Lutherin sielunhoidosta on 2017 julkaistu Rolf Sonsin mainio kirja Sielunhoidon sydämessä – Luther ja vapauttava usko (Luther als Seelsorger, 2015). Sons toimii pappina Württenbergin evankelisessa maakirkossa. Aiemmin hän on toiminut käytännöllisen teologian dosenttina ja rehtorina Alfred Bengel Hausissa.
Uskonpuhdistuksen pani alulle viime kädessä sielunhoidollinen kysymys: miten löydän armollisen Jumalan. Sonsin mukaan Lutherin reformatorinen oivallus ei ollut yksittäinen ”ahaa-elämys”, vaan uusi evankelinen ymmärrys kirkastui hänelle vähitellen. Omat uskonkamppailut muovasivat Lutherista sielunhoitajan, joka sai olla avuksi lukuisille lähimmäisilleen ja joka kirjoitustensa kautta rohkaisee edelleen lukijoitaan.
Sonsin kirja tuo esille Lutherin sielunhoidon eri puolia elämänläheisesti. Kirjaan on sisällytetty jonkun verran tämän ajan ihmisten kysymyksiä ja kirjoittajan omiakin kokemuksia sielunhoitajana. Tämä lisää teoksen kiinnostavuutta. Aihepiireistä voidaan mainita omantunnon rauhan saavuttaminen, paholaisen voittaminen, luomakunta sielunhoidossa, avioliitto, sairaus ja kuolema.
Sonsin mukaan Lutherin sielunhoito on ensinnäkin teologista sielunhoitoa. Sille on ominaista, että hän katselee ihmisen koko elämää Raamatun valossa. ”Jos sielunhoito menettää raamatullisen perustansa, se menettää auktoriteettinsa ja etääntyy samalla ihmisestä.” Luther ei kuitenkaan käytä sielunhoitajana teologisia käsitteitä, vaan on puhuu elämänläheisellä tavalla.
Toiseksi Lutherin sielunhoito on omantunnon sielunhoitoa. Ihmistä pyrkivät sitomaan väkevät voimat ja vallat: laki, synti, kuolema ja paholainen. Tämän kamppailun Luther koki ennen muuta omassatunnossaan. Evankeliumin kautta ihmisen omatunto kuitenkin vapautuu. Omantunnon vapaus ei tapahdu pelkästään tiedollisella tasolla, vaan keventää mielen.
Sons kirjoittaa: Kun ihminen kokee omassatunnossaan Jumalan vapauttavan tuomion, hänen ei tarvitse enää kantaa maailmaa harteillaan. Hänen ei tarvitse pyrkiä todistamaan arvoaan päivä päivältä omilla suorituksillaan. Hän vapautuu riittämättömyyden pelosta. Hän on myös vapaa suomaan itselleen jotakin hyvää, lepäämään ja nauttimaan elämästä kiitollisena. Hän on lopulta vapaa myös rakastamaan ja palvelemaan Jumalaa ja lähimmäistään.
Kolmanneksi Sons luonnehtii Lutherin sielunhoitoa uskon sielunhoidoksi. Luther korostaa uskon sielunhoidollista voimaa. Usko auttaa ihmistä näkemään oman tilanteensa uudessa valossa. Luottamuksessa Jumalan armoon ihminen löytää itselleen kestävän perustan ja elämän erilaiset vaikeudet asettuvat oikeisiin mittasuhteisiinsa. ”Luther saa luottamuksensa uskosta Kristukseen, jossa Jumala on aina puolellamme, luonamme ja rinnallamme. Usko merkitsee sitä, että ihminen tietää saaneensa laskea taakkansa pois, olevansa turvassa ja löytäneensä kodin.”
Sonsin kirja herättää kysymyksen, osaammeko me tämän päivän kirkossa ja yhteiskunnassa ihmisiä auttaessamme pitää esillä Lutherille tärkeätä uskon näkökulmaa. Teologian ohella tarvitaan toki psykologista silmää ja viisautta. Mutta ovatko psykologian keinot ihmisiä hoidettaessa työntäneet teologian tuomat näköalat sivuun? Tämä huoli tulee näkyviin Sonsin kirjassa, kun hän siteeraa Helmut Tackea (1928 -1988), joka piti esillä uskon sielunhoidollis-terapeuttista ulottuvuutta.
