Huolien ja murheiden kohtaaminen on ihmisen osa – myös kristityn. Jokaisella on ristinsä, jonka kanssa yritetään tulla toimeen. Joskus jollakin kipeällä asialla on aikansa. Joittenkin kipujen kanssa kuljemme yhtä matkaa ehkä koko elämän ajan.
Näin näyttää olleen myös apostoli Paavalin kohdalla. Hän kertoo saaneensa pistävän piikin ruumiiseensa, jotta ei ylpistyisi. Hartaista rukouksista huolimatta vaivaa ei otettu pois. Sen sijaan hän sai kuulla: ”Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa.” (2. Kor. 12: 7-10). Mikä on tämän Paavalin saaman vastauksen merkitys meille?
Norjalainen pappi ja filosofian tohtori Olav Valen-Sendstad (1904 – 1963) pyrkii vastaamaan tähän kysymykseen sielunhoidollisessa kirjassaan Pistin lihassa.
Paavalin pistimestä on esitetty erilaisia arveluja. Se on voinut olla pitkäaikainen ruumiillinen kärsimys, esim. silmäsairaus (vrt. Gal.4:15). Kipu on voinut olla myös psyykkistä, esim. syvän masennuksen tai pelkojen aiheuttamaa. Se on voinut olla myös jotakin hänen ulkopuolellaan. Paavali sai kokea monenlaisia vastoinkäymisiä ja paljon vainoa tehdessään lähetystyötä.
Se, että Paavali ei kerro tarkemmin, mikä häntä vaivannut pistin oli, on meidän kannaltamme hyvä asia. Näin voimme kukin soveltaa Paavalin Herralta saamaa vastausta omaan elämäntilanteeseemme.
Valen-Sendstad kiinnittää huomiota seikkaan, jolla on kristityn kilvoituksen kannalta paljon merkitystä. Mikä elämäämme pistävä piikki sitten onkaan, se ei itsessään ole ainoa eikä välttämättä edes kuormittavin osa kannettavaksemme tulevasta taakasta. Ongelmaksi voivat tulla myös pistimen aiheuttama itsesääli, viha, katkeruus ja moninaiset Jumalaan kohdistuvat epäilyt ja syytökset, jotka puolestaan aiheuttavat syyllisyyttä ja omantunnon ahdistusta.
Koska Paavali sai rukoukseensa vastauksen – joskin erilaisen kuin odotti -, on meidänkin kysymyksinemme syytä paneutua hänen sanoihinsa. Näin voimme löytää levon ja rauhan elämänkamppailumme keskellä. Tuon seuraavassa esille muutamia Valen-Sendstadin kirjan helmiä, jotka voivat toivon mukaan olla lukijoille rohkaisuksi.
Yksi masentavimmista asioista, jonka joudumme itsestämme huomaamaan on se, kuinka erilaiset kiusat ja lankeemukset voivat toistua. Lihan pistin nostattaa helposti sisäisen vastarinnan ja paljastaa raadollisuutemme. Tällöin voi tulla kiusaus antaa periksi tai ajautua jonkinlaiseen hengelliseen apatiaan. Valen-Sendstad korostaa, että Jeesukseen uskominen ei kuitenkaan merkitse sitä, että meidän pitäisi olla itsessämme vahvoja. Usko Kristukseen merkitsee päinvastoin sellaista tunnustusta, että ihmisen koko autuus perustuu siihen, että Jumala on armahtanut hänet ilman omaa arvoa tai ansioita. Ehkä on niin, että tämä salaisuus opitaan juuri pistimen vaivatessa ja lankeemusten toistuessa.
Kun Jumala antaa synnit anteeksi, se ei koske vain sitä, mitä teemme lukemattomia eri kertoja, kun synti toistuu ajatuksissa, sanoissa ja teoissa. Se koskee sitä, mitä olemme luonnostamme, siis itse meidän syntisyyttämme. Jumalan armo Kristuksessa ei ole armoa, jota annostellaan pienin määrin aina niiden kertojen mukaan, milloin meillä on sille käyttöä; kun ei ole käyttöä, annosta ei anneta. Syntien anteeksiantamus ja Kristuksen vanhurskaus koskevat kaikkea, mitä olemme, huolimatta siitä, kuinka monta kertaa tämä luontomme ilmenee meissä yksittäisinä synteinä.
