Oli ilo pohtia viime viikolla kirkon verkkotyön ammattilaisten kanssa mennyttä ja tulevaa. Kirkko tekee netissä monipuolista ja ajan hermolla olevaa, tärkeää ja tavoittavaa työtä. Tämän puolesta puhuvat lukuisat tilastot, kokemukset ja palautteet.
Yksi kysymys mieleeni kuitenkin nousi häiritsevänä: Mitä kaikkea kirkon verkkotyö merkitsee kirkon yhtenäisyydelle? Onko se uhka vai mahdollisuus ja miten?
Verkkotyöhön sukeltaneet luterilaisen kirkkomme papit ja muut työntekijät ovat ennakkoluulottomia ja raikkaita, notkeita ja nopeita. He ovat olleet valmiita luopumaan myös automaattisesta auktoriteettiasemastaan ja kaikesta hierarkkisesta pönötyksestä.
Antaako kirkon verkkotyö kuitenkin harhaanjohtavan käsityksen ja väärän todistuksen siitä, mitä kirkko normaalissa seurakunta-arjessa on? Joku kiinnostuu kirkosta nettikontaktiensa perusteella, hakeutuu omaan kotiseurakuntaan – ja törmää täysin toisenlaiseen todellisuuteen?
Vai onko kaikkien etu, että kuilu erilaisten kirkollisten todellisuuksien välillä juurikin on suuri? Että todella löytyy jokaiselle jotakin?
Toisaalta ajattelen, että kirkon yhtenäisyyden vaalimiselle on perusteita. Että myös ekumenialle on vahvoja perusteita. Että Jeesus toivoi, että me kaikki kristityt yhtä olisimme. Mutta mitä tuo ”riittävä yhtenäisyys” olisi?
Lienee totaalisen epärealistista kuvitella, että eri maissa, eri kulttuureissa, eri sosiaaliryhmissä, eri ikäisten parissa, eri puolilla maatamme ja maailmaamme kaikki olisivat edes uskon perusasioista täysin yksimielisiä. Saati että jakaisimme samanlaisen käsityksen ihanneseurakunnasta ja sen hierarkiasta ja rakenteista, koosta ja toimintatavoista.
Kumpi on suurempi arvo: Se että joku kirkon uusi työtapa (vaikkapa kirkon verkkotyö) tavoittaa täysin uusia ihmisryhmiä pohtimaan ja jakamaan uskon kysymyksiä ja ihmettelemään ja elämään omalla tavallaan todeksi evankeliumia – vai se, että kirkko pysyisi mahdollisimman yhtenäisenä eri puolilla Suomea ja maailmaa? Onko tärkeämpää tavoittaa yhä uusia ihmisryhmiä silläkin riskillä, että se haastaa seurakuntien perustyötavat, -asenteet ja -hierarkiat totaalisesti?
Mitä ajattelette?
Itse olen kallistumassa sille kannalle, että yhtenäisyys ei ole niin suuri arvo, että se voisi ylittää jokaisen ihmisen oikeuden kuulla ja elää omalla tavallaan todeksi evankeliumia, uskoa ja armoa.
Sen sijaan keskinäinen kunnioitus erilaisten uskontulkintojen, erilaisten papillisten ja seurakunnallisten käytäntöjen välillä on äärimmäisen tärkeää. Ehkä se kunnioitus ja irtisanoutuminen eri tavoin uskoaan ilmaisevan tuomitsemisesta olisi se juttu, se riittävän uskovien yhteyden ja yhtenäisyyden raja?
No en kyllä edelleenkään tajua tuota fb-juttua, koska en ole havainnut mitään vahingoniloa, mutta ehkä en ole osannut katsoa oikeista paikoista.
En varmaan koskaan pysty täysin tavoittamaan mitä tuo blogimetsän lopettaminen niin monille merkitsi, koska itse bloggasin silloin hyvin harvoin ja senkin vähän pääsääntöisesti huuhaata. Mutta ehkä jotain osviittaa saa tästä kaikesta siitä seuranneesta. Ja kyllä minäkin ehdottomasti ikävöin monia teräviä tyyppejä, jotka ovat päättäneet lähteä pois.
Olen Helenan kanssa samaa mieltä, että ei fb:ssä mitään rumaa taikka vahingoniloa ole ollut. Ainakaan minä en ole kokenut niin.
Minun osaltani en ole koskaan kokenut mitään yhteisöllisyyttä tässä kirjoittamisessa ja mielipiteiden suoltamisessa, kuten jotkut kovasti ovat kokeneet. Minulle tämä on tapa ilmaista itseäni ja keskustella askarruttavista asioista.
Jos tästä jotain rumaa etsisin niin kyllä tätä Emilian aihetta sivuten tässä aiheutettiin osittain suurta vahinkoa muutamien nimittelyjen seurauksena.
