”Kansanusko, uuspakanuus ja kristinusko” luki juhlapuheen aiheena sunnuntain Sampojuhlien ohjelmassa. Juhlia vietettiin 58. kerran Elias Lönnrotin kunniaksi Paikkarin torpan pihapiirissä Sammatin Sampomäellä. Ja juhlain päätteeksi esiintyi Jippu. Tässä kaksi syytä, jonka vuoksi päätin lähteä paikanpäälle.
Juhlapuheen piti dosentti TT Risto Pulkkinen. Häntä on haastateltu samoista teemoista myös Taivaannaulan nettisivustolla. Haastattelu löytyy täältä.
Elias Lönnrot oli yhtä aikaa harras kristitty ja virsirunoilija sekä toisaalta rakensi meille suomalaisille pakanallisen mytologian, Kalevalan. Miten hän kykeni sovittamaan yhteen suomalaisen muinaisuskon ja kristinuskon omassa maailmassaan? Entä miten Pulkkinen itse yhdistää omassa elämässään intohimoisen kiinnostuksen ja myönteisen asenteen uralilaisten kansojen maailmankuvaa ja vanhaa uskontoa kohtaan sekä toisaalta roolinsa Suomen ev.lut.kirkon pappina?
Pulkkisen mukaan Lönnrotia auttoi romanttinen filosofia. Romanttisessa filosofiassa uskottiin, että luomisen jälkeen maan päällä vallitsi jonkinlainen ihmiskunnan viaton kulta-aika, ja tuolloin ihmisten keskuudessa vaikutti ns. luonnollinen uskonto. Luonnonkansojen uskonto nähtiin tuon luonnollisen uskonnon suoraksi jatkumoksi. Romantiikan filosofeille siis ns. pakanalliset uskonnot eivät olleetkaan kristinuskon vastavoima tai uhka, vaan pikemmkinkin jonkinlainen ”esiäiti” kristinuskolle.
Ennen romantiikan filosofeja ajattelutapa oli ratkaisevasti toisenlainen. Muinaisuskonnot ja luonnonuskonnot kiinnostivat vain periaatteella: ”Vihollinen on tunnettava”.
Toisaalta Lönnrot muokkasi suomalaista muinaisuskoa Kalevalassaan paremmin kristinuskon kanssa yhteensopivaksi. Hän esimerkiksi laati Kalevalaan lineaarisen aikakäsityksen, vaikka pohjoisten kansojen aikakäsitys on perinteisesti ollut syklinen. Maailman tuhoa on aina seurannut uusi luominen. Tosin yhden muistuman syklisyydestä Lönnrot Kalevalaan jätti: ajatuksen takaisin palaavasta Väinämöisestä.
Lisäksi Lönnrot korosti Kalevalaprojektissaan kaikkien kansojen tuntemaan ’Korkeinta Henkeä’ ja teki Ukosta tällaisen ylijumalan. Pulkkisen mukaan suomalaisessa kansanuskossa Ukolla ei alun perin ole juurikaan tuollaista ylijumalan roolia ollut.
Vaikka Suomi alkoi vähitellen muuttua kristityksi maaksi jo 1000-luvulla, säilyi vanha maailmankuva pitkään. Pulkkisen mukaan vasta sotien jälkeinen kaupungistuminen teki lopun vanhan maailmankuvan jäänteistä. Toisaalta varsin pian suomalainen muinaisusko on alkanut kiinnostaa ihmisiä elävällä tavalla uudelleen. Maailmalla on havaittavissa globaali luonnonuskontojen renessanssi-ilmiö ja myös Suomessa ja esimerkiksi Virossa on yhä enemmän Suomen uskon ja maauskon kannattajia.
Pulkkinen kertoo seuranneensa hämmentyneenä vastareaktiota joillakin herätyskristillisillä netin keskustelufoorumeilla: kalevalakorutkin nähdään saatananpalvontana. Onko voimakas vastakkainasettelu tarpeellista?
Omassa ajattelussaan Risto Pulkkinen on ratkaissut asian erottamalla selkeästi toisistaan uskonnon tämänpuoleisen ja tuonpuoleisen merkityksen. Hän näkee, että tämänpuoleisen elämän kannalta kristitty voi ammentaa myös luonnonuskonnosta: Suomalainen muinaisusko voi tarjota apua, jos haluaa luoda toimivaa suhdetta luontoon ja siinä vaikuttaviin salattuihin voimiin, jotka kaikki kuitenkin ovat pohjimmiltaan Jumalan luomia lahjoja ihmiselle. Sen sijaan tuonpuoleista pelastusta ajatellen kristitty ei voi turvautua luonnonhenkiin. Tuonpuoleisen pelastuksen tuo yksin Kristus.
