Suviseurat alkavat vajaan viikon päästä. Näihin aikoihin allemerkinneellä on ollut tapana kirjoitella jotain lestadiolaisuuteen liittyvää. Alla oleva oli alun perin suunnattu toiseen tarkoitukseen, mutta laitanpa sen hiukan muutettuna tänne.
Teologit Emil Anton ja Joona Korteniemi ovat kirjoittaneet tuoreen kirjan ”Lestadiolainen ja katolinen”. Kyseessä ei ole mikään synkkä kaksinpuhelu. Mollin ohella myös duuria on tarjolla. Alaotsikkonsa mukaisesti kirja antaa näkökulmia Pohjolan kristillisyyteen. Reippaat kaksisataa sivua käsittävässä kirjassa on kaksikymmentä lukua, joista Korteniemi kirjoittanut kaksitoista ja Anton kuusi. Yksi luku sisältää vanhoillislestadiolaisuudesta katolisuuteen kääntyneen Minna Korjosen haastattelun ja toinen Pekka Palokankaan kirjoituksen omasta kääntymisestään samoin vanhoillislestadiolaisuudesta katolisuuteen. Kirja liittyy siihen ”katolis-lestadiolaisuuteen”, jonka yhtenä esimerkkinä on vuosittain vuodesta 2018 saakka pyhäinpäivän seutuvilla pidetyt lestadiolais-katoliset seurat.
Sujuvasti kirjoitettu kirja on Väylä-kirjojen kustantama ja vahvistaa edelleen Tuomo Korteniemen ”yhden miehen yrityksen” asemaa kristillisten kirjojen merkittävänä kustantajana Suomessa. Kirjan kansikuvana muuten on osa Ruotsin Jukkasjärven kirkon mielenpainuvaa alttarimaalausta.
Teologian maisteri Korteniemi (synt. 1988) kasvoi vanhoillislestadiolaisessa perheessä Kainuussa, toimi joitakin vuosia ennen katolisuuteen kääntymistään SRK-vanhoillisuudessa seurapuhujana ja tekee nykyisin systemaattiseen teologiaan lukeutuvaa väitöskirjaa SRK:n seurakuntaopista vuosina 1960-1979. Korteniemi tuntee paitsi liikkeen opin, myös vanhoillislestadiolaisen arjen.
Usein käy niin, että herätysliikkeestä, puolueesta tai vastaavasta irtautumiseen tarvittava repäisy on niin voimakas, että se heittää vastakkaiseen päätyyn. Monille nimekkäille vanhoillislestadiolaisuudesta eronneille on käynyt näin, esimerkkinä vaikkapa Turun arkkihiippakunnan nykyinen piispa. Joona Korteniemi on säilyttänyt arvokonservatiivisuuden, mutta irtiotto vei katolisuuteen.
Kuuntelen itse aika ajoin vanhoillislestadiolaisia seurasaarnoja netin kautta. Joskus jopa käyn seuroissa. Kun minullekin julistetaan synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä uskon sen sataprosenttisesti. En silti osaa identifioitua SRK-vanhoilliseksi. Sen verran minussa kuitenkin taitaa asua pieni vanhoillislestadiolainen, että Korteniemen paikoin rankka tykitys entistä uskonyhteisöä kohtaan nostaa vähän kuin vaistomaisesti vastahankaan. Ärsyynnyn näköjään siis sekä ääriliberaalista että umpikatolisesta kritiikistä, mutta ehkä jälkimmäinen todistaa vaan sitä, että nyt puheena oleva kirja kannatti lukea. Siitä seuraavassa.
Kirjan teologisesti painavin, toisaalta poleemisin anti löytyykin luvuista, joissa Joona Korteniemi käsittelee vanhoillislestadiolaisuuden seurakuntaoppia, liikkeen (skitsofreenista) 1970-lukua sekä vanhoillislestadiolaisuuden nykytilaa. Siksi siihen suuntaan vähän myös kriittistä äänenpainoa.
Korteniemi tarkastelee vanhoillislestadiolaisuutta opillisesta näkökulmasta, mikä pääasiassa kirkkohistoriallisen tutkimuksen kohteena olleesta liikkeestä on virkistävää. Samalla hyvä muistaa, että vanhoillislestadiolaisuus on ytimeltään maallikkoliike, jonka ”oppi” – Osmo Tiililän rukoilevaisuustulkintaa vapaasti siteeraten – on muotoutunut matkan varrella miesten mukana.
Maisteri Korteniemi kirjoittaa muun muassa, kuinka ”vanhoillislestadiolainen seurakunta julistaa tällä hetkellä enemmän itseään kuin Kristusta.” Voi pitää paikkansa. Tuntuu joskus kuin sosiologian klassikolla Emile Durkheimilla olisi ollut nykyvanhoillisuus nenän edessä kun kirjoitti kollektiivisesta uskosta, jossa uskonyhteisö palvoo itseään. Mutta mutta, tällaiselle tavalliselle sukan- ja peräpenkinkuluttajalle kuin meikä, kateederilta kyllä kuuluu kiitettävästi Kristustakin, ainakin jos sitä vertaa normaalisaarnaan sunnuntaiaamuna klo 10.00 Oulun tuomiokirkossa.
Korteniemi jatkaa vanhoillislestadiolaisuuden tulittamista toteamalla, että SRK-lestadiolaisten seurasaarnojen anti tahtoo olla ”heppoista tavaraa, latteuksia ja itsestäänselvyyksiä kuorrutettuna tylsällä, kuluneella retoriikalla.”
Mutta juuri siinä piilee osin sen salaisuus. Ei vl-oppiin voi ehkä tehdä sykähdyttäviä teologisia tutkimusretkiä, mutta turvallista se on. Seurakunta on muutoinkin symbioottinen kuin sanokaamme (koska ollaan osin katolisella maaperällä) Neitsyt Marian suojeleva syli.
Joona Korteniemi arvostelee SRK-vanhoillisuutta edelleen siitä, ettei 1970-luvun tapahtumia ole selvitetty. Vielä elossa olevilta, silloin sidotuilta, ei ole pyydetty anteeksi tai tarjottu takaisin liittymiseen mahdollisuutta.
