Koronarokotusten myötä olemme siirtymässä kohti uutta normaalia. Ilmeistä on, että vaikka ahdinko helpottuisi, koronakriisin seurauksia joudutaan hoitamaan vielä pitkään. Mielenterveydelliset ongelmat olivat kasvussa jo ennen koronakriisiä. Mennyt vuosi on lisännyt paitsi taloudellisia huolia myös monenlaista henkistä pahoinvointia. Tilanne haastaa myös kirkkoa. Seurakunnat joutuvat kohtaamaan aiempaa enemmän ihmisiä, jotka ovat rikkinäisiä, kriittisiä, kyynisiä tai eri tavoin ”vaikeita”. Kuinka voisimme kohdata heitä viisaalla tavalla?
John Burken kirja ”Täydelliset älkööt vaivautuko” tuo hyviä näkökohtia tällaiseen kyselyyn, vaikka se on syntynyt ennen pandemiaa. Kirjoittaja on Austinissa Teksasissa toimivan Gateway Community Church -seurakunnan pastori. Hän pohdiskelee miten postmodernin ajan ihmistä pitäisi lähestyä ja tuo esille oman seurakuntansa käytäntöjä havainnollistaen sanottavaansa monin esimerkein. Mihin kirjoittaja pyrkii, mitä hän opettaa?
Burken seurakunta on syntynyt halusta tavoittaa tämän ajan ihminen ja nousevat sukupolvet. Kirjassa tarkastellaan kysymyksiä luottamuksesta, suvaitsevaisuudesta, totuudesta, rikkinäisyydestä ja irrallisuudesta. Ydinajatuksiin kuuluu ”Tule sellaisena kuin olet” –kulttuurin luominen. Burke haastaa erityisesti kristittyjä johtajia arvioimaan ajatteluaan ja toimintatapojaan. Heistä riippuu, millaiseksi seurakuntien elämä kehittyy.
Burken mukaan seurakuntien ilmapiiri on keskeinen asia. Se, minkälainen tunneilmasto seurakunnassa on, vaikuttaa ratkaisevalla tavalla seurakunnan kasvuun. Johtajat ovat tässä paljon vartijoina. Johtajien näkemys itsestään ja seurakunnasta luo ytimen, josta kulttuuri nousee. ”Sanon oman seurakuntani johtajille, että meillä voi olla hienointa musiikkia, vaikuttavaa sanomaa, ja uusinta tekniikkaa, mutta jos etsijät eivät pidä ihmisistä, he eivät tule toista kertaa.”
Kirjoittaja pitää tärkeänä keskustelukulttuurin luomista. Tämä edellyttää halua kuulla toisia ja adaptoitua heidän tapaansa katsoa elämää. Seurakuntaan tulijalle on annettava lupa olla etsijä, epäilijä tai kyynikko. Aina ei pidä olla oikeassa. Sen sijaan tarvitaan uskoa siihen, että Jumala toimii seurakuntansa keskellä. Burken mukaan ”Et ole kaukana Jumalan valtakunnasta” on hyvä lähtökohta ihmisten kohtaamiseen. Ihmiset kantavat kaikkialla taakkoja, joista heidät voi vapauttaa vain hyväksyvän ryhmän välittämä armo.
Burke sanoo, että maailmamme ei tarvitse lisää puhetta armosta, vaan armoa, joka etsii Jumalan tavoin kadotettuja. Ihmisten kuva Jumalasta on usein vääristynyt. Ne kasvot, joiden ajattelemme olevan Jumalan, saattavatkin olla vanhempien tai kohtaamiemme auktoriteettien kasvot. Hyväksynnän maaperässä armo voi kuitenkin juurtua koviin sydämiin – ilman sitä kukaan ei muutu. Burken mukaan armon kulttuuria luovan johtajan täytyy ensin itse kokea armo, ja sitten jakaa sitä auliisti eteenpäin. ”Epäilen, että monet johtajat ymmärtävät armon teologisesti, mutta eivät todella koe sen vapauttavaa todellisuutta”.
