Läsnäolleen havaintoja Aholansaaren teologikokouksesta

Teemu Kakkurin blogin (Paavon pirtissä) innoittamana kirjaan ylös muutamia läsnäolleen havaintoja Herättäjä-Yhdistyksen järjestämästä Aholansaaren teologikokouksesta. Päädyin kokoukseen viettämään viimeistä kesälomaviikkoani, mutten malttanut olla tekemättä hiukan muistiinpanoja silti.

”Minä en ole mikään konservatiivi, mutta räpyttelen silmiäni liian kirkkaassa valossa”, avasi toimittaja Jussi Rytkönen alustuksensa. Kirkkopoliittiseksi hovinarriksikin itseään tituleerannut Rytkönen tykitti kiinnostavalla tavalla kriittisiä ajatuksiaan mm. kansankirkon ja lähetystyön nykytilasta ja kirkon trendeistä. Kannatan Kakkurin ehdotusta: toivottavasti saamme alustuksen kaiken kansan luettavaksi tänne Kotimaa24:een.

Matti Wirilanderin alustus 1900-luvun the arkkipiispasta Martti Simojoesta oli selkeä ja kiinnostava. Päällimmäiseksi mielenpäälle jäi erään seminaarilaisen muisto Simojoen puheesta Lapinlahden herättäjäjuhlilla: ”Ei ihmisen ole helppo olla yksin, mutta eipä ole helppo olla toistenkaan kanssa.” Simojoki vaikutti alustuksen valossa henkilöltä, joka kykeni kasvamaan jyrkästä pietististä ja ehkä vähän elitistisestä hahmosta toisen maailmansodan teloituskomppaniakokemusten myötä avaraksi, yhteiskunnalliseksi, sensitiiviseksi, eri tavoin ajattelevia ymmärtämään pyrkiväksi kansakunnan yhtenäisyyttä tukevaksi hahmoksi, joka ei kuitenkaan tinkinyt hengellisestä elämästä ja Kristuksesta.

Simojoki ei lukkiutunut nuoruutensa asenteisiin, vaan muutti näkemyksiään elämänkokemustensa myötä. Hän kritisoi rohkeasti kirkkoa, joka uhkasi muuttua museoksi ja etääntyä ihmisten arjen kamppailuista. Hän kantoi huolta myös teollisuusyhteisöjen kirkollisesta työstä.

Toisaalta: Kuohuvan politiikan pyörteissä, Reporadion, Lapualaisoopperan, Juhannustanssi-oikeudenkäynnin, uuden aborttilain, Vanhan valtaamisen, Vietnamin sodan, peruskoulu-uudistuksen ja Tsekkoslovakian miehityksen mainingeissa ja hän totesi: Kirkon tulee olla vielä radikaalimpi kuin sen arvostelijat – hiljentymällä Jumalan edessä. Kirkon on uskaltauduttava yksin Jumalan varaan.

Wirilander nosti esityksessään esiin myös pari ongelmaa, jotka ovat erittäin ajankohtaisia: a) Älyllinen keskustelu Jumalasta uhkaa jäädä hyvin pienen teologipiirin asiaksi ja b) Kirkolliset julkiset kannanotot ovat ympäripyöreitä ja tulevat viiveellä. Ne toistavat sitä, mitä maallisilla foorumeilla on jo sanottu, eivätkä sisällä mitään omaperäistä.

Kohtaan a) tekee mieleni tarttua. Arkkipiispa Simojoki havaitsi, että jyrkkä pietismi ei toiminut teloituskomppaniassa. Myös me voimme havaita, että yksinkertaistava puhe Jumalasta ei toimi nykyaikaisessa tosielämässä. On traagista, että jotkut tavalliset seurakuntalaiset esimerkiksi kuvittelevat, että heidän pitää hylätä tieteellinen maailmankuva voidakseen olla kristittyjä. Jos yksikin eroaa kirkosta tämän vuoksi, se on turhan kallis hinta siitä, että älyllinen keskustelu Jumalasta ja Raamatusta ja sen tulkinnasta jää vain harvojen oppineiden teologien iloksi eikä koskaan rantaudu seurakuntiin ja seurakuntalaisten tietoon. Millainen voisi olla silta, jonka välityksellä teologiset tutkimustulokset kulkisivat tavallisille seurakuntalaisille?

Raija Sollamo jakoi kuulijoille tietoa Qumranin yhteisöstä, juutalaisesta lahkosta joka vaikutti Kuolleenmeren luoteiskulmalla ennen ja jälkeen ajanlaskumme alun. Vuonna 1947 löytyivät ensimmäiset kirjakääröt, joiden kautta tutkijat ovat päässeet tutustumaan yhteisön elämään ja hengellisyyteen. Säilyneitä kirjoituksia on poikkeuksellisen paljon.