Tämä pitää mielestäni täysin yksiselitteisesti paikkansa. Meininki Pohjois-Suomessa oli paikka paikoin todellakin 1970-luvulla villiä. Tuhat liikkeeseen kuulunutta hoitokokoustettiin Helvettiin, siis seurakunnasta ulos, uskonymmärryksen mukaisesti kadotukseen. Lapset saattoivat kannella vanhemmistaan, vaimot miehistään tai toisinpäin. Moni joutui järkytettynä psykiatriseen hoitoon tai teki itsemurhan. Isot perheet ja suvut hylkäsivät eikä kylän raitilla tervehditty. Parannuksenteko milloin mistäkin hengestä muistutti monin tavoin puoluepoikkeamien metsästystä itänaapurissa 1930-luvulla. Seuraukset eivät tosin olleet yhtä vakavat.
Korteniemen mukaan Juhani Raattamaata voisi pitää esikoislestadiolaisuuden perustajana, jopa ensimmäisenä esikoislestadiolaisena. Ehkä näin. Raattamaa tosiaan alkoi käyttää ilmausta ”esikoisten seurakunta” jo vuodesta 1872 valtameren takaisiin kiistoihin liittyen, mutta käsitykseni mukaan ainakin osin eri merkityksessä kuin esikoiset nykyään. Toisaalta erittäin evankelinen Raattamaa painotti myös seurakuntaa siinä määrin, ettei ole perusteetonta vanhoillistenkaan pitää Saivonmuotkan saarnaajaa oppi-isänään. Joskus on sanottu niinkin, että vanhoillislestadiolaisuuden oikeampi nimitys saattaisi olla ”raattamaalaisuus.”
Joona Korteniemi kirjoittaa edelleen, että jos hänen pitäisi lähettää ateisti jonkun herätysliikkeen hoiviin, niin se olisi Raamattuopisto tai sunnuntai-illan Luther-kirkko. Näissä ei Korteniemen mukaan tulokas tarvitse kainaloonsa ”suomi-kaanaankieli-suomi-sanakirjaa.” Tästä olen ehdottomasti samaa mieltä. Ateisti tai ei, suosittelen Raamattuopistoa tai Luther-kirkkoa!
Korteniemen kritiikki entistä uskonyhteisöään on paikoin terävää, perusteltua ja paikkansapitävää. Silti se on lopulta yhtä murskaavaa kuin liberaalimpien ”virkaveljiensä” eikä täysin vailla tiettyä asenteellisuutta. Toki on niin, ettei kirjan ei-tieteellinen luonne edellytä objektiivisuutta.
Kirjasta ilmenee, että viime vuosina vanhoillislestadiolaisuudesta katolisuuteen on kääntynyt seitsemän henkilöä ja lisäksi löytyy useita, jotka sitä harkitsevat. Mistään ryntäyksestä ei siis ole kyse, mutta kieltämättä kiintoisasta ilmiöstä. Kirjoittajista toinen, Emil Anton (synt.1986) lienee yksi tekijä tämän pienimuotoisen invaasion takana. Anton on väitellyt teologian tohtoriksi vuonna 2019 Joseph Ratzingerin ajatuksista muista uskonnoista ja uskontojen välisestä dialogista.
Emil Anton esittelee kirjassa suhteellisen neutraalisti muun muassa Laestadiusta ja lestadiolaisuuden myöhempiä vaiheita. Emil Anton arvioi myös SRK:n – tai ”Oulun Pyhän istuimen” – kuten Anton ilkikurisesti SRK:ta myös kutsuu, vuonna 2018 julkaisemaa kirjaa ”Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti.” Kyseisessä kirjassa tehdään selkoa SRK:n opista. Antonin arvio opuksesta on tyly, mutta totuudenmukainen: kirja on järkyttävän tylsä. Toisin kuin Emil, en jaksanut lukea sitä loppuun.
Kirjan ehkä mieleenpainuvinta antia on Emil Antonin huikea lestadiolais-katolinen Lapin matka a.d. 2023. Matka suoraan ”pimeyden ytimeen”, sanoisi moni liikkeen jättänyt liberaali kriitikko, mutta Anton on toista maata. Erinomaisilla kuvilla varustettu reportaasi matkasta tekee lukijaan vaikutuksen. Anton aloittaa Rovaniemeltä, Väyläkirjojen kustantajan Tuomo Korteniemen luota, jatkaa sieltä Korteniemen suvun alkukunnaille Pelloon, jossa Anton tapaa Tuomon isoveljen Paavo Korteniemen, seurakunnan entisen kirkkoherran. Pello ja lähes koko Tornionjokilaakso on niitä alueita, jotka 1934 hajaannuksessa jäivät rauhansanalaisuuden piiriin. Nykyisin Rauhansanalaisuus on Tornionjokilaaksossa heikoissa kantimissa.
Pellosta Emil Anton matkaa Pajalaan rovastin haudalle ja vierailee Laestadiuksen museossa ja pirtissä. Pajalasta lapinkiertue jatkuu jälleen rajan toiselle puolelle Kolariin, missä Anton tapaa jokin aika sitten edesmenneen Timo Holman pojan teologian tohtori Juhani Holman. Timo Holma oli keskeisiä hahmoja Paavo Viljasen, Erkki Jokelan, L.P. Tapanisen ja Hannes Leinosen ohella niin sanotussa Elämän Sanalaisuudessa, etenkin Pohjois-Suomen kirkollisuudessa vaikuttaneessa ”pappiseriseurassa”, joka irtautui SRK-vanhoillisuudesta 1960-luvun alussa. Elämän sanalaisuuttakaan ei enää ole.