Sons kirjoittaa: ”Tacke tiesi, mitä hyötyä sielunhoidossa on psykologiasta, ja hän tiesi myös, missä rajat ovat. Häntä huolestutti kuitenkin se, että (lainaus Tackelta) uskosta Jeesukseen Kristukseen ei puhuta, eikä siinä kaikki: uskon terapeuttis-sielunhoidolliseen voimaan ei kaikesta päätellen enää juurikaan luoteta. On kyllä totta, että nykyään on tarjolla muita lähteitä, joista saa todellista apua. Usko kuitenkin huolehtii ihmisestä omalla tavallaan, se on aivan erityinen apu elämässä. Näin on tosin vain silloin, kun kyseessä on todellinen usko Jumalaan Jeesuksessa Kristuksessa – eikä usko ihmisen uskonnollisiin mahdollisuuksiin.
Hyviksi sielunhoitajiksi tullaan tänäänkin ennen muuta elämänkoulussa. Siinä opiskelulla ja myös kirjoilla on oma tärkeä paikkansa. Sonsin kirja antaa paljon evästä sielunhoidosta kiinnostuneille. Se muistuttaa myös hyvällä tavalla luterilaisen sielunhoidon lähtökohdista.
Mitä voimme oppia Lutheris ihmisarvostuksesta ja alkoholin käytöstä ? Jne.
Kiitos kaunis. Näin olen oppinut myös Lutherin tuntemaan ja hän on kirjoituksillaan myös tehnyt Vapauden Kristuksessa todeksi ja antanut kiitollisen mielen.
Tuo on tärkeintä kaikessa: ”Kuinka löydän yhteyden Armolliseen Jumalaan”, joka pitää minusta huolen.
Liian vähän nykyisin puhutaan, ns. ”Pyhästä huolettomuudesta”, joka ei ole vastuuttomuutta, vaan hengellistä palvelualttiutta ja iloa ja rauhaa Pyhässä Hengssä.
Blogin lainauksissa on yksi tärkeä asia mistä kirkkomme ei puhu eikä opeta.
Eteenpäin pääsemiseksi Ihmisen ensimmäiseksi tulisi huamata armahtaa itseään.
Kommenttini tarvitsee hieman lisäämistä.
Syyllisyydentunto yhtyneenä Ihmisen tuntemaan kärsimykseen asiassa ovat kovasti voimantunnon pois vieviä asioita. Edellinen kommenttini ei tahdo sulkea pois hengellistä apua.
Masentuneella, eri syistä syntyvää, ajatusta ei auta paremmin kuin ystävien läsnäolo hakea vaivaantunut päivittäin useamman tunnin ulkoiluun. Ihmisyhteydet ovat vieraissakin ihmisissä tärkeitä. Näin syntyy omasta itsestä etäännyttävää oloisuutta mikä auttaa kehon saadessa mahdollisuutta normaalimpaan päin sen energiahallinnassa. Joku voisi myös todistaa asiaa energiavirroista mutten käytä ko. sanaa.
Näin itsensä armahtava ymmärrys antaa ihmiselle mahdollisuuden katsoa itsensä ulkopuolelle ja samalla se tuo mahdollisuutta hengelliseenkin orientaatioon kun ihminen siihen on kyennyt avautumaan kiputilan traumasta.
Olen aiemmin Piispa Revon sivuilla keskustellut nyt esittämästäni. Hän nuorten kanssa oli katsonut elokuvan Venäläisestä klassikosta mikä oli synnyttänyt ajatustenvaihtoa.
Tässä kirjassa elämässä huomaamaton välittämisen ja rakkauden asia mahdollisuutena johti ikävään asiaan lopussa.
Toki Tolstoin Ylösnousemus on voinut vaikuttaa myös syyllisyyden ja katumuksen asian huomaamiseen elämäni kirjossa.
Jos saa kysyä, niin miten tällainen kun omatunto mahtuu olemaan sinussa yhdessä Kristuksen kanssa? Kun ” Kristus sinussa” tarkoittaa, että et elä enää sinä, vaan kristus sinussa. Tästä lähtökohdasta katsoen omaatuntoa ei enää pitäis olla.
