjänä istunnossa, jossa Kristus on tuomari ja Henki on puolustaja.
Vai et tiedä, kyllähän piru on langennut enkeli, siis joka halusi nousta Jumalan tasolle eikä ollut alamainen. Samoin ihmisetkin haluavat tätä eli olla itsessään niiiin viisaita etteivät tarvitse Jumalan Sanaa vaan kuvittelevat itse pystyvänsä ymmärtämään kaiken.
Voi sanoa että tämän päivän valheen sanonta on ”eihän Jumala noin ole sanonut eikä tarkoittanut” vaikka se selvästi Raamatussa seisoo.
Tunnen toki tuon kertomusperinteen langenneesta enkeliruhtinaasta. Sen raamatullinen perusta on pilkkalaulu Babylonin kuninkaasta (Jes. 14:12).Tunnen myös Jobin kirjan kuvauksen Jumalan kanssa neuvottelevasta Saatanasta, jota nimitetään Jumalan pojaksi. En siis voi eri versioita tuntien sanoa tietäväni mitään yksiselitteistä.
”Esimerkiksi mystikko Johannes Tauler, jonka teos oli Lutherin ensimmäinen painoon toimittama teos ja jonka ajatuksia Luther arvosti, sanoi, että luotu ei voi tuntea täydellistä, jollei ensin kadota ja hävitä luotua ominaisuuttaan, minuuttaan ja itseyttään.”
Itämaista mystiikkaa, nirvanan muunnos, joka on peitetty kristillisillä fraaseilla.
Jeesus tuli ihmiseksi, Adamiksi, joka oli malli tulevasta. Miten tulla tosi ihmiseksi, kun uskonnot vievät harhaan maalista, mitä myös synti-sana etymologisesti tarkoittaa? Syntisyydessä piehtaroiminen ja sen märehtiminen on pakenemista ihmisyydestä ja sellaisen tavoittelemista, jota ei voi saavuttaa, vaikka saisi taiottua siivet selkäänsä.
Roomalaiskirjeen seitsemäs luku ei avaudu, ennen kuin pystyy lukemaan sitä samoilla sanamerkityksillä kuin millä ne omassa ajassaan oli kirjoitettu. Ylipäätään Roomalaiskirje näyttää olevan liian kova pala, mistä olen usein nostanut esiin Room.8:1, jossa ei suinkaan ole sanaa kadotustuomio, vaan kuolemantuomio. Apostoli avaa asiaa, josta kristillisyys on hurskaan tietämätön.
Kiitos Emilia Karhulle mielenkiintoisista ja asiapitoisista blogeista.
Kiitos Emilialle blogista. Jännityksellä odotan jatko osaa ja samanlaisia tasokasta pohdintaa. Näitä lukee mielellään.
”Hyvätkin teot ovat pahoja, jos niitä ei tehdä sydämen uskossa Kristukseen. ” Tämä on mielenkiintoinen näkökulma, jossa usko on se oikea konteksti palvella Jumalaa. Näin kaikki uskosta osattomien teot ovat pahoja josta Jumala kyllä maksaa hyvän korvauksen, vaikka tosi-asiallisesti ovatkin pahoja. Jla. siis palkitsee pahojen pahat teot (Luterilaiset tunnustuskirjat).
Onko luterilaisuudessa todella niin, että käskyjä voidaan täyttää vain uskosta käsin? Vain se on merkittävää? Kyllhän monet auttavat lähimmäistään, rakstavat ja huolehtivat. Tuntuu oudolta, että nämä olisivat itsekkäitä ja pahoja tekoja pohjimmiltaan.
” Hengellisissä asioissa ihmiselle ei jää oikeastaan muuta vaihtoehtoa kuin olla passiivinen” Tässä on ilmeisesti kysymys ihmisen tahdon tilasta lankeemuksen jälkeen. Eikö tämä johda monergistiseen Jumala kuvaan joka on vastakkainen synergismille.
Kirkkomme mukaan dualismi sen asiassa on olla samalla kertaa syntinen lihassaan elämänsä alusta sen loppumiseen kuolemaan asti.
Kiinteästi tähän liittyy Uskonpuhdistajien ajatus uskosta mitä voimme omistaa elämämme aikana vaikka tällöin todistukset oikean uskon omistamisesta olisivat Jumalan työtä. Tosin Calvin ja Zwingli esittivät hiukka poikkeavaakin ymmärrystä käytännön elämän merkityksestä pelastukseen katsottavissa asioissa.