Qumranin yhteisö oli erittäin eksklusiivinen, ulossulkeva. Yhteisön jäsenet nimittivät itseään Valon lapsiksi. Koko muu ihmiskunta oli pimeyden lapsia, Jumalan kiroamia ja hylkäämiä liiton rikkojia. Yhteisössä oli voimassa ankarat säännöt eikä liikkeen johtajan ja perustajan eli nk. Vanhurskauden opettajan opetuksia tai yhteisön sääntöjä sopinut millään tasolla kritisoida. Pelastuskin kytkettiin yhteen sen kanssa, että ihminen on uskollinen liikkelle ja sen opettajalle.

Esitelmän loppukysymys jäi mieleeni soimaan: Voiko uskonto olla kutsuvaa ja sisäänsäsulkevaa, vailla eksklusiivisuutta? Kuuluuko uskontoon aina väistämättä joidenkin ulossulkeminen? Tähän mielenkiintoiseen kysymykseen ei teologipäivien keskusteluissa ehditty syventyä. Seuraavalla kerralla kenties?

Omasta puolestani ajattelen, että rajanveto ulkopuolisten ja sisäpuolisten välille näyttää olevan joku ihmisyhteisöihin koodattu väistämätön tosiasia, joka usein vielä korostuu hengellisissä yhteisöissä. Mutta mistä tämä väistämättömyys tulee? Jos ajatellaan, että meillä on yksi pyhä, näkymätön, tuntematon, hyvä, pohjimmiltaan ihmisen kielellä sanoittamaton Jumala, joka jää aina enemmän tai vähemmän salatuksi ja mysteeriksi kaikille ihmisille, mikä vaatii meitä vetämään rajat sille, kenellä on oikeus häntä lähestyä ja miten?

Dosentti Matti Myllykoskelta kuulimme intoutuneen esityksen vastikään edesmenneestä huippututkija Heikki Räisäsestä, joka eläessään herätti valtavasti keskustelua ja intohimoja suuntaan jos toiseenkin. Myllykosken mukaan Räisäsen ihanteena oli viileän objektiivinen raamatuntutkimus, jossa tutkimustulokset pidetään visusti erossa tutkijoiden henkilökohtaisista vakaumuksista. Toisaalta piti silti tunnustaa, että teologia on kaikkina aikoina ollut tekijöidensä näköistä ja ihmiset vastaavat aina itse omista tulkinnoistaan.

Myllykoski valitteli esityksensä lopuksi, että kirkossa ei enää keskustella kunnolla kuten joskus ennen – vaikkapa Räisäsen kulta-aikaan.

Siionin virsien uudistus on herkkä aihe. Herättäjä-Yhdistyksen puheenjohtaja Jukka Hautala piti siitä hyvän esityksen, joka tosin katkesi vähän väliä innokkaisiin yleisökommentteihin. Joidenkin kommenttien osalta ulkopuolinen tarkkailija ei voinut välttyä tunteelta, että uudistukseen liittyvät luulot, pelot ja epäilykset ovat vallanneet mieliä niin, ettei faktoja kyetä kuuntelemaan ja sisäistämään. Siinä mielessä tämä on myönteistä, että se kertoo ihmisten suuresta rakkaudesta Siionin virsiä kohtaan. Sääliksi kuitenkin käy uudistajia, jotka ovat tehneet työtään äärimmäisen perehtyneesti, ajan kanssa, historiaan paneutuen ja itsensä likoon laittaen.

Henkilökohtaisesti pidän kovasti uudistustyön aukikirjoitetusta teologisesta tavoitteesta, jonka mukaan ”uudistuksen perusratkaisuna on ollut välttää ulko- tai yläpuolelta tulevaa kristillistä julistusta” . Siionin virsien omaleimaisinta antia on tietynlainen sielupuhe, jossa ihminen itse puhuttelee omaa sieluaan, valiten kulloinkin sopivan etäisyyden. Virsiä ei veisata muiden herättelemiseksi.

Tänä vuonna teologikokouksessa oli läsnä poikkeuksellisen vähän nuoria ihmisiä. Joinakin aiempina vuosina yleisökeskustelu on ollut moniulotteisempaa ja ilmapiiri moniarvoisempi, mikä on kenties johtunut laajemmasta ikäjakaumasta. Nyt nelivitonen edusti nuorisoa.

Yksityisissä kohtaamisissa ja kahvipöytäkeskusteluissa mentiin tänäkin vuonna syvälle. Elämän kipujen ja löytöjen kuunteleminen ja jakaminen kunnioittavassa, empaattisessa ilmapiirissä on ihan parasta.