Toinen outous on tämä sielun hoito. Kuka tämä sielu sitten on? Onko sielu juuri Kristus, vai ihminen itse. Jos se on Kristus, niin miksi sitä pitää hoitaa? Jos se on ihmisen omaisuutta eli omatunto, niin sitä ei tarvitse hoitaa, jos ei tee sellaisia asioita, jotka kaduttaa .
Laki on juuri tällainen ennaltaehkäisevä oppisuunta, kun tietää mitä ei ole hyvä tehdä, eikä sitten tee sitä, silloin ei tule katumusta eikä kärsimystä, jonka kautta pitää oppia.
Tarja, kiitos kysymyksistä. Ajattelen niin, että omatunto on meissä oleva taju oikeasta ja väärästä. Siihen vaikuttavat opitut asiat, mutta tietyiltä osin se on myös myötäsyntyistä. Intuitiivisesti esim. tajuamme, että pettäminen on väärin. Kun Kristus tulee ihmiseen uskon kautta, hän ei muuta ratkaisevasti omantunnon toimintaa. Yksi tärkeä asia kuitenkin voi muuttua: ihmisen ei tarvitse enää jäädä omantunnon syytösten alle. Saamme uskoa, että Kristuksen tähden kaikki synnit, nekin joiden kanssa joudumme kamppailemaan aina uudelleen, annetaan anteeksi. Näin ihminen voi elää hyvillä mielin kaikista puutteistaan huolimatta.
Sielun ajattelen olevan ihminen itse. Ihminen tarvitsee monenlaista hoitoa – myös hengellistä. Edellä yritin kuvata sitä, millä tavalla omaatuntoa tulee hoitaa. Emme nimittäin taida pystyä elämään niin, etteikö välillä tehtäisi sellaisia asioita, jotka myöhemmin kaduttavat. Juuri tämän vuoksi Kristus on tullut meitä auttamaan.
Kristinoppi ja sen ongelmallisuus johtuu siitä, että hyvin monista maista ja uskonnoista on otettu asioita ja tungettu samaan soppaan, jonka on ehkä luultu merkitsevän sitä, että jokaiselle jotakin, ja jokainen löytää sieltä omiin uskomuksiinssa liittyviä tapoja ja sanoja. Nämä kaikki on sidottu yhteen Kristuksessa, ja lopuksi riittää vain usko kristukseen. Mutta kaikesta muustakin voidaan puhua.
Sellaiselle, joka vaatii linjakkuutta, ja selkeyttä, sekä ymmärrettävyyttä muodostuu ongelmalliseksi tietynlaiset päällekkäisyydet jotka eivät sovi yhteen, joita ei voi soveltaa samassa ikäänkuin ohjeellisessa, muka oikeaoppisuudessa. Jos tarkoitus on kasvaa korkeasti moraaliseksi ihmiseksi, miten sitä voi vaatia oppisuunta joka on puolueellinen ja toisilta viisauksia varastelena, yliarmollisena esiintyvä sekametelisoppa, joka historiassa on ollut hirviötäkin kauhistuttavampi.
Ajatteleminen ei ole suosittua näissä piireissä, tai se omatunto, joka voi olla hyvinkin vastainen vallitsevalle suunnalle, ja siksi omatunto pitäisi vaientaa, muuten se ei pysy ruodussa. Tällainen yksilönvapauden vastainen toiminta ei ole enää muodikasta, siitä ei koroteta hirsipuuhun, eikä polteta roviolla omantunnon sammuttamiseksi.
Oman tuntonsa löytäminen voi olla pitkä matka, ikäänkuin matka itseen, ja se voi kestää koko elämän, varsinkin, kun usein joutuu elämänsä varrella palvelemaan yrityksissä, jotka eivät osta ainoastaan ihmisen aikaa, vaan voivat viedä myös sielun, ja omantunnon.
Jorma Pitkänen
” ihmisen ei tarvitse enää jäädä omantunnon syytösten alle. Saamme uskoa, että Kristuksen tähden kaikki synnit, nekin joiden kanssa joudumme kamppailemaan aina uudelleen, annetaan anteeksi. ”
Ei tarvitse jäädä. Jos on loukannut jotakin toista, ja mikäli se vaivaa ja vie jopa yöunet, voi mennä ja pyytää anteeksi, ei sitä kukaan ulkopuolinen Kristus tai pappi voi tehdä. Mikä ongelma tässä on?