Burke haluaa luoda seurakuntiin myös kasvun kulttuuria. Ei ole tarkoitus, että Kristuksen seuraajat jäävät pikkulapsiksi, vaan pyrkivät kasvuun tietoisesti. Ihmisiä tulee auttaa näkemään, miten antoisaa elämä Jumalan yhteydessä on. Tämä voi motivoida heitä kasvun tiellä. Kasvun tukena tarvitaan toisia kristittyjä, joita Burke kutsuu ”hengellisiksi lenkkikavereiksi”. Burke siteeraa Henry Cloudin kirjaa ”Miten ihmiset kasvavat”:
Ihmisen perimmäisen tarve elämässä on yhteys toisiin. Yhteydessä toisiin olevat ihmiset kukoistavat ja kasvavat, ja eristäytyneet kuihtuvat ja kuolevat. On lääketieteellinen tosiasia, että lapsesta vanhuuteen asti terveys on riippuvaista ihmisen sosiaalisista kontakteista – – – lähes kaikki emotionaaliset ja psykologiset ongelmat riippuvuudesta masennukseen ovat pohjimmiltaan seurausta vieraantumisesta ja tunnetason eristyneisyydestä.
Burken mukaan yhteyksistä köyhässä maailmassamme paraneminen tapahtuu yhteydessä Kristukseen ja hänen ruumiiseensa – ihmisiin, jotka hengellisesti juoksevat yhdessä ja osoittavat käytännössä Jumalan armoa ja totuutta.
Kysymys suvaitsevaisuudesta ja sen rajoista on eräs kirjassa esiin nouseva teema. ”Mitä mieltä olet muista uskonnoista?” on yksi aikamme suvaitsevaisuustesteistä, kysymys homoseksuaalisuudesta toinen. Burken mukaan ”Tule stellaisena kuin olet” – kulttuurin luominen jälkikristillisenä aikana edellyttää kykyä vastata em. kaltaisiin kysymyksiin. Burken mukaan kristitty voi olla suvaitsevainen, vaikka hän ei olisi samaa mieltä. Ylimielisyyttä pitää varoa, se karkottaa ihmisiä seurakunnasta. Burke viittaa Paavaliin, joka näki Ateenassa totuuden siemeniä ja yhtyi niihin, mutta julisti sitten ateenalaisille Kristusta.
Burken seksuaalieettiset lähtökohdat ovat konservatiivisia, mutta hän lähestyy seksuaalietiikan kysymyksiä käytännöllisesti etsien tapoja, joilla vähemmistöihin kuuluvat löytäisivät tien seurakuntayhteyteen. Kirjoittajan mukaan Jumala on luonut ihmisen tiettyä tarkoitusta varten, joka on enemmän kuin hänen seksuaalinen suuntautuneisuutensa. ”En usko, että Jumala näkee sinut homona, vaan ihmisenä”. Burken mukaan moraalia suhteellisena pitävässä ajassa on kiinnitettävä huomiota siihen, missä järjestyksessä uskosta ja moraalista puhutaan: ”Jos yritämme pakottaa ihmisiä moraalielämässään noudattamaan evankeliumia ennen kuin heillä on elävän veden lähdettä, kuihdutamme heidät hengellisesti.” Mielestäni Burken ajatukset muistuttavat herännäisjohtaja Jonas Laguksen ajatuksia siinä, että ensisijaista on pyrkiä lähellä Kristusta. Jumalan on annettava tehdä työnsä ja osoittaa tie. ”Mitä tahansa Jumala sitten haluaakin tehdä elämässänne, se ei jätä teitä vajaiksi ja tyhjiksi.”
Burke sanoo, että Kristuksen seurakunnalla on edelleen käsissään maailman toivo. Toivo siitä, että epäilevä, kyyninen relativistinen, rikkinäinen ja eristyksissä oleva ihmisjoukko uudistuisi Jumalan armon kautta hänen kauniiksi perheekseen – ei vielä täydelliseksi, mutta selvästi enemmän kotonaan olevaksi. ”Rukoilen, että hänen perheensä herää ja yhdistyy viemään eteenpäin näkyä hänen valtakunnastaan ennen kuin on liian myöhäistä jälkikristillisessä yhteiskunnassamme.”
Omassa luterilaisessa kirkossamme olemme tottuneet katsomaan enemmän Saksanmaalle kuin Amerikkaan. On kuitenkin hyödyllistä ottaa oppia muualtakin kuin Wittenbergistä, vaikka ihan kaikkeen ei yhtyisikään. John Burken ”Täydelliset älkööt vaivautuko” on lukemisen arvoinen kirja, jolla on tämän ajan kristityille ja ennen kaikkea seurakuntien johtajille paljon sanottavaa.
En halua olla ilkeä, mutta on hieman turhauttavaa lukea sitä kuinka pyörä halutaan keksiä uudelleen. Ylläolevassa tekstissä ei taida olla yhtään uutta inspiroivaa kohtaa, sellaista mitä ei jo moneen kertaan olisi ehdotettu aivan näissä suomalaisissa kuvioissakin.