Pulkkisen mukaan kristinuskoa ja luonnonuskontoja siis yhdistää pyhän kokemus luonnossa, jumalallisen kohtaaminen metsässä, merellä tai tunturissa. Mystiset kokemukset luonnossa eivät ole pahoja tai kristinuskon vastaisia.
Taivaannaulan haastattelussa Pulkkinen nostaa esiin kiinnostavan ajatuksen. Hänen mukaansa vanhat uskomukset eivät ole olleet uskomiseen perustuvia. Ne ovat olleet omana aikanaan yleisesti hyväksyttyä tietoa maailmasta. Kirkon opetuksista tuli kansan yleisesti hyväksymää tietoa viimeistään 1600-luvulla, jolloin vanhat perinteet jatkuivat nimenomaan valtakulttuurin vastaisina uskomuksina.
”Vahvempi ideologia on aina yhteiskunnassa tietoa ja heikompi uskoa”, Pulkkinen huomauttaa.
“Niin kauan kuin ei ollut kristinuskon kaltaista kilpailevaa maailmanselitystä, vanhat uskomukset olivat ihmisille tietoperäisiä havaintoja maailmasta. Haltijoihin uskottiin, koska ihmiset niitä näkivät ja kertoivat niistä toisilleen.”
Tämä herätti mielessäni monenlaisia ajatuksia. Nykyisessä kielenkäytössämme sanoilla ’tieto’ ja ’uskomus’ on kovin erilainen kaiku ja arvolataus. Onko tosiaan niin, että yleisessä keskustelussa vahvemman (vaikutusvaltaisemman, rikkaamman?) näkemykset ovat tietoa ja heikomman (alistetumman, köyhemmän?) näkemykset uskomuksia? Jos tällainen osittain tiedostamaton vallankäyttöasetelma on olemassa, miten se vaikuttaa siihen, miten asennoidumme, ymmärrämme, tulkitsemme maailmaa?
Tieteellisessä mielessä sanoilla on tietysti vakaat ja selkeät määritelmänsä. Mutta puhun nyt tavallisen kansalaiskeskustelun tasosta, jossa määrittelyt usein jäävät vähemmälle ja erilaiset sisäänkirjoitetut automaattiset oletukset vaikuttavat vahvemmin. Mitätöimmekö automaattisesti jostakin suunnasta tulevan tiedon elämästä, koska tietolähteellä ei ole valtaa? Ketä uskomme, ketä kuuntelemme, ketä arvostamme, ketä emme?
Juhlan päätteeksi Jippu päätyi pitämään puheen melkein kuin herätyskokouksessa. Ja laulamaan Hanna-Maria Heleniuksen sanoin ja sävelin, riipaisevasti tulkiten ”Tee minussa työtä siellä missä en nää kuin pelkkää pimeyttä ja vielä pyyntö tää: tee minussa työtä kun en jaksa enää…” 
Digitoidussa sanomalehtiarkistossa löytyy J. F. Berghin kriittiset kirjoitukset Lönnrotia vastaan koskien Raamatun luomiskertomusten arvoa suhteessa kansojen luomismyytteihin. Bergh oli teologian tohtori, pietisti eli herännäisrovasti ja Suomen pyhäkoulun isä. Vaikka monet pietisteistä olivat suomalaisuusliikkeen kannattajia, alkoi 1840-luvulla ilmetä ristiriitaistakin suhtautumista.
Mehiläinen 2/1840, 3/1840.
Luonnonkansojen uskonnot ja kristinusko ovat toistensa vastakohdat. Siksi kalevalakorutkin voidaan perustellusti niputtaa saatanallisiksi. Luonnonkansojen uskonnoissa jumaluus ja Jumalan voima ovat aina ihmisen ulkopuolella, kristinuskossa sisällä. Kristinuskossa ei ole talismaneja, taikakaluja, loitsuja, ei mitään ulkoisia välineitä pelastukseen, vain Kristus, meissä.
Lainaus blogista: ”Vahvempi ideologia on aina yhteiskunnassa tietoa ja heikompi uskoa”.
Jos henkilö ei ole sisällä uskossa – siis Kristuksessa – hänen uskossaan ei ole voimaa. Silloin luonnonkansojen uskonnot ja niiden mystiikka alkavat viehättää, koska yhteys elävään Jumalaan puuttuu. Tästä syystä kai maanantaisin aamuhartauksiin on liitetty kelttiläistä perinnettä, joka on yksi luonnonuskonto. Onko tarkoitus syngronoida kelttiläisyyttä tai muuta luonnonpalvontaa suomalaiseen kristillisyyteen? Siltä se ainakin vaikuttaa.