Se antaa anteeksi, ketä on loukattu. Mutta ei ole pakko, jos loukkaus on aiheuttanut vanhinkoa loukatulle, hän voi viedä asian oikeuteen ja vaatia korvauksia. Meillä on laki kunnianloukkauksesta.
Jos ns.’ synti’ on rikoslaissa määritelty rikoksen luonteiseksi, ja mikäli tekijä ei ole tunteeton ja paatunut, vaan häntä jää rikoksensa vaivaamaan, hän voi tunnustaa tekonsa, kärsiä siitä määrätyn rangaistuksen, eli sovittaa, oli se sitten sakkoja, vapauden menetystä, vankeutta, tai merkintä rikosrekisteriin. Rikoksen tapahduttua, se yleensä tukitaan ja syyllinen etsitään, jos hän ei itse tule ilmoittautumaan.
Sanonta kuuluu, mikä on sovitettu maanpäällä, se on sovitettu myös taivaassa.
Niin se oli Jeesuksella ja niin se on meillä kaikilla.
Pitää huomata, että ei kirkkokaan anteeksi anna, jos joku ryöstää tai polttaa kirkon, kyllä se kääntyy lain puoleen, vaikka muuten puhuukin lakia vastaan. Laki on näin armollinen se antaa suojan, mutta ei tee siitä numeroa.
Yhdessä mielessä kannattaa kuunnella Lutheria ja se on se että hän kyllä sisältä päin tiesi mitä psyykkinen kipu on. Mutta en usko sitä, että hän persoonana oli sielunhoitaja. On eri asia kirjoitella lohduttavasti verrattuna kasvoista kasvoihin kohtaamiseen. Hänen sellaisesta toiminnasta ei taida olla suurempia todistuksia.
Hänen persoonansa läsnäolo oli todennäköisesti musertavan suuri. Hän täytti ne huoneet joissa hän oli. Se mistä hän todistaa on eriasia kun se miten potilas hänet koki. Hänen pöytäpuheensa on hänen oppilaiden muistiin kirjoitettuja. Oppilaat olivat täynnä suuren miehen ihailua. Mahdollinen potilas olisi joutunut kuuntelemaan sen sijan että häntä olisi kuunneltu. Istua suuren miehen seurassa olisi kyllä lämmittänyt jonkin verran mutta se ei ole sama kun hengellisten ja muitten ongelmien selvittäminen.
Sama muuten Jeesuksen kohdalla. Ei hänkään mikään sielunhoitaja , saarnaajat ja opettajat ovat harvoin sitä. He ovat pakahtumaisillaan sanomaansa joka halua tulla sanoina ja saarnoina ulos. He voivat harjoittaa hypnoosin tapaista suggestiivista hoitoa , niin kuin monet modernit ihmeparantajat tekevät, mutta se on kaukana sielunhoidosta.
Ehkä Lutherista oli myös sielunhoitajaksi, kun rutto tuli 1527 Wittenbergiin. Luther (kuten myös hänen vaimonsa) kuitenkin eli niin kuin hän opetti, jäi kaupunkiin ja majoitti tartunnan saaneita omaan kotiinsa. Muutamien hän kirjoittaa kuolleen hänen käsivarsilleen. Ehkäpä tuossa tilanteessa testattiin myös myös hänen sielunhoitotaitonsa varsin konkreettisessa tilanteessa. Tämä taisi olla tilanne, jossa sielua hoidettiin varmalla Jumalan sanalla face to face, harva kun otti kotiinsa paiserutosta kärsiviä. Jeesus ei myöskään karttanut spitaalisia. Kuinka olisi edes voinut?
Julkituotu todistus kysyy tänään myös voisiko Herra kirkastaa mitä sanon.
Tämähän ei kuitenkaan riitä vaan tarvitaan Uskon omistamisessa myös sanalle kelvollinen sydän ja mielenlaatu.