Tässä vaiheessa lukija alkaa pohtia, miksi? Miksi rauhansanalaisuus aiemmin vahvoilla alueillaan Tornionjokilaaksossa on häviämässä? Miksi elämänsanalaisuus on rippeitä lukuunottamatta kokonaan kadonnut? Miksi kirjassa toisaalla kehuttu Uusheräys on nykyään vajaan 3000 hengen pikkuryhmä, vaikka oli alunperin yhtä iso kuin vanhoillislestadiolaisuus? Mistä johtuu, että SRK-vanhoillisuus sen kuin porskuttaa? Suviseurat on pohjoismaiden ylivoimaisesti suurin hengellinen juhla, vieraita tiukemmallakin kaavalla laskien 80 000. Ja jos laskettaisiin kuin körtit, päädyttäisiin satoihin tuhansiin seuravieraisiin.
Epäortodoksinen kysymys olisi, onko menestyksen osasyynä sittenkin ollut tiukan rajaava seurakuntaoppi?
Mutta matka jatkuu. Ja taas rajan yli. Anton suuntaa Kaaresuvannon Saivonmuotkaan (Raattamaan kotikylä), Lannavaaraan (Itälestadiolaisuuden ja August Lundbergin kotikonnut) ja lopulta Kiirunaan Jukkasjärven Laestadius-aiheisen upean alttaritaulun äärelle. Sykähdyttävä on Emil Antonin tapaaminen Kiirunan Tuolluvaaran kylässä leeviläisen suurperheen kanssa. Leeviläisyys on 1960-luvun puolivälissä esikoislestadiolaisuudesta irronnut, vielä esikoisiakin enemmän maailmallisia tapoja vieroksuva ja tradiotionalismiin taipuva tosipietistinen ryhmä. Esimerkiksi syntymäpäiviä leeviläiset eivät vietä, valokuvia ei löydy, ei koristeita. Emil käy leeviläisisännän kanssa saunomassa, pitää lapsille taikashown ja illalla kiirehtii yhdessä perheen lasten kanssa ihailemaan Lapin-revontulia. Siinä joviaalissa tavassa, jolla Emil Anton kohtaa erilaiset lestadiolaiset ryhmät, olisi totisesti maallistuneella yhteiskunnalla oppimista.
Sekä Korteniemi että Anton kirjoittavat myös lestadiolaisten ja katolisten yhteisistä piirteistä. Niitäkin löytyy. Valtavirtaluterilaisuudesta on käytännössä kokonaan kadonnut yksityisrippi. Se sen sijaan on keskeisellä sijalla katolisuudessa ja vanhoillislestadiolaisuudessa. Kummallakin on myös vahva ekklesiologia. Toinen painottaa kirkkoa, toinen seurakuntaa. Katolisuus ja vanhoillislestadiolaisuus ovat ytimeltään etenkin etiikassa edelleen myös arvokonservatiivisia. Ehkäisyä ei ole hyväksytty eikä eutanasiaa, abortista puhumattakaan. Sukupuoliakin on edelleen kaksi.
Kirjan ehdottomasti kiinnostavin, ajatuksia herättävin analogia katolisuuden ja lestadiolaisuuden välillä löytyy Joona Korteniemeltä, joka rinnastaa katolisuuden ”pitkän 1800-luvun” ja SRK-vanhoillisuuden ”pitkän 1960-luvun”.
Molemmissa taisteltiin kiivaasti omissa poteroissa pysyen modernismia vastaan. SRK-vanhoillisuuden piirissä kamppailu jatkuu, vaikka rivit rakoilevat. Älypuhelinten ja tietokoneiden aikakaudella esimerkiksi ”TV-dogmi” on lähinnä hupaisa. Vatikaanin raikas, uudistava II konsiili on SRK-vanhoillisuudessa edelleen pitämättä. Sitä odotellessa voi vaikkapa lukea tämän lajissaan epäilemättä ainutlaatuisen lestadiolais-katolisen puheenvuoron.
Kiitos blogitekstistä. Luin Korteniemen-Antonin kirjan läpi yhdeltä istumalta. Minusta sen keskeisin pointti oli SRK-vanhoillisuuden yllättävä katolilaisuus, vaikka opin sisältö onkin perusluterilaista ja yleisprotestanttista.
SRK-vanhoillisuudessa pidetään hyvin eritasoisia saarnoja (kaikilla saarnavirkaan asetetuilla ei taida olla aina aikaa valmistella saarnojaan).
Yhdestä asiasta olen vahvasti eri mieltä Kari-Matin ja Emil Antonin kanssa. ”Kristus on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti” on oikein hyvä vaikkakin hiukan epätasainen opin yleisesitys. Siinä yllättää lähinnä se, kuinka vahvasti tekijät ottavat kantaa varsin modernin ja jopa ”liberaalin” raamattukäsityksen puolesta fundamentalismia vastaan.
SRKN oppi on pikemminkin yleisprotestanttista kuin perusluterilaista
Jos ajatellaan vaikka oppia kasteesta. Eräs Rauhanyhdistykseen kuuluva kanttori sanoi minulle kerran, että Luther ”ontui” kasteasiassa.
Mika R. Olen osaksi eri mieltä kanssasi. SRK-vanhoillisuudessa lainataan paljonkin Lutheria, mutta sakramenttioppi ja Sanan vaikuttavuutta painottavat kohdat on leikattu terävällä veitsellä pois niiltä osin kuin se ei sovi 1960-luvun alussa paalutettuun ”hengenpyhitysoppiin”.
Mielenkiintoinen ilmiö on se, että kirkkomme nykyinen katekismus ei ole käytössä vaan edelleenkin 1948 v:n Kristinoppi. Toinen ilmiö näyttää olevan se, että nykyisessä Siionin Laulut ja Virsikirja -laitoksessa ei ole mukana virsikirjan lisävihkoa. SRK-vanhoillisuus edustaa minusta siis nykyisin oman opinkorostuksen mukaista luterilaisuutta. Kun sitä vertaa moneen muuhun julistukseen kirkon piirissä, kokonaisuus poikkeaa minusta myönteisellä tavalla edukseen. Tosin syynä on se, että moni kansankirkon työntekijä ei enää taida edes tuntea Lutheria tai luterilaisuutta.