Ei kukaan halua olla kaatopaikkakamaa taikka kuulua mihinkään jätekasaan. Sellaiset kuvitelmat, että kun kuuluu joukkoon niin on jotain ylhäistöä, joka sanelee tason ja suunnan. Minä sanon, että asia on aivan toisensuuntainen. Aina joka kutsuttuna on paikalla puhuu jonkun toisen suulla ainakin osittain. Kun vapaasti saa mennä ja tulla voi olla oma itsensä.
No minulle tämä riittää – siellä tunkiolla siinä osoitetussa jätekasassa on joskus hyvä tuulettaa.
Helena Paalanne:
”En varmaan koskaan pysty täysin tavoittamaan mitä tuo blogimetsän lopettaminen niin monille merkitsi, koska itse bloggasin silloin hyvin harvoin ja senkin vähän pääsääntöisesti huuhaata. ”
Miksi yleensä kirjoitit blogialustalle, jos omasta(kin) mielestäsi kirjoitit pääasiassa huuhaata? Pitääkö puhua, vaikkei ole mitään sanottavaa? Nettiin mahtuu ja levytilaa riittää. Ilmeisesti sama asia kuin Ylioppilaslehdellä. Kunhan jotakin kirjoittaa.
Ylläpidolle toki huuhaan suoltaminen on ihan OK, koska se ei vaaranna valittua linjaa, ei kritisoi, ei nosta vaikeita kysymyksiä esiin. Comfortably numb.
Voin todeta, että kun itse lähden blogia tai kommenttia jollekin palstalle rustaamaan, syynä on se, että minulla todella on asiaa mikä perustuu kokemaani ja havaitsemaani, ja minkä koen tärkeäksi. Mutta minähän varmaan olin hirveä uhka kirkon yhtenäisyydelle tai jollekin (?). Hyvä että minusta blogistina päästiin, sellainen ikävä ihminen!
Tällainen muutamilla sallituilla ja valituilla myötäsukaisilla ja sisäsiisteillä blogisteilla toteutettu blogipalsta on kyllä vain pakkopaitaan puettu vapaa keskustelu. Mutta sehän edistää kirkon yhtenäisyyttä, siihen kirkon tiedotuspoppoon valitsemaan julkisivukuvaan, mistä on siivottu pois sellaiset ikävät muinaisaikaiset puuhat kuin:
– herätysliikkeet
– lähetystyö
– vanha virkakäsitys
– parisuhteen ja seksuaalisuuden ymmärrys kristinuskon 2000-vuotisen perinteen mukaiseksi
– Raamattu, tuo ikävä kirkon humanistis-poliittista uudistamista haittaava sääntökirja.
– Uskontunnustus, kun ei ”ajatteleva nykyihminen” kertakaikkiaan voi sitä lausua.
– kristinusko, kun sekin voi toiseuttaa jonkin toisuskoisen.
Kun noista päästään, niin nykykirkko voi vapaasti toimia ja uudistua kunnes sitä ei kirkoksi enää tunnistakaan.
Ari Lahtinen puki hyvin sanoiksi sen, mitä minäkin tästä uudistuksesta ajattelen, ja yleensä keskustelukultturista täällä.
Keskustelukulttuuri, joka nyt vallitsee on räätälöity arvoliberaalien työkaluksi, jossa enemmistö jyrää, oli sillä asiaa tai ei, oli sillä asiapohjaa tai ei, oli sillä argumentteja tai ei. Erään aikaamme kuvaavan tempauksen (ylioppilaslehden tiimoilta) jäkimainingeissa Harakan blogissa oli seuraavanlainen kommentti, joka kyllä sopii myös täällä käytyihin keskusteluihin.
”Tärkeää ei ole mitä joku sanoo tai tekee vaan kuka. Kaikki mitä meikälaiset tekee on hyvää ja kaikki mitä toiset sanoo tai tekee on väärin.”
Ari Lahtinen, kirjoitin silloin blogimetsän aikaan lähinnä tunnelman keventämisesti, kiitos kysymästä. Monet väännöt ja riidanaiheet taipuivat riimeiksi ja runoiksi kumman yksinkertaisesti. Runot puolestaan jättävät joka suuntaan enemmän tulkinnanvaraa kuin tiukat asiablogit.
Riitaisa läyhääminen, jossa poljetaan keskustelukumppania tai ihmisryhmiä suohon täysin vyön alle menevin ”argumentein”, ei tuo minulle mielihyvää enkä ymmärrä miksi kotimaa24:n olisi velvoitettu ylläpitämään alustaa jossa sellainen mahdollistetaan. Jos sitä haluaa, niin kyllä sillekin foorumeita internetistä löytyy. Paljon oli kyllä sitäkin jengiä, joka kävi keskustelua kiivaastikin, mutta silti rakentavassa hengessä, ja joka ei blogiuudistuksen vuoksi enää halua keskusteluun osallistua. Se on harmillista.
