Teemu Kakkurin blogin (Paavon pirtissä) innoittamana kirjaan ylös muutamia läsnäolleen havaintoja Herättäjä-Yhdistyksen järjestämästä Aholansaaren teologikokouksesta. Päädyin kokoukseen viettämään viimeistä kesälomaviikkoani, mutten malttanut olla tekemättä hiukan muistiinpanoja silti.
”Minä en ole mikään konservatiivi, mutta räpyttelen silmiäni liian kirkkaassa valossa”, avasi toimittaja Jussi Rytkönen alustuksensa. Kirkkopoliittiseksi hovinarriksikin itseään tituleerannut Rytkönen tykitti kiinnostavalla tavalla kriittisiä ajatuksiaan mm. kansankirkon ja lähetystyön nykytilasta ja kirkon trendeistä. Kannatan Kakkurin ehdotusta: toivottavasti saamme alustuksen kaiken kansan luettavaksi tänne Kotimaa24:een.
Matti Wirilanderin alustus 1900-luvun the arkkipiispasta Martti Simojoesta oli selkeä ja kiinnostava. Päällimmäiseksi mielenpäälle jäi erään seminaarilaisen muisto Simojoen puheesta Lapinlahden herättäjäjuhlilla: ”Ei ihmisen ole helppo olla yksin, mutta eipä ole helppo olla toistenkaan kanssa.” Simojoki vaikutti alustuksen valossa henkilöltä, joka kykeni kasvamaan jyrkästä pietististä ja ehkä vähän elitistisestä hahmosta toisen maailmansodan teloituskomppaniakokemusten myötä avaraksi, yhteiskunnalliseksi, sensitiiviseksi, eri tavoin ajattelevia ymmärtämään pyrkiväksi kansakunnan yhtenäisyyttä tukevaksi hahmoksi, joka ei kuitenkaan tinkinyt hengellisestä elämästä ja Kristuksesta.
Simojoki ei lukkiutunut nuoruutensa asenteisiin, vaan muutti näkemyksiään elämänkokemustensa myötä. Hän kritisoi rohkeasti kirkkoa, joka uhkasi muuttua museoksi ja etääntyä ihmisten arjen kamppailuista. Hän kantoi huolta myös teollisuusyhteisöjen kirkollisesta työstä.
Toisaalta: Kuohuvan politiikan pyörteissä, Reporadion, Lapualaisoopperan, Juhannustanssi-oikeudenkäynnin, uuden aborttilain, Vanhan valtaamisen, Vietnamin sodan, peruskoulu-uudistuksen ja Tsekkoslovakian miehityksen mainingeissa ja hän totesi: Kirkon tulee olla vielä radikaalimpi kuin sen arvostelijat – hiljentymällä Jumalan edessä. Kirkon on uskaltauduttava yksin Jumalan varaan.
Wirilander nosti esityksessään esiin myös pari ongelmaa, jotka ovat erittäin ajankohtaisia: a) Älyllinen keskustelu Jumalasta uhkaa jäädä hyvin pienen teologipiirin asiaksi ja b) Kirkolliset julkiset kannanotot ovat ympäripyöreitä ja tulevat viiveellä. Ne toistavat sitä, mitä maallisilla foorumeilla on jo sanottu, eivätkä sisällä mitään omaperäistä.
Kohtaan a) tekee mieleni tarttua. Arkkipiispa Simojoki havaitsi, että jyrkkä pietismi ei toiminut teloituskomppaniassa. Myös me voimme havaita, että yksinkertaistava puhe Jumalasta ei toimi nykyaikaisessa tosielämässä. On traagista, että jotkut tavalliset seurakuntalaiset esimerkiksi kuvittelevat, että heidän pitää hylätä tieteellinen maailmankuva voidakseen olla kristittyjä. Jos yksikin eroaa kirkosta tämän vuoksi, se on turhan kallis hinta siitä, että älyllinen keskustelu Jumalasta ja Raamatusta ja sen tulkinnasta jää vain harvojen oppineiden teologien iloksi eikä koskaan rantaudu seurakuntiin ja seurakuntalaisten tietoon. Millainen voisi olla silta, jonka välityksellä teologiset tutkimustulokset kulkisivat tavallisille seurakuntalaisille?