Marko. Olen viimeaikoina lukenut – pidemmän tauon jälkeen – (vanhoillis)lestadiolaisuutta käsittelevää kirjallisuutta, muun muassa uudelleen Oskari Heikki Jussilasta tehdyn väitöskirjan. Minua yllätti se, kuinka avoimesti monet papit olivat innostuneita, tai vähintään myötämielisiä lundilaisen teologian suhteen. Jussila esimerkiksi suositteli avoimesti virkaveljilleen Nygreniä tai Pinomaan ”voittavaa uskoa”. Jälkimmäistä ”lundilaisempaa” kirjaa vaikea suomalaisen teologin kirjoittamana löytää.
Tätä(kin) taustaa vasten voidaan miettiä, oliko 1960-alussa valtaosin maallikkosaarnaajien edustama linja sittenkään niin täysin väärä. Mitä seurauksia olisi ollut, jos olisi päädytty L.P.Tapanisen edustamaan kirkolliseen lestadiolaisuuteen?
Kari-Matti. Voitko avata vähän tarkemmin ajatuksenjuoksuasi? Missä mielessä ”lundilaisuus” oli negatiivista ja maallikkolinjan reagointi vastaavasti perusteltua?
Käsittääkseni keskeisiä opillisia kiistakysymyksiä olivat, välittävätkö kaste ja ehtoollinen syntien anteeksiantamuksen ja vanhurskauttamisen vaiko ainoastaan Pyhästä Hengestä osallisen uskovaisen äänellinen synninpäästö. Tähän liittyi kysymys Jumalan valtakunnan rajoista ja opillisesta yksimielisyydestä: koska on vain yksi Pyhä Henki, joka opettaa yhdellä tavalla ja seurakunta on totuuden patsas ja perustus, ei voi olla montaa keskenään opinkäsityksiltään erilaista uskovien joukkoa, joilla kaikilla on Pyhä Henki. Myös vanhurskauttaminen voi siis tapahtua vain yhdellä tavalla.
Oma kysymyksensä on, mitä muuta näiden opillisten erojen taustalla oli ja missä määrin ne olivat mahdollisesti opillisia asioita tärkeämpiä.
Marko. Lähinnä mietin sitä, mikä oli vanhoillislestadiolaisen papiston positio siinä ns. lundilaiskiistassa, joka repi kirkkoa 1950-luvun alusta pitkälle 1960-lukua. Toki totta, että 1960-alun hajaannuksen keskeisimmät tekijät olivat suhde sakramentteihin, lähetystyöhön jne, mutta eikö keskeisten vl-pappien koko teologinen ajattelu ollut muutoksessa, ollut erilaista ja huomattavasti kirkollisempaa kuin 20-vuotta aiemmin. Eikä siinä mitään, jos kirkko olisi ollut edes se vanha pietistinen kansankirkko, mutta kun ei ollut. Kirkkokin oli muuttunut/muuttumassa. Ja siinä tulee lundin teologia kuvaan: Pinomaa, Haikola, Niinivaara. Se koko uusi kansankirkko, minne körtit sulautuivat, vaikka Tiililä yritti Karesta repiä siitä pois. Minusta on päivänselvää, että vanhoillislestadiolaiset maallikot – olkoonkin, että myöhemmin syyllistyttiin reippaisiin ylilyönteihin
– korjasivat kurssia.
Lundilaisuudesta nykyään, vähän mutkia oikoen: Kun tiedostava milleniaalipappi kipuaa saarnapönttöön, niin ei sieltä vahingossakaan tule sanaa anselmilaisesta sovituksesta (liian veristä), sielun pelastuksesta tai muusta klassisesta kristinuskosta. Ei. Noin 99% saarnasta on vaakasuoraa, horisontaalista höpinää lähimmäisenrakkaudesta, kuinka maailma pala kerrallaan parannetaan ja kuinka tärkeintä on kahden ihmisen välinen rakkaus eikä Jumalakaan ole muuta kuin rakkaus. Kirkollisessa puheessa sana ”rakkaus” toistetaan nykyään niin tiuhaan, että lentää jo en sano mitä.. Jos Kristus normisaarnassa mainitaan, niin Jeesuksena, eräänlaisena superjessenä, yli-ihmisenä ja meille eettisenä ylivertaisena esikuvana. Lakina. Entä ns. kahden korin teologia? Kyllä. Jäljet johtavat jälleen sylttytehtaalle. Vaikka kirkkoon kuuluu edelleen yli puolet kansasta, niin kylmä totuus on, että se on hengellisesti selvitystilassa, teologisesti konkurssissa eikä sillä ole mitään sanottavaa viime sijaisissa, pohjimmaisissa kysymyksissä. Fiksut menevät muualle.
Kaksi konkreettista tapausta. Paikallisseurakunnan pappi oli puhumassa SRKN seuroissa. Hän piti ensimmäisen puheen. Sen jälkeen astui SRKN puhuja esiin ja sanoi, että nyt aloitamme nämä seurat Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Mitähän ensimmäisen puheen pitänyt pappi mahtoi ajatella?
Tunnettu porilainen jo edesmennyt pappi Matti Vuolanne tapasi kerran SRKN henkilön. Matti toivotti hänelle Jumalan rauhaa. Mies vastasi: ”Virtanen.” Matti toivotti uudestaan Jumalan rauhaa. Mies vastasi taas, että Virtanen. Matti teki vielä kolmannen kerran samoin. Silloin mies vastasi, ettei hän voi sanoa Matti-papille Jumalan rauhaa.
Jos vaikka ”väärä” henkilö lukee ääneen Laestadiuksen saarnan, se on SRKN mielestä silloin hengellisesti kuollut saarna.
Rauhanyhdistyksessä kyllä hienoĺla tavalla julistetaan kaikki synnit anteeksi annetuiksi Jeesuksen nimessä ja veressä.
