Läsnäolon täyttymys. Mistä?

Mindfullness on tietysti kirjoitukseni herkkä aihe. Elämme tavan mukaan taas tunneherkkää vaihetta kulttuurissamme. Pehmeät arvot nousevat esiin taloudellisten laman realiteettien ollessa kovia.

Olen sen verran iäkäs, että koen eläväni kertauksen aikaa. Keksiikö ihmnen mitään uutta trendiä, slogania, entisten päälle. Välillä on ollut ehkä muutama vuosikymmen, kun jo palataan entiseen. Tänään muotiin on kirkonkin piirissä nousemassa ”mielen täyteys” eli ohjattu/kurssitettu oman läsnäolon kokemisen täyttymys kunkin kokijan mielessä. Kokemus saavutetaan mietiskellen, joogaten. Keskitytään pala palata tilaan, jossa kokija kohtaa olemisensa, aistimuksensa ja tunteensa.

Ollessani nuori, oli muodikkaan luonnollista joogata, tutkia itseään, kokea mielen hiljaisia täyttymyksiä olemassaolon tunnossa. En ollut varsinainen hippi, mutta hain suuntaani ”syvähenkisestä elämästä” filosofian ja kasvisravinnonvarassa. Se ei kuitenkaan riittänyt pitemmälle evästykseksi, koska olin sydänjuuria myöten myös kristitty. Olennaiseksi nousi kysymys, millä itseni täytin? Mikä täyteys minut valtasi?

Jeesus opetti evankeliumissaan kaksoiskäskynkin kautta, että ensinnä on rakastettava Jumalaa ja sen jälkeen lähimmäistä niinkuin itseä. Itsensä täydellisen tiedostamisen tie ei voi olla koskaan suora väylä ”jumalistumiseen”, koska Jumalamme on yli ihmisen kokeman, tiedon ja tietoisuuden. Täysi ihmisen tietoisuus on eri ”aaltopituudella” kuin Jumalan tunteminen uskossa. ”Is- Eo-Id.” Jumala kuuluu eri kategoriaa ”per se” kuin ihminen.

Lähimmäinen on ihminen kuten inhimillinen kokija. Vertainen. ”Tunne itsesi, niin tunnet lähimmäisesi” on tavallaan nykypsykologinen iskulause, joka liittyy peruskivenä Mindfullness-trendiinkin. Jatketaan loogisesti: rakasta itseäsi, niin rakastat lähimmäistäsi. – Ei sentään kaikki etene näin suoraan. Otan välikohdan esiin: ”Hyväksy itsesi, niin hyväksyt toiset!” Ei pidä paikkaansa. Rasismi jo osoittaa sen. ”Täydellisty, niin koet toisten täyttymyksen.” En usko. Oma täydellisyyden kokeminen on lopulta itseään tyydyttävää. Jos ei ole muuta kuin oma ”mind full of one´s experience of being oneself or existing”, minne jää lähimmäisessä kohdattava Kristus?

”Lähimmäisen Kristus” (Lutherin julistus) on aina lähimmäisessä oleva ylimaallinen rakkauden ”plus”, enemmän kuin ymmärrämme. Itsetuntemuksen tie ei riitä. Mielestäni lähimmäisen rakastajat ja palvelijat ovat kulkeneet maailmassa ennemmin itsensä unohtamisen kuin täydellistävän tiedostamisen kautta. ”Unohtaa itsensä Jumalaan” on ollut askeettien, mystikkojen, vaatimattomien kirkon palvelijoiden ohjeena heidän kristillisestä kutsumuksestaan lähtien. Kun Jeesus-rokouksen toistaja ortodoksisessa traditiossa on hiljentynyt keskittyneesti sanoihin ”Herra armahda!”, hän on keskittänyt sielunsa silmät Jumalaan, ei itseensä vaikka tunnustaakin syntisyytensä. Isien opetuskin sanoo, ettei pidä jäädä synneissä piehtarointiin katumisen nimissä – tulee katsoa vain valoa, joka tulee vastaan sokaisevana armona. Joka hellyttää rakkauteen! Kohti toista, ei itseä!

70-luvulla luin logoterapian keskitysleirikokemuksiin (Frankl) perustuvasta oivalluksesta, että hulluksi tulemiselta kidutuksessa pelasti vain yksi: oman toisaalla olevan rakastetun, puolison tai lapsen, ajattelu. Jos olisi ajatellut vain omaa olemistaan, ei olisi kestänyt. Luultavasti leiripäivässä kaikki piina, nälkä, kipu, loiset, nöyryytykset, kaasukammio-otannat olivat täyttä tietoisuutta kunkin omasta elämästä ”juuri nyt!” Rakkauteen, ulkopuolelle koettuun suuntautumisen, keskittymisen, avulla ympäröivästä todellisuudesta saatettiin selvitä. Joku hoki päivän töissä vaimonsa nimeä kuin rukousta. Usea koki, että oli pyrittävä Jumalan ajatteluun, kohtaamiseen, tuntemiseen, rakastamiseen Hänen nimeensä kohdistuvan mietiskelyn kautta.

Katselin hieman TV4:n uutta ”dokumenttisarjaa” nimeltään ”Farmi”. En ehkä olisi näin ärhäkkä, ellen olisi nähnyt siinä osanottajaa, jonka kohdalla ”mindfullness” oli täyttä totta. Ilmiö näytti pahimman puolensa, itseensä keskittyvän joogaajan ylimielisyyden toisia kilpakummpaneita kohtaan 1800-luvun maalaiselämää jäljittelevässä koitoksessa. Hän ilmaisi olevansa muita henkisesti korkeammalla tasolla tiellään, joka oli täydellistyminen. Sen rajat näyttivät ylevämmiltä kuin toisten. Jopa lähtöhäädön alla tämä kilpailija rukoili Jumalaa ylempitasoisena ihmisenä kuin muut, joogaamattomat henkilöt.

Jäähyväiskirje oli lähinnä pateettinen veto. ”Rakastan teitä jokaista!” Kamera ja mikrofoni olivat todistaneet viikkojen aikana aivan muuta: inhoa joitakuita henkilöitä kohtaan, ylimielistä toisten arvostelemista, haluttomuutta osallistua yhteiseen työhön joogan varjolla jne. Oli vain joukkopaineen varassa ymmärrettävää, että (takanapäin sanotuista kommenteista huolimatta,) farmilaiset liikuttuivat kirjoittajan sanoista! Hän pelasi kerta heitolla iäkkäämmän kilpakumppanin ”yksinkertaisine uskoineen” maan rakoon. ”Mummo” (67 v.) kuulemma ei toteuttanut kristinuskoaan. Miten joogaihminen sitä oikeasti toteutti vihoviimeisine ”mummon” tuomitsemiseen? No, hänhän totesikin  uskonsa perustuvan kaikista uskonnoista koottuun parhaimpaan aineistoon!

Kun mieli etsii täyteytettä, on mietittävä täytettä! Mistä oikeasti kasvaa lähimmäisen rakkauden todellisuus tunteineen ja tekoineen, tahtoineen ja ymmärryksineen? Itsetyytyväisyys ei ole suora tie lähimmäisen palveluun, vaikka psykolologisesti onkin perusteita puoltaa vahvaa egoa suhteessa toisiin ihmisiin, heidän kohtaamiseensa.