Koko idean juuri on perisyntikäsityksen vaaliminen mitä kaste, ehtoollinen ja rippi on huomattu palvelemaan samalla kun hoitamaan.
Näin Ihmisen persoonallisuuden kasvun mahdollisuudet laitetaan jumalallisen kausaliteetin alle olla syntinen ja epäkelpo toimissaan elämänsä koko ajan, ja osoitetaan jumalallisen konfession jonkinlaisen kokoaikaisen mukanaolon helpottavan asiaa. Näin ei kuitenkaan käy vaan Ihminen useasti tulee toimettomuuden tilaan jolloin elämme miniumperiaatteissa hyväksyen sen mitä voisimme Itsenämme katsoa. Tämä on kuitenkin toinen asia minne voisimme yletä.
Milloin huomataan Vanhan Testamentin asia Jumalan antaessa silloin Ihmisen anomalian kahdeksannenpäivän epäjatkuvuudelle suurenmoisia lahjojaan niin omassatunnossa, kuin arvottamisen asiassa tehdä valintaa. Raamattu edelleen kertoo asiasta Jumalan kieltäneen mitä kuudennen päivän anomalia Ihmisessa ei olisi ymmärtänyt.
Näin kysymys on tradion merkityksestä Ihmisen historiassa minkä kirkkomme Ihmisarvonvastaisesti koko ajan kieltää.
Onko näin akateemisen teologian asia murentaa, tehdä mitättömäksi Jumalalta saamiamme lahjoja, vai pitääkö ymmärtää kirkon suljetussa dualismissaan vaalivan asiaa konkretiossa valtiovaltaan konsensuksessa ylläpitää kansalaistensa avuttomuutta elämiensä hallinnasa ottaa kantaa ja olla aina tyytyväisiä päätöksiin mitä usein intohimot ideologioissa ohjaajat päättäjiämme.
Paajanen menee ytimeen: ”Onko luterilaisuudessa todella niin, että käskyjä voidaan täyttää vain uskosta käsin? Vain se on merkittävää? Kyllhän monet auttavat lähimmäistään, rakstavat ja huolehtivat. Tuntuu oudolta, että nämä olisivat itsekkäitä ja pahoja tekoja pohjimmiltaan.”
Kansojen tuomion sanoma on yksiselitteisen selkeä. Oikeamieliset erotellaan väärämielisistä. Silloin ei auta lutterit ja kirkot ja sakramentit ja pappien syntien anteeksiannot, vaan lampaat erotellaan vuohista tekojensa mukaan. Lammas voi siten olla ateisti ja vuohi sellainen, joka on saatu uskomaan kirkkopelastukseen ja siten tekojen yliviivaamiseen.
Voisi olettaa, että vuohet reviiriä kiihkoon asti puolustavina ovat lojaaleja organisaatiolleen, aitaukselleen, jolloin omatunto voidaan vuohiopilla paaduttaa.
https://www.kotimaa.fi/blogit/piispa-laajasalo-ja-horisontin-pimentyminen/
Joskus nuoruudessa kuuntelin helluntaiseurakunnassa monttu auki saarnoja, joissa hyvä ei ole hyvää eikä makea makeaa. Sisimmässäni kapinoin, mutta kun ei ollut teologisia eväitä kumota väitettä Raamatun vastaisena, niin piti niellä kaikenlaista omantunnon vastaista oppia.
Uskonnollinen aivopesu menee syvälle ja siitä tulee osa identiteettiä, niin hyvässä kuin pahassa. Siksi irtaantuminen mistä tahansa uskonnosta on äärimmäisen vaikeaa ja repivää, etenkin jos on ottanut homman tosissaan. Siis oman kokemuksen perusteella.
Markku Hirn 28.05.2020 15:51, kirjoitat:
”Reijo.
Olet opiltasi lähempänä buddhalaisuutta kun ehkä arvatkaan. Siinä yritetään kuolettaa tuo “minä”. Kristinopissa minä yritetään Kristuksen verellä puhdistaa mikä on aivan jotain muuta.”
———
Markulle:
Meidän todellinen minämme, identideettimme on Kristus.