Tieto ja usko ottelevat eri sarjassa, niitä ei voi asettaakaan vastakkain. Raamattu ei väheksy tietoa, muttaa osoittaa sen heikkouden monilla tavoilla, ja nostaa rakkauden kautta vaikuttavan uskon tiedon yläpuolelle.
Lönnrot kuuluu suureen valistusajan filosofian opetuslasten joukkoon, johon kuuluu kaikki Suomen ”suurmiehet”. Jaloa ja arvostettavaa, mutta Kristuksen ylimaallisen vallan kieltävää viisautta. Pakana-ajoilla on oma historiallinen arvonsa, ja sinällään kunnioitettavaa pitää sitä esillä, mutta tämä nyt jalostettu versio näyttää enemmän uus-pakanuudelta kuin miltään muulta. Missä ei Kristus saa kunniaa, sen saa aina joku muu.
Teemu: Hauska sattuma, että olin tänä iltana Hyvinkäällä kesäteatterissa katsomassa näytelmää Noidan poika, ja näytelmässä erittäin merkittävässä roolissa oli rovasti J. F. Bergh.
Heikki Mujunen, sanan- ja muut kansalaisvapautesi ja oikeutesi ovat tuon valistusajan, eivät kirkon aikansaannosta!
”Tästä syystä kai maanantaisin aamuhartauksiin on liitetty kelttiläistä perinnettä, joka on yksi luonnonuskonto.” Kelttiläisyys merkitsee radiohartauksien yhteydessä Irlannissa ja Skotlannissa varhaisella keskiajalla kukoistanutta kristillistä hengellisyyttä. On arveltu, että kelttiläiset lähetyssaarnaajat toivat kristinuskon omaankin maahamme ennen Henrik-piispan niin sanottua ristiretkeä.
Seppo Heinola, juuripa niin. Ihmisten huijaaminen on onnistunut kirkosta huolimatta. Se taas kertoo siitä, mikä voima maailmassa vaikuttaa.
Tieto muuttuu koko ajan. Uskon kautta katsotaan maailmaa ja tietoa ja tehdään valintoja. Usko elämä länsimaissa on niin järkiperäistynyt, että ihmiset kaipaavat uskonelämää, mikä on kokonaisvaltaisempaa, ottaa huomioon ihmisen sielun, hengen ja ruumiin. Kuitenkin uskonelämässä Kristus-keskeisyys tulee muistaa. Onhan meilläkin rukouksia, rituaaleja ja symboleja, mutta tarkoitus on luoda ja säilyttää elävä yhteys kolmiyhteiseen Jumalaan. Minusta persoonallinen Jumala on myös ulkopuolellamme, ei vain meissä.
KELTEISTÄ
Matteus käyttää samaa sanaa ”maagi” omassa, tutkija-lääkäri Luukkaan versiota tuntemattomammassa, jouluevankeliumissaan. Matteus omisti oman evankeliumikirjansa nimenomaan juutalaisille, entisenä miehittäjää palvelleena tullimiehenä ja maanpetturina. Parannuksen tehneen ja lojaaliksi juutalaiseksi uskovaksi pelastetun Matteuksen mukaan itse maagit tulivat voitelemaan juutalaisten kuninkaan.
Käsitykseni mukaan ko maagit olivat druideja eli kelttejä. Ut:n Jeesus konteksti viitta sangen usein keltteihin ja druideihin. Jeesusta ei suinkaan sattumalta kutsuttu varhaisten kristittyjen keskuudessa myös villikarjuksi, erääksi kelttien kulttieläimeksi, jota rituaalinomaisesti metsästettiin. Erikoista on, että villikarjun nimi eber voi olla suhteessa käsitteeseen ibri. Jo vanha käsitys heprealaisten kelttiläisyydestä ei välttämättä ole huono. Jeesus ja todennäköinen veljelnsä Juudas eivät ehkä sattumalta olleet vanhassa taiteessa punatukkaisia… (Myös Daavid oli punatukkainen, jo Adam merkitsi punainen.)
Jeesusta kutsuttiin legendoissa siis villikarjuksi. Keltit metsästivät maagista villikarjua. Villikarju oli Mars, joka surmasi Adoniksen eli Herran. Jeesusta kutsuttiin juuri Herraksi, ja juuri Adonai-Adoniksen vokaalit olivat juutalaisten Herra eli JHVH:n vokaaleina. Nimessä Jeesus on Marsiin liittyvä numerologia, sillä Marsin tunnit 24 kertaa Marsin minuutit / vrk antavat luvun 888 eli nimen Iesous lukuarvon.