Kari-Matti. Oletko siis sitä mieltä, että VL-papisto tai joku sen edustaja olisi 1950-luvulla, siis ennen hajaannusta, vieroksunut vaikkapa veristä evankeliumia? Koska en ole lukenut tuota O. H. Jussilan elämäkertaa, en voi ottaa tarkemmin kantaa, vaikka epäilen asiaa vahvasti. Sinänsä en ole ollenkaan yllättynyt, jos he olivat omaksuneet vaikutteita merkittävästä tuon aikakauden teologisesta virtauksesta (jo 1800-luvulla opiskelleet olivat saaneet vaikutteita esimerkiksi biblisismistä). Esimerkiksi lain kolmannen käytön torjuminen – jota edusti mm. Lauri Haikola – on ollut vanhoillislestadiolaista normaalidogmatiikkaa jo kauan ennen lundilaiskiistoja. Itse odottelen kyllä Joona Korteniemen tutkimustuloksia; seuratupien teologia ei välttämättä heijasta pappiskokousten tai akatemioiden keskustelunaiheita.
Mika R, miltä vuosikymmeneltä nuo esimerkkisi ovat?
En väheksyisi ”seuratupien teologiaa.” Kirjoitin epäselvästi. En lainkaan ihmettelisi, jos myös ”veristä evankeliumia” olisi akatemiasta tulleiden taholta hiukan vieroksuttu. ”Lundilaiskiistoistoilla” sinänsä tuskin isoa merkitystä 1960-alun hajaannuksessa.
Sitäpaitsi 1960-luvun alun tapahtumia kuvatessa ”hajaannus” väärä termi. SRK-vanhoillisuus ”hajosi” yhtä vähän kuin perussuomalaiset 2017. Vain suuri osa liikkeiden ”eliitistä” irtosi. Kummassakin tapauksessa kansanliikkeet itsessään pysyivät yhtenäisinä. Vastaavia alhaaltapäin tehtyjä puhdistuksia löytyy sekä poliittisessa että muussakin historiassa runsaasti.
Marko, en tarkemmin tunne niiden ajankohtaa.
Rauhanyhdistyksellä on myös innovaatio kahdenkeskisestä koko seurahuonetta katsovaan ilmaisuun Uskon omistamisessa mikä katsoo myös syntien anteeksisaamista.
Näin kyse on katolisuudesta poiskatsovaan, mutta varmasti useampien Ihmisten kautta luvattuna aina parempi.
Lutherille rippi oli sakramentti kuten se on Augsburgin Tunnustuksessa. Lutherin rippi päästää Oikeasta Uskosta virinneen synnintunnon mikä on samalla Lutherin katumuksen sisältö.
Epäuskon hedelmät kiusauksissa voivat näin tehdä kiusaa toistaa edeltä päästettyä syntiä, mutta korjaamista voi harjoittaa seuraavissa seuroissa tai kahden Uskon veljen kanssa.
Ilman rehtiä katumusta ja syyllisyytensä tunnustamista suostumalla parantumisen prosessiin kenestäkään Meistä Ei kerralla synny tolkun Ihmistä virheistämme pois katsomiseen.
Edellinen tarkoittaa Vanhurskautumisen prosessiin suostumista missä säännöllinen seurakuntayhteys on poikaa niin Meillä kuin Rauhanyhdistyksessä.
Tämä näin lyhyesti blogiin, mutta katolisuuteen kääntymisen syitä en ymmärrä.
Toki voi pohtia voisivatko järjestäytyneet maallikko seurakunnat harjoittaa yhdenvertaista maallikkorippiä Lutherin mukaan kuten Rauhanyhdistys. Tällöin ei välttämättä tarvitsi puhua Ainoasa Oikeasta Jumalan seurakunnasta.
Asialle ei ole estettä kun Piispat hyväksyvät, ja aikanaan yksi Emeritus Oulusta jopa kehui toteamalla haluavansa tämmöistä hengellisyyttä löytyvän muualtakin.
Viittaukseni Emeritus Piispaan katsoi haluavan sanaa nyt ikämuistista.
Toivoi näkevänsä on oikeampi ilmaus kun nytkään täysin istui.
Tämähän oli Suviseuroista missä silloin Piispa Salmen synninpäästö kelpasi huonosti seuraväelle.
Successio fidelium taisi katketa jo piispa Salmen isän osalta 1934. Eikä poikakaan tehnyt SRK- vanhoillisen uskonymmärryksen mukaista parannusta. Ainakaan vielä.
Parannus Ihmisessä Rauhanyhdistyksen mukaan tarkoittaa suostumista Ainoan Oikean Seurakunnan Oppiin mitä hoidetaan yhteisillä kokoontumisilla kuin Uskonveljien diskussioilla. Sisarten parannussaarnoista en tiedä, mutta aviota katsoen huolta voi esittää seurakunnan vanhemmille.
Kun olen huomannut väärin, kertokaa.
Työkavereina minulla on ollut useampi Rauhanyhdistysläinen Ihminen.
Yhteensä, naiset vahvoja tahdossaan, yhden miehen huumorista en tykännyt Hänen kertomassa anekdootissa. Yksi Henkilö kielsi koskaan kuulleenkaan adoptionaalisesta dokmista vaikka suorin silmin kysyin, ja Teologisesta Hän oli valmistunut.
Tykkään Rauhanyhdistyksen lähetysten puheista, ja kaikkineen minulla ei ole huonoa sanottavaa Rauhanyhdistyksestä. Opillisiin olen hieman katsonut mutta verevää porukkaa se tuskin pätkää kiinnostaa.
Yksi puute Korteniemen-Antonin kirjassa on. SRK-vanhoillisuus paaluttaa käsittääkseni suksession opillisesti. Kun kirjassa pohditaan sitä olisiko vaikka joku nuori roomalaiskatolinen pater voinut varjeltua ns. lapsenuskossa, vastaus lienee kielteinen. SRK:n normaalidogmatiikassa kun ei tietenkään ole sijaa esimerkiksi esirukousten pyytämiselle Marialta ja muilta pyhiltä, kiirastulelle ja katoliselle sakramenttiopille. Niissähän on käsittääkseni kysymys opillisista synneistä joissa vaeltaminen ja pysyminen erottavat Jumalan valtakunnasta ja Pyhän Hengen osallisuudesta…
Kaste ei katolisilla eikä meillä poista perisynnin vaikutuksia kokonaan.
Kyse on rokotuksen kaltaisesta ensihoidosta minkä lisäksi tarvitaan opetusta ja hengellistä tiennäyttöä.