Vaikka kyse on tietenkin hyvästä tahdosta kertoa lukemisistaan, niin olisi kuitenkin ollut mielenkiintoisempaa kuulla kirkkoherran omista kokemuksista ja yrityksistä aktivoida seurakuntaansa kun lukea jonkun rapakontakaisen aika tavallisia ajatuksia teemasta.
Yllä olevaan liittyen. Kirkkoherra voisi kertoa miten hänen mielenkiintoiset harrastuksensa , israelilainen tanssi, valokuvaus , lintujen katselu ja kitaransoitto heijastuvat hänen työhönsä. Miten seurakuntalaiset reagoivat noin erikoisen tanssin harrastamiseen? Heistä on varmasti hauskaa tavata ja keskustella monipuolisen kirkkoherran kanssa. Olisi kiva kuulla hänen elämänsä siitä puolesta amerikkalaisien kirjojen sijasta.
Markku, minusta kommenttisi tässä tuntuvat kyllä vähän ilkeiltä.
Markku,
Ehkäpä näistäkin asioista voisi joskus kertoa. Nyt minulla vain on ollut tällainen formaatti, jossa olen kertonut itselleni merkityksellisistä kirjoista.
OK. Sorry jos kirjoitukseni sävy oli turhan terävä.
Herra, sinun armosi ulottuu taivaisiin, sinun totuutesi pilviin asti. Ps. 36:6
Jos saatana tahtoo reväistä kaiken lohdutuksen sydämistämme, ikään kuin se ei meille kuuluisikaan, niin meidän on asetettava Jumalan suuri, sanomaton, iäinen, määrätön armo tätä kiusausta vastaan. Armo ei nimittäin rajoitetusti ulotu vain yli muutamien maiden, vaan se ulottuu niin laajalle kuin taivas, siis myös yli minun ja sinun ja yli kaikkien ihmisten, jotka taivaan alla ovat. Se ei ole vain niin avara kuin taivas, vaan myös iankaikkinen ja kestää suvusta sukuun, niin että köyhillä syntisillä kaikissa paikoissa ja kaikkina aikoina olisi Jumalan armo turvanaan ja he saattaisivat jälleen nousta tämän Jumalan lohdullisen armon tukemina, sen, joka on kaikkialla eikä milloinkaan lakkaa.
Johann Arndt (1555-1621), ARMOA ARMOSTA, s. 155, Sley, 1966.
Itse tykkään blogin ajatuksista.
Amerikoissa seurakunnat muodostuvat eri tavoin kuin meillä, samoin niille tuleva rahoitus jäseniltään.
Jumalan sanaa sielläkin saarnataan mutta hiukkasen yhdestä asiasta mistä blogi kyllä jo sanoi.
Useissa seurakunnissa siellä pyritään myös jäsenten eriasteiseen keskinäiseen kanssakäymiseen yleisten kokoontumisten lisäksi. Samoin sielunhoito yksittäisiin jäseniin tai perheisiin on enemmän toveruuden rinnalla kulkevaa ystävyyttä tukena kuin mitä perinteinen saksalainenn malli ymmärtää.
Näin mielestäni opittavaa meillä on blogin ajatuksista.
Mielenterveysongelmat eivät ole lisääntyneet, niitä on ollut aina. Sensijaan ihmiset ovat lisääntyneet ja lisääntyvät jatkossakin, joten näyttää siltä että myös mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet.
Mielenterveyteen liittyvät ongelmat ovat olleet tunnettuja jo kauan sitten, niistä puhutaan jo Herodeksen sairauksien yhteydessä kun hänen luulotautinsa paheni ja hän surmasi jopa omaisiaan . Hänellä oli myös muita sairauksia.
Kristinuskossa niistä puhutaan riivaajahenkinä, ja niitä on yritetty karkottaa loitsuilla, pahanhengen karkotuksilla, ristinheilutuksilla ja jeesuksen nimellä, pyhällä hengellä ja veren vuodatuksilla. Kuppaus, paha veri pois.
Pelottavimpien mielenhäiriöiden takia meillä jopa masennus on pitänyt salata, koska tapana oli sanoa, että jollakin on Pahamieli jos hän oli masentunut ja kasvot muuttuivat alakuloisiksi. Tai naisten kyseessä ollessa itkunpurkauksineen, hänet diagnosoitiin hysteerikoksi ja suljettiin laitokseen, kuten kaikki muutkin mieleltään järkkyneet, ja siksi heitä ei ikäänkuin ollut olemassa.