Kirjoittajan oma arvio on, että Paavalia pistänyt piikki on ollut tuskallinen muistojen sikermä, olihan Paavali omien sanojensa mukaan ollut ”herjaaja, vainooja ja väkivallantekijä”. Tämä tietoisuus on voinut raskauttaa häntä yhä uudelleen, kun muisti on toiminut sielunvihollisen nuolikotelona. Mitä meidän tulee tehdä, kun pahat muistot pyrkivät sitomaan sitomaan meitä?
Jumala on niissä synninmuistoissa mukana, sillä hän haluaa niiden avulla nöyryyttää meidät pois väärästä itsevarmuudesta. Siksi meidän tulee seurata ”parannuksen ja kääntymyksen perussääntöä”: Myönnä Jumalan olevan oikeassa siinä, että hän tuomitsee sen synnin, jonka muistat, ja pakene hänen lupauksiinsa armosta Jeesuksessa. Hänen lupauksensa pysyy, lupaus siitä, että hän ei muistele sinun syntejäsi, vaan poistaa rikkomuksesi kuin harhakuvitelman, jos tulet hänen luokseen.
Mitä sitten Paavalin kertomuksen pohjalta voidaan sanoa ihmiselle, jolle elämän ulkoiset olosuhteet ovat muodostuneet pistäväksi piikiksi. Valen-Sendstad nostaa tässä yhteydessä esille Roomalaiskirjeen 8. luvun keskeisiä ajatuksia.
”Kaikki yhdessä – huomaa vieläkin: kaikki – vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat” (Room. 8:28). Jumalan sanassa ei sanota, että kaikki voi olla tai kaiken pitää olla tai kaikki toivottavasti kerran tulee olemaan Jumalan lasten parhaaksi; tosiasia on, että kaikki on nyt ja tulevaisuudessa heidän parhaakseen. Kysymme tavallisesti, mitä hyvää jostakin asiasta tulee. Erityisesti vastoinkäymisten helteisinä aikoina emme voi käsittää, mitä hyvää Jumala niillä meille tahtoo. Mutta kumpi on tärkeämpää: sekö että sinä ymmärrät vai että Jumala ymmärtää sen hyvän, minkä hän on tekevä kaikella pahalla, mikä sinua koettelee.
Muistan joskus omien kysymysteni keskellä ihmetelleeni, miksi Jumala ikään kuin sahaa omaa oksaansa, kun hän ei auta minua. Voisinhan palvella häntä paljon paremmin, jos pääsisin vaivastani. Ehkä yksi ja toinen on myös järkeillyt jotenkin tähän tapaan. Lienee kuitenkin viisautta nöyrtyä Jumalan väkevän käden alle ja odottaa, että hän auttaa ajallaan ja tavallaan. Asioilla on sellaisiakin puolia, joita emme aina muista.
Ei ole lainkaan varmaa, että sinä saat suurimman hyödyn ja Jumala suurimman kunnin esim. siten, että paranet sairaudestasi tai että olosuhteesi muuttuvat. Jumala saa parhaiten kunnian siitä, että hän saa muotoa sinulla kärsimyksessäkin, vastoinkäymisissä ja hädässäsi, eikä siitä, että sinä säästyt niiltä eikä Jumala ehkä saakaan muotoa sinussa. Jumala saa kunnian, kun sinä olet saviastia, jossa kuitenkin on hänen aarteensa. ”Mutta tämä aarre on meillä saviastioissa, että tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä.” (2.Kor. 4:7)”
Minullakin on Valen-Senstadin kirjoja. Erään opiskelijajärjestön tilaisuuksissa niitä aikoinaan myytiin. Kuuluivat kunnon kristityn käsikirjastoon. Syvällisiä pohdintoja. Yrittäisinkö lukea uudelleen? Mukavuudenhalu ja laiskuus ovat ikää myöten kasvaneet.
Rohkaisen kertaamaan, mielestäni paljon hyvää, kuten kirjoitin. Mukavuuden halu toki meitä kaikkia hidastaa, mutta kyllähän sitä on hyvä vastustaa.
Itsekin tuota Paavalin ”pistintä” monesti miettinyt. (”pistin” itsessään on sanan mukaan sellainen, jolla tökitään karjaa eteenpäin), mutta kun syyttäjä (saatanan enkeli) sillä tökkii, niin sen täytyy olla jokin teko, jota Paavali katuu ja johon syyttäjä iskee ja pääsee kiusaamaa Paavalia. Kun lukee tuon luvun kontekstin, missä yhteydessä Paavali tuosta rusikoimisesta mainitsee, niin ei voi välttyä ajatukselta, että Paavalilla oli alemmuuden tunto, muihin Apostoleiden tekemisiin ja puheisiin, koska hän oli vainonnut Jeesusta seuraavia ja mahdollisteti tapattanutkin heitä.