Tuomo, ei todellakaan kukaan halua tuntea kuuluvansa kaatopaikkaporukkaan. Luultavasti tuossa on yksi ydinasioita tässä katkeruudessa uudistusta kohtaan ja se on kyllä tosi surullista jos jollakin sellainen fiilis on. Jos K24:ssa ei koskaan olisi ollut avointa blogimetsää, niin se sama jengi ei ehkä tuntisi itseään kaatopaikkakamaksi tai ulosheitetyiksi. Ehkä kukaan ei kokisi, että mielipiteen tai sanomisen vapautta yritetään rajoittaa.
Helena, se ei ole fiilis vaan se on sen joukon ilmoittama nimitys – ja vielä päälle roskasakki, ja mitä muuta nyt tulikaan sanottua – sen joukkueen suulla, (mutta toki yksityisten henkilöiden sanomana) joka sanoo täällä kirjoittavansa korkeatasoisia keskustelun avauksia, ja harjoittavansa hyvää sekä korkeatasoista hengellistä ja kirkollista keskustelua.
Minut yhtenä siihen kaatopaikkakamaan ja roskasakkiin nimitettiin ja otan sen ylpeänä vastaan. Se nimittäin kertoo, että sanomisillani on todellakin merkitystä.
Itse tiedän mikä olen eli koko elämäni yrittäjänä ja viulistina leipäni ansainnut normaali suomalainen kristitty, ja tällä hetkellä Ylivieskan seurakunnan jäsen sekä mukana aika monilla luottamuspaikoilla erilaisissa järjestöissä. Päätoimittajanakin leipäni hankkineena olisin tästä erinomaisten joukkueesta nuo määreet lausuneet bannannut ikiajoiksi vaan niin vain naamat näkyvät keikkuvan kuvassa – no eipä ole asiani siihen sanoa mitään.
Näille onnettomille asiattomuuksille hymyilen iloisesti ja säälin lausujia ihan sydämeni pohjasta antaen heille anteeksi – jatkon jo tietämisestä tunnetkin.
Minua ei kukaan ole mihinkään heittänyt enkä koe olevani kaatopaikkakamaa. Se nyt tulkoon ihan selväksi, enkä liioin näe tässä mitään erityistä yhteisöllisyyttä. Sanotuksi saan asiani juuri siellä missä pitääkin, näillä sivuilla näistä asioista niin halutessani.
Tähän Emilian avaukseen tämä on selkeä vastaus miten tässä kävi ja miten tämä kirkon tiedotus tältä osin toimii. Hajoittaa ja hallitsee – ikävä kyllä, eikä kuule niitä, jotka haluavat, että kuultaisiin.
Tuomo, okei, edelleen en tiedä kun ei ole ainakaan minun suustani/näppikseltäni tuollaista tullut enkä todellakaan identifioidu sellaiseen ”joukkoon”, jossa näin ajateltaisiin. Jos joku yksittäinen ihminen on noin sanonut, niin ei kannata lukea sitä jokaisen ajatuksenjuoksuksi. Se on melko epäreilua. Minä vastaan vain omista sanomisistani ja muut vastaavat omistaan, joten tuohon mulla ei ole mitään kommentoitavaa. Kutsubloggaajat olisi voitu valita monien hyvien joukosta täysin toisinkin.
Juuri niin Helena, yksittäiset ihmiset mutta meille tuo lausuma oli kollektiivinen. Olkoon – ei kiinnosta sitten vähääkään vaan harmittaa niiden puolesta, jotka ovat unettomia öitään viettäneet.
Tuosta tekee mieli sen verran vielä lausua, että tämä kirkollinen aviisi ei voinut valita toisin. Sen linja on päivän selvä, eikä siihen sovi vapaa kirjoittaminen eikä liioin vapaa sana vaan se on suljettu piiri sekä kirjoittajien että aiheiden suhteen. Se näkyy jopa sille Jäätteenmäen ”sokealle reettallekin” – se minua harmittaa.
Helena, siis räyhääminen. Miksi sinä nyt otat esiin ilmaisutyylin, joka ei tässä ole itse asia? Kierrät itse asiaa eli ne asiat, jotka Ari Lahtinen nosti pöydälle? Miksi ne tahdotaan lakaista maton alle? Mainittuun keskustelukulttuurin taktiikkaan näyttää kuuluvan se, että vaietaan tästä asiasta eli kierretään itse asiaa kuin kissa kuumaa puuroa. Tarkoituksena lienee siirtää ne menneen ajan unohdettaviksi tarkoitettujen asioiden joukkoon.
Näitä sivuja lukeneena voi myös todeta sen, ettei ns. liberaali siipi ole aina käyttänyt erityisen kristillistä kieltä tai periaatteita. Eli perätön on sellaisen väärän todistuksen antaminen. Pilkanteko, toisen naurunalaiseksi saattaminen, vihjailut, tahaton tai tahallinen harhaanjohtaminen yksipuolisilla tiedoilla ja mustamaalaaminen on tullut yhä yleisemmäksi. Mallia on ilmeisesti otettu iltapäivälehdistä ja muista juorulehdistä ja nämä kristilliseksi itseään kutsuvat kirjoittajat ja lehdet käyttävät yhä enemmän näitä kahdeksatta käskyä rikkovia keinoja.