Talvi tuli eikä tullutkaan, härnäsi valkoisella, sulatti ja antoi taas sataa. Lunta riitti eikä sitä sitten taas riittänytkään suksen alle. Pohjoisten vuodenaikojen rytmiin tottuneena kaipaa lepoa ja lunta. Kun juna nytkähti liikkeelle ja lähdettiin kohti pohjoista, lumen ikävä alkoi vähitellen helpottaa.
Lumi on vuodenaika, mielentila. Lumi on valkoinen elementti, joka peittää maan pinnalta kaiken kuluneen, tuleentuneen, tuhruisen. Pakkanen puhdistaa ilmaa, raikastaa.
Lumi ei täällä ole uutinen; lumen puute vielä on. Vaikka eteläiset talvet lyhenevät ja muuttavat muotoaan, tajuntaan on ohjelmoitu tieto valkoisesta ajasta, sen rauhoittavasta rytmistä ja säännöllisyydestä. Kaupungin tiheä syke vaatii vastapainoa ja vuorottelua, preston rinnalle adagio tai lento.
Maailman uutisissa ei valkoista, raikastavaa lumijaksoa ole ollut. Joka aamu me saamme uutispuuron höysteenä annoksen käsittämätöntä mielivaltaa, luemme teoista, joiden järkevyyttä voi epäillä ja kysellä. Isot asiat sekaantuvat pieniin, vähäpätöisistä puhutaan isoilla kirjaimilla.
Me pelkäämme enemmän kuin aikoihin. Onko se oikeaa pelkoa, vai onko meidät säikytelty pelkäämään enemmän onnettomuuksia, vihaa, vieraita, erilaisuutta, niitä tuhmia setiä, joilla lapsia ennen peloteltiin. Uhkakuvia ja riskianalyysejä on aina ollut ja on aina pitänyt olla, mutta missä kulkee järkevän varomisen ja hysterian raja. Heikolle jäälle ei pidä mennä, mutta teräsjää kestää – ihmisen ja veturin, vai kuinka meille ennen opetettiinkaan?
Maan pintaan satava lumi on peitto. Se peittää jotain, aivan samalla tavalla kuin kaikkialla leviävä epäoleellinen tieto peittää sellaisia asioita, joista meidän ei haluta tietävän, mutta joista olisi tärkeä tietää. Jos valtiomies ei toimi valtiomiesmäisesti, vaan hölmöilee, mitä tekee joku toinen maailman mahtaja? Ottaako lapsen syliinsä ja hymyilee vai tuhoaako toimillaan lapsen tulevaisuuden edellytyksen. Ja kuka maksaa tämän kaiken? Lapsi, hänen vanhempansa ja pahimmassa tapauksessa velka jää perinnöksi lapsenlapsillekin.
Kun lumi peittää maan, me tiedämme, millainen jänkä tai tanner on sen alla. Kun epätieto peittää totuuden, me emme tiedä. Mitä me tällä kaikella tiedolla voimme tehdä? Näköalaa riittää seuraavaan kinkamaan asti tai aukean laitaan. Mitä voisin tehdä, jos tietojeni ikkuna olisi avarampi? Mitkä valtuudet minulla olisi kääntää historian rattaita? Aivan oikein, valtuuteni sulaisivat nopeammin kuin lumi kevätauringossa.
Sukset liukuvat pakkasen ryhdistämää latua. Aurinko on nousemassa, usva pehmentää maiseman ääriviivat, saa valon satumaiseksi. On helppo hengittää, helppo olla, ajatella. Olla kiitollinen rauhasta ja kauneudesta, avaran taivaan alla. Kun aurinko kohoaa korkeammalle, se lämmittää ilmaa, säännöllinen, jatkuva liike tekee hyvän olon.
Sumuisena, sateisena päivänä matka ei taitu. Sade, josta ei tiedä, onko se lunta vai vettä, himmentää ilman ja latu on kuin kuulalaakereilla peitetty, sukset liukuvat kaikkiin suuntiin, useimmiten niihin, joihin ei toivoisi. Lyhytkin matka uuvuttaa, mutta väsynyt uupumus jää tavoittamatta. Ja sitten, seuraavana päivänä tasapaino talven, auringon ja pakkasen kesken on löytynyt ja matkanteko on helppoa.
Lumen maisemassa elämä kiteytyy oleelliseen. On vain hiljaisuus, levollisin värein kutsuva maisema, sen rytmit. Tutut ryhmyiset koivut tutulla ladulla, jänkhän laidassa. Ne samat puut, joiden luota syksyllä poimittiin parhaat marjat ja tasapainoiltiin upottavassa maastossa. Oksat, kuin vanhuksen iän kuluttamat uutterat sormet, hienoa naavaa nivelien koristeena tervehtivät. Onpa hauska tavata, nähdä valo ja tuntea pakkasen kosketus.
Hetken aikaa on vain tämä hetki ja aika. Ei pelkoa epätiedosta, kun kaikki hyvä oikea on lähellä. Matka vie kohti kevättä.
Tekstiin liittyy kuvia. Ne näet osoitteessa sanataito.blogspot.fi
Aila Ruoho puhuu tärkeästä asiasta. Hän kertoo, että oikeuskomiteat ja karttaminen ajavat entisiä Jehovan todistajia pahimmassa tapauksessa itsemurhiin. Mutta itsemurhia tapahtuu paljon myös JT-seurakuntien sisäpuolella. Silloin kun olin vielä JT-seurakunnan jäsen, omassa noin sadan julistajan seurakunnassani tietooni tuli kolme itsemurhaa noin kahdenkymmenen vuoden aikajanalla. En tiedä, onko tuo prosentuaalisesti enemmän vai vähemmän kuin ”normaaleilla” suomalaisilla keskimäärin, mutta siihen nähden, että Jehovan todistajat väittävät jo nyt elävänsä ”hengellisessä paratiisissa”, luku on tasan kolme liian suuri.
Vakavaa asiaa, samassa yhteydessä voisi keskustella myös Vanhoillis-lestadiolaisen liikkeen (ja ehkä muidenkin kirkossa valtaa pitävien herätysliikkeiden) vastaavista käytänteistä ja pohtia, pitäisikö myös luterilaisen kirkon saada varoitus toiminnastaan. Selvät pelisäännöt pitäisi olla ja uskonnonvapaudellakin on oltava jokin raja. Seuraavaksi tulee varmaan eteen joidenkin islamilaisten yhteisöjen tapa soveltaa kuolemanrangaistusta (lynkkausta) uskonyhteisöstään eroaville (tämä on oikeastaan yleinen käytäntö islamin uskossa, mutta onneksi useimmat Eurooppalaiset muslimit itsekin ovat luopuneet siitä). Uskonnonvapaus pitää olla ja se pitää suojella lailla (ja mieluusti taata se mahdollisimman laajassa muodossa), mutta jotkut rajat pitää olla myös siiinä, miten pitkälle uskonnonvapaus ulottuu. Tässä olisi suuren yhteiskunnallisen debatin paikka.