Isompana tulevat syntien anteeksisaaminen Oikeassa Uskossa, kuin Ripin ja Ehtoollisyhteyden harjoittaminen.
Vaikka katsottaisiin näinkin on kyse prosessista mihin Ihminen suostuu Vanhurskauttamista katsoen.
Par Excellence asiaa on kyllä tapahtunut koko Kristillisen ajan, mutta useimmat Meistä tätä Armolahjaa eivät saa omistaakseen yhtäkkiseen muodonmuutoksen elämässään.
Mistä ei haluta puhua on kasteen olevan Elävän Seurakunnan lupaus yhdessä kummien ja vanhempien kanssa saattaa lasta Taivasmatkalle yhteisin ponnistuksin.
Blogin aihetta hieman sivuten. Tässä on nyt käynyt niin, että kaksi kolmesta niistä teologisen tiedekunnan opettajista, joiden kanssa olin eniten tekemisissä, on liittynyt katolisen kirkon jäseneksi. Ensin syvästi varhais- ja keskiajan kirkon historiaan, oppiin sekä mystiikkaan perehtynyt Pauli Annala jo joitakin vuosia sitten. Ja nyt kirkkohistorian emeritusprofessori Kaarlo Arffman. Kummankaan siirtymiset katolisuuteen eivät olleet yllätyksiä. Affmanin erinomainen kirja ”Mistä tiedämme mitä on oikea kristinusko” oli jo käytännössä katolinen puheenvuoro keskeistä johtopäätöstä myöten.
Kari-Matti Laaksoselle!
Kirjoitan pienen kommentin hoitokokousuhrina. Olenko oikea uhri vai en, sen voivat sivulliset paremmin määritellä. Minun ulossulkeminen SRK-valtakunnasta tapahtui melkein 44 vuotta sitten (22.9.1979 klo 02) Helsingin ry:n jäsenten toimesta Espoossa.
Siitä on kauan ja kukapa sitä haluaisi edes muistaa, mutta eräs seuraamus siitä on jatkunut tähän päivään asti. Perhesyistä olen ollut vl-arjessa ja -yhteisön liepeillä nämä vuosikymmenet. Vl-kohtaamisissa minut on lajiteltu poikkeuksetta ulkopuoliseksi ja erilaiseksi. Silloin saatu helvetintuomio on aina ikään kuin tuoreutettu, etten minä ainakaan voi/ saa sitä unohtaa. Muille ’jumalanterve’ tai tavallinen terve ovat ehkä vain sanoja, mutta minulle ei. Koen sen itse hengellisenä rasismina minun oletetun sielun mustuuden takia.
Koska vl-ihmisillä on uskontunnustaminen vapaus, tuota luovuttamatonta tapaa on ollut pakko sietää mm. kaupassa käydessä, meidän omissa juhlissa kotonamme. Heidän omat tilaisuutensa ovat sitten tietysti eri asia, joihin kutsuttuna olen mennyt.
Viime vuosina olen ottanut asian puheeksi, mutta yksilötasolla muutosta on mahdoton toteuttaa, jos paikalla on muita vl-ihmisiä. Heille keskinäinen tervehtimiskulttuuri on niin ’pakollinen’ tai tärkeä, ettei siinä ole lipsumiseen mahdollisuutta. En halua jumalantervettä, mutta tapa voisi olla tasapuolinen, jos ’meikäläisiä’ (vl-uskosta osattomia) on mukana.
Minusta on loukkaavaa, jos SRK ja RY:t rinnastetaan maallisiin yhdistyksiin. Tuskin puolueloikkaria tai urheilusseuran jättäjää muistutetaan vuosikymmeniä erillisillä tervehtimisillä joka kohtaamisessa, vaikka olisi riidoissa erottu?
Olen lukenut Palolan kirjan alleviivauksin. Se on omaa historiaanikin vuodesta -68 lähtien, kun sain ns. parannuksenarmon Kajaanissa. Kymmenisen vuotta kilvoittelin kuuliaisena kymppi-lestana. Kirja oli minulle tietojensa puolesta ’evankeliumia’. Voin sanoa nyt , että tunsin silloin ihan oikein, olen muistanut ja muistan oikein. Siksi en voi myötämielisesti ja ymmärtäväisesti suhtautua SRK-seurakuntaoppiin, sen seurauksiin enkä ihmisten esilajitteluun oletetun ikuisuusosan perusteella.
Suvisuroissa olen käynyt perheen huoltajana 29 kertaa – tuomittuna, lajiteltuna ja puhuttelun kohteena. Nyt ei enää tarvitse. Eikä ole kaipuutakaan!
Kiitoksia Teille kirjoituksestanne.
Asiassa on hyvin kyse poissulkevasta, ja rasistisesta, ohjelmasta Uskonnon harjoittamisessa katsoa nukkavierusti liikkeen jättäneitä, tai eri syin poissuljettuja.
Liikkeen triumfi asiassa sulkea pois ei näin tarvitse nimikoitua syytä, epäilyksetkin riittävät kun hoidossa et tahdo uusia parannuksen Armoa osallesi.
Miten Ihmeessä kirkkomme Piispoineen sallii tämän.
Kohtuullisesti arvioiden menettelyt ovat Ihmisarvon vastaisia, ja tähän lainsäätäjänkin tulisi reagoida.
Liikkeen Suviseuroissa kuvista katsoen on mukana hyvin pappiskutsumuksen omistaneita.
Jalkatyötä He varmasti tarvitsevat pitää toinen jalka Rauhanyhdistyksessä ja toinen Ev. Lut. kirkossa.
Tämä on Piispojemme hyväksymä malli kaitsennassaan, joten mitä kaitsenta pappeihimme tarkoittaa.
Rauhanyhdistystä katsoen ei mitään paitsi ymmärtää Papin lupaukset kirkkojärjestystä ja ohjaavaa lakia kohtaan menettelynä tehdä asiat oikein ja lupausten mukaan.
Tahtomisessa katsoa kaikkia yhdenvertaisesti Armonlupauksissa on sitten kysymys mihin vastausta emme saa.
