Yhtenä aamuna mökkini terassilla koin eksistentiaalisen outouden hetken. Oli kuin en olisi missään. Äänettömyys piti hallussaan kaikkea, minua ja luontoa ympärilläni. Lentokoneita ei noussut läheiseltä kiitoradalta. Yksikään tuulen vire ei havisuttanut puutarhani puiden lehtiä. Tuntui kuin olisin ollut ypöyksin tyhjässä tilassa, äänettömän ja äärettömän avaruuden reunalla. Olisin voinut lähteä lentoon, jos olisin saanut siivet ja ilmaa niiden alle.
Siivistähän siinä olikin pohjimmiltaan kyse. Siivekkäät ystäväni, pihapiirini konsertoijat, olivat lentäneet pois ja tyhjentäneet samalla ilman kesän jatkuvasta visertelystä ja sirkutuksesta. Oli päivä, jolloin ehkä viimeisetkin muuttolinnut olivat lähteneet. Luonto hiljeni kerta kaikkiaan oman luonnollisen aikataulunsa mukaan.
Toki hiljaisuutta oli voinut havaita kaiken loppukesän enenevästi, mutta nyt se iski täydellisyydessään korville. Se kuulosti hetken lähes luonnottomalta! Kesän mittaan ehtii tottua luonnon äänekkyyteen niin paljon, ettei juuri huomaa sen olemassaoloa. Vasta poissaolon kautta näkee menetetyn äänimaiseman ja muistaa takautuen sen kauneuden. Samalla kuulee hiljaisuuden.
Näin kesällä lyhyen TV-elokuvan, dokumentin, miehestä, joka sokeana oli kehittänyt äärimmilleen kuulonsa. Hän pystyi tunnistamaan metsätien varrelta kaikkien lintujen äänet. Hiljalleen kävellessään valkean keppinsä varassa mies sanoi äkisti: ”Elokuu on ikävä aika. Linnut lakkaavat laulamasta.” Hänen aistienvarainen kokemuspiirinsä köyhtyi, kun näköä korvannut kuulo ei enää saanutkaan tuttuja virikkeitään.
Mielensä hiljaisuutta etsivälle ihmiselle kuten retriittiin menijälle luonnon hiljaisuus on sielun peili. Se rohkaisee kohti omaa aistimellista ja hengellistä hiljentymistä. Moni ensikertalainen jännittää, kuinka on mahdollista olla puhumatta toisten seurassa viikonlopunkaan verran. Luonto tarjoaa luonnollisen vastauksen ja esimerkin.
Luomakunnassa kaikella on rytminsä ja aikansa. Ihmisen hengityksessä sisään- ja ulosvedot jättävät hiljaisia rakoja. Vuorokauteen kuuluu toimnta, johon kuuluu ääniä, ja lepo, joka enimmäkseen vaatii hiljaisuutta. Vuoden mittaan säät vaihtuvat lämpimästä kylmiin pakkaskeleihin, jolloin siilit, käärmeet,ja monet muut eläimet nukkuvat talviunta. Metsässä hiihtäjä voi pysähtyä ja kokea äänettömän yksinäisyyden lepohetken. Kesällä sama samoilija on kuunnellut aaltoja hiekkarannalla, lokkien kirkunaa, samoillut metsässä linnunpesiä tarkkailemassa äänten opastamana.
Muistan aina retriitin, jossa joukko toisilleen tuttuja iäkkäitä naisia kokoontui kerran vuodessa yhteen viettämään ns. naisten hengellisiä päiviä. Ne kestivät viikon, jonka aluksi olin lupautunut ohjaamaan parin vuorokauden mittaisen retriitin. Kun olin pitänyt ensimmäisen virikepuheen eli johdatuksen hiljaisuuteen, yksi osanottaja puhkesi puhumaan aika vaativaan sävyyn toisten osanottajienkin puolesta. He eivät voisi mitenkään olla keskenään hiljaa tavattuaan pitkän eron jälkeen. He halusivat johonkin nurkkaukseen ns. supsutuspaikan päästäkseen hiljaisuuden pinteestä.