Vasta viime vuosikymmeninä meillä, masennus on päässyt sairauksien listalle, ja monet kehtaavat pyytää apua ongelmiinsa. Ennen jokaisen kuului hoitaa omat asiansa, eikä niistä huudeltu naapureille. Hulluimmat laitettiin kettinkeihin ja ruoskittiin pahaa pois. Kotikonstein.
Tapana ei ole enää sulkeä ihmisiä laitoksiin, eikä käyttää väkivaltaa ja siksikin tuntuu, että mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet. Kaikki juoksentelevat vapaina, eikä heitä tarvitse omaistenkaan hävetä. Masennus ei ole enää yhtä kuin se , että mieli olisi nyt Paha, tai Pahan valtaama.
On kyllä tapana kysyä vielä lapseltakin, jos lapsi itkee, että – ’Onko sinulla paha mieli.’
Nämä amerikkalaiset ”pastorit” tiedetään. Kahden viikon ”koulutus” jonkun lahkon kurssilla. Amerikkalaiseen systeemiin kuluu, että seurakunnat pyörivät ”johtajan” ympärillä. Parhaimmat keräävät miljoonien omaisuuden. Amerikkalaisia on hyvä vedättää. Valtion kouluissa ei ole uskonnonopetusta. Suomeenkin rahdattiin näitä saarnaajia aikoinaan, mutta kolehtien pienuus taisi lopettaa lähetystyön.
Mitä tulee mielenterveysongelmiin, ihmiset valittavat nykyään turhasta. Pieni alakulo, suru, tai pettymys tulkitaan masennukseksi. Elämän vastoinkäymiset ovat luonnollisia, ihmiset eivät vain varaudu niihin. Mitä enemmän yhteiskunta hoitaa, sitä enemmän vaaditaan. Itse asiassa varsinaisten mielisairauksien määrä on laskenut.
Sitä paitsi olemme täydellisiä mitä tulee synnintekoon. Se jos mikä tuottaa kirkoille.
Alfa- kanavalla on yksi vanhempi kristillinen, amerikkalainen, sossöttäjäsetä, jolla näyttää aina olevan sali täynnä ihmisiä, oikein muistiinpanovehkeiden kanssa.
Olen joskus hetken aikaa kuunnellut, kun surffailen kanavilla.
Hauskin oli, kun hän kertoi kuinka jumala tai jeesus oli auttanut häntä autokaupoissa. Ensin oli vihjannut uudesta autosta, vaikka hän ei ollut sellaista , kuten auton ostoa edes ajatellut itse, siinä vaiheessa.
Meni kuitenkin autokauppaan ja oli jo aikeissa ostaa erään mallin, mutta jumala kielsi sen ja ehdotti toista, jonka hän sitten ostikin. Ja oli ihan tyytyväinen.
Vähän nauratti, ja huomasin ajatelleeni, että kuuliko hän oikeasti ääniä, jota sitäkin pidetään mielenterveyteen liittyvänä häiriönä, vai keskusteliko hän itsensä kanssa, jota useimmiten pidetään keskuteluna jonkun toisen, kuten jumalan kanssa.
Kristuksen seurakunta on syntisten pyhien yhteisö. Kristua kutsuu luoksen syntisiä tehdäkseen heistä pyhiä, siis Jumalan omia. Siis: ”Tule sellaisena kuin olet, mutta et pysy sellaisena kuin olet tullessasi.” Kristuksen yhteydessä elettäessä ihminen muuttuu. Joillakin tuo muutos on ulkonaisesti aika vähäinen, toisilla taas hyvinkin vahvasti ja näkyvästi elämää mullistava.
Yrjö Sahama
Vai niin, hyvä tietää, että pyhiä ovatkin kaikki syntiset.
Siitä vain sitten kaikki syntiä tekemään niin pääsee pyhien seurakuntaan.
Mutta onko syntiä pakko tehdä vain siksi, että kelpaisi Jeesuksen muuttumiskouluun.
”Synnitön” ei tarvitse armoa eikä Kristusta. Siksipä kirkko on vain syntisille. Kaikki syntiset eivät tietenkään ole pyhiä, sillä pyhiä ovat vain Kristuksen yhteyteen kastetut.