Rauhanyhdistysläinen pappi näin todella on kahden Maan kansalainen Ikuisuustoivossaan kuin työssään.
Kiitos Lahja Huhtalalle erinomaisesta kommentista!
Nähdäkseni kyllä ns. hoitokokoukset ja vastaavat kyllä ”tuomitsin” melko selkeästi blogissa. Ja ehdottomasti itse henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että mikäli joku ”hoidettiin” lähes puoli vuosisataa sitten syystä a niin mikäli SRK(-vanhoillisuus) on tullut vuosien saatossa samoille linjoille, niin tietysti pitäisi suurinpiirtein laittaa punainen matto paikallisen rauhanyhdistyksen ovensuulle, pyytää ry:n johtokunnan taholta anteeksi ja toivottaa ”Jumalan terve” ja lämpimästi tervetuloa!
Käsittelen seurakuntaoppia kieltämättä jossain määrin positiivissävyisestä syystä että:
1. Esikoisten enemmistöä, joka käytännössä nykyään irtautunut kirkosta kaikki muut lestadiolaisryhmät SRK-vanhoillisuutta lukuunottamatta kuihtuvat. Pappiseriseura ei koskaan ollut kansanliike ja se haihtui melko nopeasti nimekkäiden pappien siirtyessä yksi kerrallaan rajan toiselle puolelle. Uusheräys, joka aikoinaan organisoitui Lähetysseuran lestadiolaiseksi haaraosastoksi , mutta oli alunperin suuren hajaannuksen jälkeen lähes yhtä iso kuin vanhoillislestadiolaisuus- on sekin typistynyt 2000-3000 tuhannen ihmisen verrattain pieneksi liikkeeksi. Kirkon pappien sakramenttien piiriin jäänyt esikoisten vähemmistö tullee kirkollistumaan ja kuihtumaan aikaa myöten pois. Rauhan Sana on sekin hätää kärsimässä vanhalla vahvalla alueellaan Tornionjokilaaksossa eikä ruotsinkielisellä rauhansanalaisuudella taida silläkään mennä erityisen hyvin, olkoonkin, että se on pitänyt kutinsa paremmin. Mikä yhdistää esikoisten enemmistöä ja SRK-vanhoillisuutta? Verrattain tiukka elämäntapanormisto sekä melko tiukka seurakuntaoppi. Esikoisten enemmistöllä se ei ole sillä tavoin opin keskuksessa kuin SRK-vanhoillisuudella, mutta olemassa se on silti.
2. Herännäisyys on muisto vain siitä, mitä se oli joskus. Se sulautuu muuhun kansankirkkoon, seuroja ei juuri ole, tai jos on, ne ovat ns. kotiseuroja. Herättäjäyhdistyksen työntekijäkunta on verrattain suppea.
3. Evankelisuudella ei mene paljoa sen paremmin. Jotenkin liike on kuitenkin pärjännyt, kiitos modernien työmuotojen ja nuorisojuhlien sekä selkeän virkakannan..
4. Viidesläisyys kuihtuu sekin järjestö kerrallaan. Ei nopeasti, mutta varmasti. Täytyy mennä isoisä- ja isoäiti-sukupuolveen, että joku liittynyt olisi kokenut jotain sellaista herätystä, mistä liike tunnettiin 1960- ja vielä 1970-luvulla.
5. Rukoilevaisuus kannattaa sen pitkän historian vuoksi mainita, muutoin – anteeksi jo etukäteen – on museoliike.
Vaikka SRK-vanhoillisuuskaan ei kasva, on se kirkollisella herätysliikerintamalla ainoana onnistunut jotenkuten pitämään kutinsa. Jos se olisi oma kirkko, se olisi Suomen toiseksi isoin uskonnollinen yhdyskunta. Sillä on edelleen mittava kansanopistoverkosto – ja niiden suurissa seuroissa käy enemmänmväkeä kuin yhdenkään muun herätysliikkeen. SRK voisi melko helposti halutessaan irtautua kirkosta vaikka jo huomenna. Sillä on omat rippikoulut, omat opistot, omat lehdet, omat papit, omat yhdistykset jne.
Minusta pitää kysyä – kaikesta huolimatta – olisiko opillisella metacentrumilla, rajaavalla seurakuntaopilla ollut jokin vaikutus siihen, että SRK-vanhoillisuus pärjää paremmin kuin muut? Ja sivumennen sanoen paljon paremmin kuin ensimmäinen suojaava munankuori eli kansankirkko.
Kari-Matti!
Herätysliikkeiden tilanteesta tiedän jotakin, kun olen yläkoulussa opettanut ev.lut.uskontoa. Minulle ei lauman suuruus tai pienuus ole edes mainitsemisen arvoinen. Miksi väkisin ja pakolla pitäisi suojella sellaista, mikä on jo muuttumassa?
En halua ry:lle enkä ry-seuroihin. Kuuntelen kyllä hiljaa vl-juhlien saarnat, jos menen niihin. En kaipaa ’jumalantervettä’, sillä vaatisi jatkossa minuakin lajittelemaan lähimmäiset kahteen joukkoon. En halua niin suuria jumalallisia valtuuksia itselleni (enää koskaan).
Kari-Matti. Pohjanmaan ruotsinkielisellä lestadiolaisuudella on tällä hetkellä murrosikä, jota seuraan aitiopaikalta 🙂 Pitää odottaa muutama vuosi, niin selviää, kuinka herätysliikkeen käy. Yhdeksän itsenäisen ja pääosin maantieteellisesti rajatun alueen kielivähemmistöä edustavan rukoushuoneyhdistyksen ja yhden radio- ja ulkolähetystyötä tekevän organisaation linjasta on vaikea sanoa mitään yleispätevää. Varsinkin kun liikkeen sisällä on laskutavasta ja käytettävistä kriteereistä riippuen 2-4 eri suuntausta.
Olen myös sitä mieltä, että vanhoillislestadiolaisuuden keskeinen koossapitävä voima on (ollut) seurakuntaoppi. Mutta ei sovi unohtaa sitäkään, että sen sisällä kuuluva verinen evankeliumi hoitaa sieluja ja ylläpitää pelastavaa uskoa.