En muista, annoinko periksi vai pidinkö hiljaisuuden periaatteesta kiinni. Naiset olisivat joka tapauksessa ottaneet supsutuksensa paikan (käytännössä nurkkauksia näytti olevan useampia siellä täällä). Heitä paljon nuorempana ja ainoana uutena ihmisenä tiivissä joukossa lienen lopulta ollut hiljaisin pelkästä hämmennyksestä ja ujoudesta.
Nyt tämä muisto jo huvittaa, mutta samalla huomaan, miten suuresti hengellistä hiljentymistä sanan kuunteluun ja rukoilemiseen voidaan pitää vaikeana. Kun sitä pidetään suorituksena, tekemisen erikoismuotona, esiin nousee paine ja kynnys. Hiljaisuutta pidetään tilana, joka on poikkeuksellinen, jotenkin luonnoton. Siihenhän on johdatettava erikoisella valmistelupuheella retriitissäkin.
Vanhassa jumalanplveluskäytännössä sanottiin varsin luontevasti ja lyhyesti: ”Hiljentykäämme rukoukseen!” Nykyisin sanotaan marssikäskyn omaisesti: ”Rukoilkaamme.” Kutsu hiljaisuuteen rukoussanojen ääressä ei kuulu nykyaikaan, jossa Isä meidän -rukouskin luetaan yhteen ääneen. (Ei sinällään mitään pahaa tässä). Kun ei muistuteta hiljentymisestä, rukoushiljaisuuskin voi jäädä sanana arvoitukseksi.
Kuitenkin oman mielen hiljeneminen itseään suuremman Pyhyyden, Jumalan, edessä on Jeesuksen antaman opetuksen mukainen luonnollinen tila. Hän ei kutsunut ihmisiä monisanaisiin rukousharjoituksiin fariseuksen tavoin vaan hiljaisessa tilassa tapahtuvaan näkymättömäänkin ”toimintaan”. Hänen toistuva kehoituksensa oli vallan luonnollinen: ”jos on saanut korvat, niin kuulkoon!” Huom! Hän ei sanonut vaativaa tekoa ilmaisevasti: ”jolla on korvat, se kuunnelkoon!”
Kannattaa asettua Jumalan kuulolle.Siis kannattaa ulkoisesti ja sisäisesti antaa periksi vaatimattomuudelle sanan eri merkityksissä. Olla aloillaan ja vastaanottaa, mitä saakin. Vain vaikeneva kuulee, jos on kuultavaa syvällä sisimmässä yhtä lailla kuin toisten ihmistenkin parissa.
Hengellinen kääntyminen Jumalan puoleen ei tarvitse retriitin vertaa ulkoista järjestelyä. Sen löytää vaikka missä, kun tunnistaa kaipaavansa yhteyttä Jumalaan. Kun kuuntelee ääretöntä eksistentiaalista hiljaisuutta ulkoisen linnunlaulun viimein häipyessä tietoisuudesta ja on yksin avuuksien avaruuden äärellä. Kun ilma on tyhjyyttä täynnä, tila jossa Luoja ON ja liikkuu.
Täydellinen luonnon hiljaisuus on tosi puhuttelevaa. Siinä mieli lepää ja omat ajatuksetkin voi kohdata rauhallisesti ja esteettömästi. Hyvin kuvasit Päivi asiaa
Hei Päivi ja kiitos ihanan herkästä hiljaisuuden kuvauksestasti! Itse olen kokenut samanlainen lähes absoluuttisen hiljaisuuden Lapissa eräänä syksynä. LUonto oli täysin hiljaa, mistään ei kuulunut auton eikä lentokoneen ääniä, ei mitään. Seisoin tyynen järven rannalla ja koin, kuinka hiljiauus ikään kuin kietoi minut sisäänsä. Se oli ihana kokemus. Siksi – kai – myös hiljaisuuden retriitit ovat olleet minulla henki ja elämä jo pian parikymmentä vuotta. Hiljaisuus kutsuu!