Gal.2:19b, 20, “Minä olen Kristuksen kanssa ristiinnaulittu,
20 ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa; ja minkä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni.
Kristus on muuttanut meihin asumaan ja Hänellä on juuri niin paljon tilaa kuin me sallimme. Jos Kristus ei meissä asu, eli emme ole uudestisyntyneet Ylhäältä, Pyhästä Hengestä, niin silloin freudilaisuus, vaikka Lutherilla maustettuna on ainoa hoitomme, eli puolustaa paikkaa ’välineenä’.
KristinOPILA ei ketään hoideta, mutta Jeesuksen kokoaikaisella seuraamisella hoidetaan, mutta vain uskovia.
Muita varten on kansanterveyshuoltoonkin kuuluvat terapiat, joka harmittomimmillaan ovat keskusteluja. Uskomaton ei muuta haekkaan. Eli niinkuin olet usein maininnut työstäsi siellä Ruotsissa, keskusteluihin kanssasi ohjataan ja nämä tapaamiset ovat usein avustusten edellytyksiä. Tätä sosiaalista toimintaa harjoitetaan lain edellyttämänä. Siellä et sinä ole voinut olla etkä vieläkään hoida kuin lihaa.
Sitä ei kuitenkaan voi hengellistää, eli viedä katoamaton sielumme Jumalan hoitoon. Puhun paljosta kokemuksesta, omasta ja Seurakunnan tehtävästä omia jäseniään kohtaan. Ulkopuoliset hoitaa Jumala.
Mainitset ”todellisista sielunhoitajista”, mutta edelleenkin sekoitat Augustinus-Lutherin tavoin sekalaisen seurakunnan, eli maailman. Ilman Jeesusta, Pyhän Hengen synnyttämistä ei ole yhteyttä Pyhän Hengen hoitoonkaan. On totta, että esimerkisi prof. Kettunen , Joensuun ylopistosta, on antanut julkilausuman, että Pyhä Henki tulee autetuksi psykologialla, niin että ollaan tilanteessa, jossa Pyhä Henki tarvii psykologiaa!!?? Vain ”todella oppinut” voi noin sanoa.
Seurakunnissa on ollut aina henkilöitä, joiden puoleen on kukin kääntynyt ahdistuksessa. Hänen ei tarvi olla niin kattava auttaja kuin isäni oli (emme edes tienneet hänen vaikutuksestaan sielunhoitajana, kuin vasta 20 vuotta hänen kuolemansa jälkeen)
Mitä minun seurakuntiini tulee, niin pienimmässä, 30 jäsentä, kaksi ihmistä palveli tässä mielessä ja suuremmissa, 1000 jäsentä, jokaisen kokouksen jälkeen oli sivusaleissa tai nk.alttarilla rukoilijoita. Heidän kykynsä oli Jeesus, joka oli näissä sessioissa se hoitaja. Tätä ei tämän päivän psykologeja täynnä oleva yhteiskunta ymmärrä, eikä tarvikkaan, koska kysymys on uskovien yhteydestä, jonka pää on Jeesus.
Emilia Karhu 28.05.2020 15:57
Kirjoitat:
”Markku jo hyvin vastasikin Reijolle. Itse en lähde tuolle buddhalaiselle (tai joidenkin kristillisten radikaaliaskeetikkojen) itsekuoletuslinjalle ollenkaan. Minulle Luojan luoma elämä kaikkineen on arvokasta.”
Tunnen hyvin idän pakanuskonnot, kuten budhalaisuus. Tunnen ne elämällä alueilla, joissa ne oli koko kansan uskonto. Jos sinäkin tuntisit ne yhtä hyvin, niin pidättyisit niiden yhdistämisestä, edes sarkasmin nimissä, minuun.
Sen sijaan Markku on maininnut niiden valosta, jota hän ei voi olla ottamatta, tai kveekkarius ei voi, ohittaa mahdollisena valon lähteenä. Hän ei tuolloin viitannut Matt. 6:23, missä, mielestäni, on selkeästi sanottu, että valo voi olla pimeyttä, koska Kristus, Sana, Jumala, ei valaise.
Emilia,
Lähti liian aikasin tuo edellinen. Muoto jäi huonoksi. Kysy, jos asia ei tässä avaudu.