Piispojemme toimettomuus katsoisi kaikkien olevan valmiita siirtymään Rauhanyhdistyksen jäseniksi.
Toki eläke, palkka, ja muut edut tunnustamista vaivaavat.
Kaksinaismoralismi on Piispoillemme tuntematonta kuin tunnustamatonta kauraa.
Pekka Väisäselle!
Samoja ajatuksia kirkosta minullakin. Kuulun kuitenkin vielä kirkkoon.
Olen muutaman kerran yrittänyt hakea vl-kokemuksiini kirkon ihmisiltä apua. Tyhmyyttäni valitsin eka kerran ihan väärin: sain vihaisen kommentin ja viittauksen 8.käskyyn. Olinkin vain antamassa väärä todistusta vl:sta.
Hieman viisastuneena valitsin paremmin: minua kuunneltiin ja haluttiin rukoilla puolestani. Se ei loukannut, mutta ei ratkaissut juurikaan. Tai ehkä se antoi sietämiskykyä arkeen ja vl-kohtaamisiin? Sitä on tarvittukin.
Kiitos Lahja Huhtala, kirkkomme jäsenyyttä hyvin voi harjoittaa.
Katolisuuteen kääntymistä katsoisin viimeisenä, on Se sen verran veikeää porukkaa sisäisissä synninpäästöissään alkaen kaltoinkohteluista lapsia ja nuoria aikuistumassa olevia kohtaan.
Freud muuten ensimmäisenä yritti asiaa tuoda esille ollessaan harjoittelijana Pariisin ruumishuoneella Tardieun oppilaana.
Tämä ei liity katolisuuteen mutta Ihmisen avuttomuuteen enemmän. Nythän katolisuus oli Ranskassakin vaikuttanut hyvän aikaa.
Kokooma oli Freudilta viettelyteoria minkä Hän julkaisi 1800.taa luvun lopussa kuin alussa Wienin psykoanalyytikkojen tapaamisessa, mutta vetäityi kun kaverit foorumilla kaikkosivat ja Freud näin jäi yksin ilman aina pelastavaa kirjeenvaihtoa kollegoilta.
Hän kyllä palasi aiheeseen myöhemmin, ja 1936 yksi Ihminen yritti enemmän, mutta vasta 1970.tä luvulla asiasta kiinnostuttiin.
Asiassa Freud ei välttämättä ollut ensimmäinen edellisessä, vaan jo 1600.taa luvulta voi löytyä kirjattua tai arveltua lasten kaltoinkohtelusta vammoja arvioidessa.
Tarkempaan katsomiseen muistille täytyy antaa aikaa, ja ehkä sitä löytyykin.
Marko Sjöblom!
Viittasit SRK-seurakuntaoppiin ja veriseen evankeliumiin. Ne liittyvät käsittääkseni saumattomasti toisiinsa. Sen vuoksi yhteisöstä lähteminen aiheuttaa herkälle yksilölle hätää, pelkoa ja turvattomuutta.
Muutama lähtöä miettivä on sanoittanut tuntemuksensa ja miettinyt, missä sitä sen jälkeen voi pyytää syntinsä anteeksi. Oikeaa evankeliumiahan ei ole muualla.
Näin olen itsekin kokenut ja ymmärrän lähtemisen vaikeudet. Oma tottelemattomuuteni aikoinaan oli varmasti todella tyhmänrohkeaa. SRK-työvaliokunnan vallankäyttö oli silloin minusta kammottavaa ja siitä sanoin jotakin. Se oli väärää henkeä minussa ja siitä olisi pitänyt kososlaisaparannus tehdä seurakunnan edessä. Vieläkö lienee ehto/ vaatimus voimassa?
Lahja Huhtala, näinhän Miikka Ruokanen tiivisti nuoruudentutkimuksessaan: syntien anteeksiantamus ja Jumalan valtakunta. Minun näkökulmastani näyttää siltä, että SRK:n ruohonjuuritasolla on tapahtunut/tapahtumassa muutosta esimerkiksi tervehtimiskäytännöissä. Ainakin matalalla profiililla. Puhujat ovat asia erikseen.
Allekirjoitan täysin sen, mitä sanot herkistä yksilöistä. Tiukat rajat synnyttävät toisissa turvallisuutta ja toisissa turvattomuutta ja ahdistusta. Hoitokokousten henkistä ja hengellistä väkivaltaa ei tietenkään voi puolustaa eikä hyväksyä, vaikka syitä pitää yrittää ymmärtää.
Kysymys, missä syntejään voisi lähtemisen jälkeen pyytää anteeksi, palautuu tietenkin siihen opetukseen, mitä on saatu kuulla jokellusiästä alkaen: ”Jos Jumalan valtakunnasta lähtee, Pyhää Henkeä ei saa mukaan. Täällä se on ja tänne se jää.” Minusta tässä ollaan nimenomaan 1960-vuoden jakolinjalla seurauksineen: kun sananpyhitysoppi torjutaan (=Jumalan sanalla ja sakramenteilla on tehonsa jakajan uskosta riippumatta eli Tunnustuskirjojen kanta) ja korvataan hengenpyhitysopilla (=Jumalan sana saa tehonsa eli Pyhän Hengen julistajan ollessa Pyhästä Hengestä osallinen) seuraus on nimenomaan se, että joutuu epäilyksiin siitä, onko vaikkapa evankelisen julistama päästö oikea.
Oletko muuten tutustunut kirjasiin ”Löysin Jumalan valtakunnan” ja ”Nyt vapaa oon”? Ne ovat hyviä ja uudehjoja antologioita ns. valtakunnanrajan molemmilta puolilta.
Marko!
Jos tarkoitat Linjaman kirjaa, niin olen sen ostanut ja lukenut sekä paljon muitakin entisten vl-uskovaisten tekstejä. Toista mainitsemaasi kirjaa en ole lukenut, mutta näyttää mielenkiintoiselta todistukselta siitä, ettei pelastusvarmuus ole vain vl-yhteisön sisällä ja sen siunauksen varassa.