Daavidilla, Jeesuksen esi-isällä oli punaiset hiukset, Adam merkitsee punainen, Jeesus oli ’uusi adam’. ADAM muodossa MADA viittaa Marsiin, joka viittaa Hesus-Jesus-Esukseen. Sillä kelteillä oli Esus jumala, joka Espanjassa kirjoitettiin Hesus ja lausuttiin Jesus!
Tämä Esus-Hesus-Jesus samaistetiin roomalaiseen Mars -jumalaan. Esukselle annettiin joko puuhun ripustettuja hirtettyjä tai miekalla mestattuja ihmisuhreja. Esus esitettiin kuvissa puunleikkaajana, (Jeesuksemme puuseppänä), kuvaa voi verrata Jeesuksen sanoihin kirveestä, joka on pantu puun juurelle. Esuksen vaimon nimi oli Rosmerta (Ruusu Maria!)
Esus – Esus is the husband of Rosmerta. Known as ”Lord” or ”Master.” (Myös Jeesusta kutsuttiin siis Herraksi) He is an agricultural deity. He is portrayed with a three-skulled bull.(Jeesus kutsui itseään häräksi, Minä ole alpha=härkä, kallojen paikalla Golgatalla oli kolme kalloa: ) He is also shown cutting branches of a tree with an axe. Some thought of him as bloodthirsty, while others saw him as a god of commerce.
Rosmerta – She is the Gallic goddess of fire, warmth, and abundance. She is also the queen of death and hates marriage. She is also a goddess of fertility and wealth. She has a cornucopia and a stick with two snakes. She is the wife of Esus.
Mutta ros-merta voi yhtähyvin tulla sanoista ros ja mer ja olla näin yhteydessä Vt: n nimeen Mir-jomin (Mirjam) eli katkeraan mereen, joka on Maria-nimen lähtökielen sana. Eritoten roos voi myös merkitä kastetta.
(Näytelmässä Romeo ja Julia, jonka typos on Xenofon Efesolaisen(150 jKr!) Antia ja Abrobacus, on muuten kuoleman tuottava avioliitto, Imettäjä viittaa suhteessa nimeen Rosmariini, joka oli hautajaisyrtti, rosmariini ja rosmerta yhtyvät, samoin sana roos=ruusu=Maria ja Mariini=mare=meri=maria ja kitkerä. Romeo=Esus=Jesus, Julia = Maria. Huomaa isä Laurencen päivittely kuulleessaan avioliittoaikeesta: Jeesus Maria!!!)
Druidien tunnus oli Totuus maailmaa vastaan, Nazara merkitsee totuus Philippuksen evankeliumissa. Jeesuksen tunnus oli: Minä olen Totuus, drudien etiikan keskeinen vaade oli totuudellisuus.
Pilatuksen isä legendan mukaan keltti, vrt. Pilatuksen ja Jeesuksen dialogia drudien tunnuslauseesen the Truth against the world.
Druidipapit kantoivat valkoista vaatetta, näin tekivät essealaiset ja Jeesus. Perimätiedon mukaan Pythagoras eli ’suuri käärme’ oli opettanut sekä essealaisia että druideja. Druidipappeja sanottiinkin käärmeiksi. Vrt. Jeesus: Olkaa viisaita kuin käärmeet.- On tutkijoita, jotka katsovat jo VT:n kertovat kelteistä eli Omreista, Kymreistä tai Cimmerianeista (Vrt Gomorra, Qumran).
http://www.abcog.org/abp3a.htm
– Paavalin kirje galattalaisille oli kirje kelteille, sillä Galatia viittaa keltteihin eli siellä oli kelttien asutusta. Edelleen Galilea tullee Gileadista ja nimet saattavat viitat kelteihin, Gileadissa oli suuri kivikehä. Jeesus kotoisin Galileasta. Koko Gl – konteksti on paljonpuhuva etekin lukuarvossaan 33.
Evankeliumin teksti. Matt. 2:1 väittää tietäjien tulleen idästä. Druidit olisivat viimeiseksi siitä suunnasta saapuneet. Alkutekstissä ’tietäjistä’ käytetty sana μαγοι viittaa vahvasti Persiaan. Lisäksi koko tähtihomma ’tietäjineen’ muistuttaa erittäin paljon kertomusta Mithran syntymästä.
Druideista käytettiin myös termiä magoi ja viittaus idästä tulemiseen ei todista mitään. Riippuu siitä, mitä kirjoittaja on idällä tarkoittanut.