Reijo herättää itseasiassa hyvin mielenkiintoisen kysymyksen. Nimittäin sen , että missä määrin kristitty on samaistunut Kristuksen kanssa ja voi samaistua hänen kanssaan. Tai oikeammin, miten paljon, missä määrin Kristus on tekijänä identiteettiämme muodostaessa? Siis antaessamme tilaa hänelle meissä.Tilan antaminen on jatkuva tapahtuminen , ei kertatapahtuminen.
Raamatullinen termi ”pyhittyminen” on kuvaus jatkuvasta prosessista ihmisessä johon on uskon siemen kylvetty. Siemenalkaa kasvaa ja ottaa tilaa, kunnes siitä tulee täysikasvuinen kasvi. Kyseessä ei ole joko/tai , siis joko Kristus meissä tai ei ollenkaan, vaan todellakin missä määrin ja miten pitkälle tuo Kristus-läsnäolo on ihmistä johtanut. Tämä prosessi tapahtuu ”lihassa” , maallisessa olemuksessamme, siinä joka joka on muuttumassa taivaallisten esikuvien kaltaiseksi. Siksi maalliset , myös psykologiset lainmukaisuudet koskevat uskoon tullutta. Siksi uskovainenkin on altis terapeuttiselle hoidolle kasvavasta uskostaan huolimatta.
Paavalilla oli oka lihassaan. En tiedä sitä miten jokin terapia olisi voinut auttaa häntä. Mutta Paavalikin, jossa Kristus eli ,,oli maallisten vaivojen vaivaama. Uskoon tulossa kristus tulee joka kerta lihaksi tuossa ihmisessä ja silti ihminen tarvitsee elääkseen kaikkea sitä mitä ihmisen tarpeet vaativat. Myöskin lähimmäisen auttavaa hoitoa , koska usko ei tee kenestäkään itseriittoista. Päinvastoin, se tekee hänestä herkkätuntoisen itseään ihmisenä kohtaan siinä missä lähimmäistäkin kohtaan.
Lutherin koko aineisto perustuu yhteen asiaan, joka hän oivalsi uskonkamppailuissaan.
Siinä koko hänen uskonelämänsä sai uuden päivityksen. Hän oivalsi, jotain jonka sanoittaminen mielekkäällä tavalla on madotonta. Silti sanoittamista on pakko tehdä, jotta voi toisille opettaa tuon asian sisältöä. Emilia tutkijana pyrkii perehtymään Lutherin ajatteluun näiden tekstien kautta. Saan sen kuvan ettei hän kulje tuon Lutherin alkuperäisen oivalluksen kautta, vaan menee suoraan asiaan.
Jolloin päivitys, jonka Luther suoritti ei tullut mukaan tähän blogiin. Näin toimien Emilia sivuuttaa varsinaisen pääasian joka määrittää kaiken muun.
Tällöin voidaan kyllä mielekkäällä tavalla tutkia Lutherin ajattelua, mutta sen kautta ei voi päästä siihen, mihin Luther tekstillään on oikeasti pyrkinyt. Elämän kaksijakoisuus ja syntisen kykenemättömyys mihinkään hyvään nousee silloin esiin.
Peittäen sen todellisuuden, jossa kumpikaan näistä ei ole Lutherin sanoman ydintä, vaan pelkkiä ”sivulauseita”.
Hengellisen elämän kaksijakoisuus ei ole Lutherin ongelmana, eikä sen pidä olla sitä muillekaan. Syntinen ihminen on samalla myös vanhurskas ja Jumala suuresti iloitsee kaikesta, mitä Emiliakin pyrkii Jumalan iloksi tekemään. Jumala ei kompastu meidän syntisyyteemme ja kyvyttömyyteemme tehdä hyvää. Hän voi tehdä meidän epäonnistumisisista suuria siunauksia omilleen
Vt. Markku Hirn
29.05.2020 11:04
”Reijo herättää itseasiassa hyvin mielenkiintoisen kysymyksen. Nimittäin sen , että missä määrin kristitty on samaistunut Kristuksen kanssa ja voi samaistua hänen kanssaan. Tai oikeammin, miten paljon, missä määrin Kristus on tekijänä identiteettiämme muodostaessa? Siis antaessamme tilaa hänelle meissä.Tilan antaminen on jatkuva tapahtuminen , ei kertatapahtuminen.”
Liha ei uudestisynny, eli ei tule uskoon.