Uskonpuhdistajat eivät luopuneet ennaltamäärämisestä joten ei niin kumma sanan tuovan sille oikeutettuja Ihmisiä sieluineen harvalukuisesti todistamaan uskostaan seurakuntiemme tilaisuuksiin.
Korkeakirkollinen perintöosamme elää vahvana kirkon tarjoamissa rituaaleissa vaikka muuta käyttöä asialle ei ilmenisikään.
Varmasti on monia mukana olevia diakonian takia, ja onhan mukava käydä osallistumassa Kauneimpiin lauluihin Joulun tullessa.
Kaikkiaan kirkon jäsenyys on yllättävän korkealla mutta se syntynee alitajuisesta asiasta olla asiaa pohtimatta sen enempää.
Kun asiaa vertaa kännykän maksuihin ei osallistuminen mysteereiden maailmaan kallista ole, ja halutessaan voi aina alkaa ottamaan asiasta selvää. Siihen voi tykästyä kovastikin eikä malta lopettaa iän karttuessa. Ehkä tässä onkin asian idea.
Markku Hirn viittasi aiemmin sielunhoitoon mitä kirkollinen asiakaslähtöisyys voisi kärsivälle Ihmiselle tarjota ja antaa.
Olen ehkä jo kymmenisen vuotta kysynyt miksi asiaa ei tehdä julkiseksi Ihmisten sitä kysyä.
Uskon pappiemme saaneen perustavat tiedot asiasta, ja koulutustakin, mutta hiljaisuus asian ympärillä kummastuttaa. Uskon myös kirkollamme olevan asiasta hyviä ohjeita. No, mistä kiikastaa.
Pappimme kuuluvat eri ymmärrystä oleviin liikkeisiin samoten kuin niiden ulkopuolella oleviin.
Tässä on yksi ja keskeinen asia puhumattomuuteen. Sielunhoito huomataan näin asiana omaan viitekehykseen kuuluvana ja näin omaa mieltä substansseissa sielunhoidosta ei tule häiritä.
Onko sielunhoidon asia jatkaa kolmea, neljää, tapaamiskertaa pidemmälle, vai pidetäänkö sitä yllä huomattavasti pidempään.
Sitten on kysymys millon vaiva traumana otetaan hengelliseen katsomiseen.
Edellisistä syistä on aiheellista kirkon tarjoama sielunhoito tehdä julkiseksi palvellakseen kirkon jäseniä samanarvoisesti.
Jos ja kun sielunhoito lähtökohtaisesti katsotaan Jumalan Armoon liittyväksi liiteasiaksi on kyse huisevasta toiminnasta kirkon talouden pidossa palvellakseen muutamaa prosenttia jäsenistössä.
Kun asialla saa huomata enemmän on kyse kannatettavasta asiasta.
Ei riitä ihmiselle sote, pitää tarjota sieluproteenia. Toisen ihmisen ”sielua” ei pidä ruveta sorkkimaan, siitä tuleee vain lisäkuluja sotelle. Ajatus, että ihminen tarvitsee aina hoitoa, on vallankäyttöä. Sitähän kirkko hamuaa.
Jos ”Kristus” ei muuta ns. omantunnon toimintaa, niin mikä on ”hyöty”. Sekö, että voi olla jatkossakin uskoton, kun sen saa sielun s-postilla anteeksi.
Charlotta,
Kristillisen uskon ja myös kokemuksen mukaan on niin, että kun katuva ihminen saa syntinsä anteeksi Kristuksen tähden, hän ei suinkaan halua jatkaa tietoista väärin tekemistä. Vaikka omantunnon toiminta eräänlaisena mittarina ei muutu, niin ihmisen sisäinen tila muuttuu. Usko merkitsee nimittäin myös osallisuutta Kristukseen, joka alkaa luoda sisimmässä uutta elämää. Ei ole kyse vain ”filosofiasta”. Kristitty ei kuitenkaan muutu sillä tavalla, etteikö itsekäs luonto vielä vaikuttaisi. Luther ilmaisi tämän salaisuuden sanomalla, että kristitty on samaan aikaan vanhurskas ja syntinen. Tästä syystä kristityn tulee elää jokapäiväisessä parannuksessa: hän panee pois ja tunnustaa sen minkä ymmärtää vääräksi ja ottaa vastaan tuoreen anteeksiantamuksen.