Ajatus syntisistä pyhistä ei tietenkään ole allekirjoittaneen syntisen keksintöä, vaan Lutherin suuri oivallus, joka kylläkin perustuu vankasti Uuuden Testamentin sanomaan. Se, joka hakee Jumalalta oikeutta saa hakemansa, mutta joka nöyrtyy pyytämään armoa Kristuksen tähden myös saa pyytämänsä.
Tässä tulee myös vähän amerikkalaista teologiaa:
Lopputulos luterilaisesta opista, joka on saatu Raamatusta, on, että pelastava usko Jumalaan on usko hänen Poikaansa, joka eli ja kuoli pelastaakseen syntiset. Tämä tarkoittaa samaa kuin uskoa evankeliumiin, joka kertoo sinulle, mitä Jumala on tehnyt Kristuksen tähden. Se tarkoittaa samaa kuin uskoa syntien anteeksiantamukseen, elämään Kristuksessa ja pelastukseen.
Robert D. Preus (1924-1995), Vanhurskauttaminen ja Rooma, s. 76, Concordia ry, 2014. Alkuteos: Justification and Rome. Edited by Daniel Preus. Concordia Academic Press, Saint Louis, Missouri, USA 1997. Suomennos: Hannu Lehtonen.
Kuulostaa ihan kohtuullisen luettavalta kirjalta, vaikka itse yritän parhaani mukaan välttää amerikkalaisten, siis USA:laisten, kirjoittamia kirjoja. Se tietty ”amerikkalaisuus” vain häiritsee niin suunnattomasti. Onko USA:ssa niin, että kuka tahansa pastori tms voi polkaista oman seurakunnan käyntiin?
Siksi opetuskin sitten on vähän mitä sattuu riippuen henkilöstä. Vaikka taitaa meilläkin jo olla näitä Start-up seurakuntia. Onhan se toisaalta joustavampaa, kun pastori saa itse päättää mitä opettaa ja seurakuntalaisilla on mistä valita. Eikä tarvitse odotella kymmeniä ja satoja vuosia, että saadaan oppiin tarpeellisia muutoksia…
Siis tarkoitan tuota Burken kirjaa…
Kari R.,
Kyllä seurakunnan voi perustaa Suomessa kuka tahansa pastori. Amerikkalaisuus tässä suhteessa on yleisimmin mennyt liiaksi ohi Itse tarkoituksen jo alussa. Moni Suomessa polkaistu toiminta, kuten nokialaisuus ja Patrick Tiaislaisuus sai sielullista käyttövoimaa homoudesta, joka voima on ilmentynyt hurjan- mukavuutena, edustaen sitä mistä Juud 1:
7 samoin kuin Sodoma ja Gomorra ja niiden ympärillä olevat kaupungit, jotka samalla tavalla kuin nekin *harjoittivat haureutta ja eksyivät luonnottomiin lihanhimoihin*, ovat varoittavana esimerkkinä, kärsiessään iankaikkisen tulen rangaistusta.
8 Yhtäkaikki *nämä uneksijat samoin saastuttavat lihan*; he halveksivat herrautta, herjaavat kirkkauden henkiolentoja.
Asuin Nokia-herätyksen ajan poissa Suomesta. Tuona aikana kuitenkin olin yhteydessä Suomeen henkilöihin, jotka olivat herätyksen tilassa, Isän vedossa. Heitä evankelioidessani kehoitin, että menisivät johonkin evankeeliseen Seurakuntaan, uskovien yhteyteen. Aliarvioin tuolloin väärin helluntaiseurakunan siedettävyyden ja siksi kehotin että menisivät Nokia-mission tilaisuuksiin tai kuuntelisivat jotain kautta heidän kokouksiaan. Sain yllättävän ilmaisun, eli ”Markku Koivisto tuo niljakkaan vaikutuksen”. He tunsivat tulevan homouden hengen jo 2000-luvun alussa. Heitä suojeli Jumalan henki, jonka vedossa he olivat, vaikkeivät vielä uskossa.
Ei ole kysymys pelkästään homoudesta, vaan selkeästä, vaikka peitellystä vääristymästä, kuten Jalovaaran tapaus. Vääristymä on mielestäni ollut alusta asti olemassa, koskien näitä henkilökultti-seurakuntia, mutta tukahdutettuna. On kysymys sydämen syvyyksiimme asti menevästä parannuksen teosta, eli tehdä todella totta Jumalan edessä, vt. Psalmi 51, jossa Daavid katumuksessaan painottaa, 8. jakeessa, ”Katso, totuutta sinä tahdot salatuimpaan saakka, ja sisimmässäni sinä ilmoitat minulle viisauden.”