Jumalan meihin asettama henki tekee vastasyntyneen kelvolliseksi taivaaseen. Sitä tarkoittaa Jeesuksen sanat ”Antakaa lasten olla, älkääkä estäkö heitä tulemasta minun tyköni, sillä senkaltaisten on taivasten valtakunta”.
Tuo kelpoisuus tuhoutuu, tietoisen valinnan/valintojen seurauksena. Mutta voi herätä eloon Jumalan Hengen herättämänä. Sitä sanotaan uudestisyntymiseksi, uskoontuloksi.
Minä koin sen kymmenvuotiaana, vaimoni 23 vuotiaana.
Hän, Jeesus tuli Henkensä kautta meissä asumaan:
Joh. 14:20 Sinä päivänä te ymmärrätte, että minä olen Isässäni, ja että te olette minussa ja minä teissä.
Tässä Johanneksen evankeliumin kohdassa on koko identideettiketju, todellisen minän ketju.
Alkuperäinen asetelma tuhoutui, koska ihminen on vapaa tahtomaan, tekemään niinkuin haluaa. Ihmisen aikaan sidottu minä otti määräysvallan, se minä, jonka tarkoitus oli hoitaa luomakuntaa, niinkuin Luoja oli ohjeistanut. Saatana vihjaisi mahdollisuuksista, tietää olla niinkuin Jumala. Näin kävi Luciferillekin.
Jeesus asuu ihmisessä tai ei asu. Se on kertatapahtuma, mutta Hän poistuu, jos Hänen paikalleen tulee jotain muuta. Psykologia ei ole Pyhän Hengen työtoveri, se on ihmisen hengen työtoveri ja ihmisen henki toimii siellä missä Pyhä Henki ei toimi, eli hoitaa katoavaa.
Jatkan kommenttiisi, sen loppuosaan…
Markku Hirn 29.05.2020 11:04.
“Raamatullinen termi “pyhittyminen” on kuvaus jatkuvasta prosessista ihmisessä johon on uskon siemen kylvetty. Siemenalkaa kasvaa ja ottaa tilaa, kunnes siitä tulee täysikasvuinen kasvi. Kyseessä ei ole joko/tai , siis joko Kristus meissä tai ei ollenkaan, vaan todellakin missä määrin ja miten pitkälle tuo Kristus-läsnäolo on ihmistä johtanut. Tämä prosessi tapahtuu “lihassa” , maallisessa olemuksessamme, siinä joka joka on muuttumassa taivaallisten esikuvien kaltaiseksi. Siksi maalliset , myös psykologiset lainmukaisuudet koskevat uskoon tullutta. Siksi uskovainenkin on altis terapeuttiselle hoidolle kasvavasta uskostaan huolimatta.”
Pyhittyminen on Jumalan työ uskovassa. Ilman pyrkimystä pyhitykseen, ei kukaan ole näkevä Herraa. Raamatun mukaan on kysymys joko/tai. Tuo jokotai on Jeesus meissä. Hän on tai ei ole. Eli uskoon ei kasveta, mutta uskossa kasvetaan. Vt. rikas nuorukainen, jonka meriitit olivat täydelliset, mutta hän oli ulkona vaikka lähellä.
Erinomaisen suuri virhe on “Tämä prosessi (Kristuksen läsnäolo) tapahtuu “lihassa” , maallisessa olemuksessamme, siinä joka joka on muuttumassa taivaallisten esikuvien kaltaiseksi.”
Lihamme ei muutu taivaallisen esikuvien (miksi monikko?) kaltaiseksi. Ajallinen ei voi yhdistyä ajattomuuteen. Ei Jeesuskaan viennyt lihaansa taivaaseen, saatikka Madonna. Kun Raamattu sanoo, että “me muutumme”, niin se tarkoittaa muuttumista iankaikkisuuden kestäviksi.
Ei taivaaseen voi viedä mitään ja siksi kehoitetaan kuolettamaan liha tekoineen ja tunteineen, etenkin silloin kun se ei alistu hengelle, joka on yksi Jumalan Hengen kanssa.