Seurakuntalaiset saattoivat hyljeksiä Paavalia ja pitää häntä vähempiarvoisena ja Paavailla olikin kova tarve osoittaa, että myös hän on Kristuksen Apostoli ja hänen sanansa ovat vastaanottamisen arvoisia. Paavalilla oli huoli seurakunnasta, johon oli ilmestynyt valhe apostoleja, jotka käyttivät ihmisiä ja heidän uskoaan hyväksi. (Ei mitään uutta auringon alla)
Myös Lutheri kärsi vakavista uskon kriiseistä ja kirjoitustensa mukaan heitteli saatanaa mustepulloilla, kun alkoi epäilemään omaa kutsumustaan. ”Kuka minä oikein olen käymään paavia vastaan?”
Uskonkilvoitus on juurikin sitä, että nousee mieleen kaikenlaista, joka horjuttaa meitä, eikä ole yllätys, että niissä hetkissä kiusaaja tulee varmasti paikalle. Paavali sai lohdun sanoista: ”Minun armoni riittää sinulle” ja näin on meidän kaikkien osalla. Paavalilla oli näkynsä ja kokemuksensa, mutta, niillä ei ole mitään voimaa, eikä tekemistä lohdutuksen hetkellä. Ainoastaan Jumalan Sanat lohduttivat Paavalia.
Jumalan Lupaus on Kristuksessa varma. ”Tämän minä olen teille puhunut, että teillä olisi minussa rauha. Maailmassa teillä on ahdistus; mutta olkaa turvallisella mielellä: minä olen voittanut maailman.” Joh.6:33
Paavali tunnetaan Jeesuksen seuraajana joka paransi sairaita ja herätti ainakin yhden kuolleen.(Apt19:11,12;20:9,10) Lienee siis ollut melkoinen koettelemus se, että hän koki saaneensa ”pistävän piikin ruumiiseeni, Saatanan enkelin kurittamaan itseäni, etten ylpistyisi.”(2.Ko12:7)
Blogissa todetaan hyvin, että ”Paavali ei kerro tarkemmin, mikä häntä vaivannut pistin oli, on meidän kannaltamme hyvä asia”. Ja on realismia se, että meille ”ongelmaksi voivat tulla myös pistimen aiheuttama itsesääli, viha, katkeruus ja moninaiset Jumalaan kohdistuvat epäilyt ja syytökset”. Noita pistimiä kun meillä kaikilla Aadamin jälkeläisillä riittää, vaikka emme paavaleita olekaan.
Mutta mitä pitäisi ajatella norjalaisen kirjan tästä ajatuksesta koskien näiden pistimien toimittajaa:: ”Erityisesti vastoinkäymisten helteisinä aikoina emme voi käsittää, mitä hyvää Jumala niillä meille tahtoo…Jumala ymmärtää sen hyvän, minkä hän on tekevä kaikella pahalla, mikä sinua koettelee”? Olisiko tuollainen ajattelu juuri niitä ”Jumalaan kohdistuvia epäilyjä ja syytöksiä”?
Uusi raamatunkäännös viime syksyltä opettaa meitä näin: ”Kenenkään ei pidä sanoa koettelemuksissaan, että Jumala koettelee häntä. Jumalaa ei mikään paha voi koetella, eikä hän koettele ketään.”(Ja1:13) Ja taisihan tuo Korinttilaiskirjekin puhua ”Saatanan enkelin” olevan vastuussa siitä Paavalin piikistä eikä Kaikkivaltias.
.
Rauli. Kiitos kommentista. Lyhyesti: Totta varmaan on tuokin, mitä kirjoitat – sanaahan se on. Toisaalta voinee ajatella, niin että ilman Jumalan sallimista vihollinenkaan ei saa lupaa teoilleen. Luther puhuu siihen tapaan, että sielunvihollinen on Jumalan kahlekoira. Sillä on tietty määrä ketjua, mutta ei sen enempää. VT:stä muistamme, että Jumala koetteli Aabrahamia. Yhtäältä Jumala ei kiusaa ketään (vaan hänen oma himonsa), mutta toisaalta Jumala voi sallia ja salliikin koetukset. Usko koetellaan, ja se voi myös kasvaa koetuksen aikoina.