On olemassa lainalaisuuksia, jotka toimivat täällä ajassa, kuten syy ja seuraamus. Kaikki asiat on tutkiskeltava hengellisesti, maalisetkin, kuten psykologia. Psykologia on täysin itseymmärryksen/“tieteen” ja omien termien päällä. Termit manipuloivat mystisyydellään. Kun ne aukaisee selväkielelle, niin ei paljastu mitään uutta ihmisen ymmärtämisestä ja ihmisenä olemisesta. Esimerkiksi narsismi on tunnistettavissa jo ensimmäisen perheen kertomuksesta.
1.Kor.2:
14 Mutta luonnollinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on; sillä se on hänelle hullutus, eikä hän voi sitä ymmärtää, koska se on tutkisteltava hengellisesti.
15 Hengellinen ihminen sitä vastoin tutkistelee kaiken, mutta häntä itseään ei kukaan kykene tutkistelemaan.
Keskustelu psykologiasta kuuluu ulkopuolelle Seurakunnan sielunhoidon, koska se aktivoi inhimillistä halua puuttua toisen ihmisen asioihin.
—-
“Paavalilla oli oka lihassaan. En tiedä sitä miten jokin terapia olisi voinut auttaa häntä. Mutta Paavalikin, jossa Kristus eli ,,oli maallisten vaivojen vaivaama. Uskoon tulossa kristus tulee joka kerta lihaksi tuossa ihmisessä ja silti ihminen tarvitsee elääkseen kaikkea sitä mitä ihmisen tarpeet vaativat. Myöskin lähimmäisen auttavaa hoitoa , koska usko ei tee kenestäkään itseriittoista. Päinvastoin, se tekee hänestä herkkätuntoisen itseään ihmisenä kohtaan siinä missä lähimmäistäkin kohtaan.”
—-
Salli minun huomauttaa perusasioiden sekavuudestasi. Sekavuuudella tarkoitan lähes jatkuvaa mainintaa Raamatussa siitä, kuinka me pääsemme monen vaivan ja ahdistuksen kautta, perille. Paavali oli joka hetki Kristuksessa, niinkuin tämänkin päivän uskovat. Toistemme valvonta, rohkaisu ja yleinen kiinnostus omista seurakuntalaisista oli matkantekoa vaikeuksien ja voittojen kautta eteenpäin.
Uskoontulossa ei Kristus tule ao. lihaksi, eikä sekaannu eikä sotkeennu lihaamme, koska sille ei ole pelastusta. Liha kulkee mukana, ikäänkuin kotelona meidän todelliselle minällemme. Ihminen toimii ajassa ajallisessa kuoressa, niin fyysisesti kuin henkisesti, tuntien. Fysiikka ja tunteet eivät lähennä meitä Kristukseen. Vaikka ne ovat toiminnassa, niin ne eivät hallitse, määrää.
Fyysinen kipu voidaan poistaa ja lievittää ja bakteerien aiheuttamia ongelmia voidaan parannella ja viruksia vastaan voidaan rokottaa. Eli ihminen tulee autetuksi kunnes kuolee. Samoin terapiatkin auttavat kurjaan oloon, johtui se masennuksesta tai huonosta omastatunnosta. Kun henkisen ja fyysisen vaivan rajaa ei ymmärretä, voidaan vaikka puuduttaa tunteminen. Kaikki tämä on sitä mitä terveydenhuolto tarjoaa ja pystyy. Hengellinen hoito on selkeästi Jeesuksen läsnäolossa suoritettua. Sitä selkeyttä ei juuri minkään maan laki salli. Eli ulkopuoliset hoitaa Jumala.
Uskovan kärsimykset ovat yhtä runsaat kuin uskomattomankin. Ne kestetään kuitenkin toivossa ja uskossa, niin, että ahdistuksen yläpuolelle voidaan nousta kotkan siivillä ja kivunkin, keskellä Jeesus on läsnä niinkuin myrskyssä Galilean merellä ja tuuli tyyntyy fyysisesti tai jatkuu Hänen seurassaan.
Mitä luomiskertomus sanoo ihmisen ’todellisesta minästä’? ”Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen. Näin ihmisestä tuli elävä olento.” En näe tässä mitään viitettä ajatuksesta, että ’maan tomu’ olisi vain ’todellisen minän kotelo’. Elämän henkäyksen saanut ’tomu’ on kokonaisuutena elävä olento. Ruumiin ja hengen erottaminen Reijo Mänttärin tavoin on mielestäni kovin lähellä kreikkalaisperäistä gnostilaisuutta.