Raija Sollamo jakoi kuulijoille tietoa Qumranin yhteisöstä, juutalaisesta lahkosta joka vaikutti Kuolleenmeren luoteiskulmalla ennen ja jälkeen ajanlaskumme alun. Vuonna 1947 löytyivät ensimmäiset kirjakääröt, joiden kautta tutkijat ovat päässeet tutustumaan yhteisön elämään ja hengellisyyteen. Säilyneitä kirjoituksia on poikkeuksellisen paljon.
Qumranin yhteisö oli erittäin eksklusiivinen, ulossulkeva. Yhteisön jäsenet nimittivät itseään Valon lapsiksi. Koko muu ihmiskunta oli pimeyden lapsia, Jumalan kiroamia ja hylkäämiä liiton rikkojia. Yhteisössä oli voimassa ankarat säännöt eikä liikkeen johtajan ja perustajan eli nk. Vanhurskauden opettajan opetuksia tai yhteisön sääntöjä sopinut millään tasolla kritisoida. Pelastuskin kytkettiin yhteen sen kanssa, että ihminen on uskollinen liikkelle ja sen opettajalle.
Esitelmän loppukysymys jäi mieleeni soimaan: Voiko uskonto olla kutsuvaa ja sisäänsäsulkevaa, vailla eksklusiivisuutta? Kuuluuko uskontoon aina väistämättä joidenkin ulossulkeminen? Tähän mielenkiintoiseen kysymykseen ei teologipäivien keskusteluissa ehditty syventyä. Seuraavalla kerralla kenties?
Omasta puolestani ajattelen, että rajanveto ulkopuolisten ja sisäpuolisten välille näyttää olevan joku ihmisyhteisöihin koodattu väistämätön tosiasia, joka usein vielä korostuu hengellisissä yhteisöissä. Mutta mistä tämä väistämättömyys tulee? Jos ajatellaan, että meillä on yksi pyhä, näkymätön, tuntematon, hyvä, pohjimmiltaan ihmisen kielellä sanoittamaton Jumala, joka jää aina enemmän tai vähemmän salatuksi ja mysteeriksi kaikille ihmisille, mikä vaatii meitä vetämään rajat sille, kenellä on oikeus häntä lähestyä ja miten?
Dosentti Matti Myllykoskelta kuulimme intoutuneen esityksen vastikään edesmenneestä huippututkija Heikki Räisäsestä, joka eläessään herätti valtavasti keskustelua ja intohimoja suuntaan jos toiseenkin. Myllykosken mukaan Räisäsen ihanteena oli viileän objektiivinen raamatuntutkimus, jossa tutkimustulokset pidetään visusti erossa tutkijoiden henkilökohtaisista vakaumuksista. Toisaalta piti silti tunnustaa, että teologia on kaikkina aikoina ollut tekijöidensä näköistä ja ihmiset vastaavat aina itse omista tulkinnoistaan.
Myllykoski valitteli esityksensä lopuksi, että kirkossa ei enää keskustella kunnolla kuten joskus ennen – vaikkapa Räisäsen kulta-aikaan.
Siionin virsien uudistus on herkkä aihe. Herättäjä-Yhdistyksen puheenjohtaja Jukka Hautala piti siitä hyvän esityksen, joka tosin katkesi vähän väliä innokkaisiin yleisökommentteihin. Joidenkin kommenttien osalta ulkopuolinen tarkkailija ei voinut välttyä tunteelta, että uudistukseen liittyvät luulot, pelot ja epäilykset ovat vallanneet mieliä niin, ettei faktoja kyetä kuuntelemaan ja sisäistämään. Siinä mielessä tämä on myönteistä, että se kertoo ihmisten suuresta rakkaudesta Siionin virsiä kohtaan. Sääliksi kuitenkin käy uudistajia, jotka ovat tehneet työtään äärimmäisen perehtyneesti, ajan kanssa, historiaan paneutuen ja itsensä likoon laittaen.
Henkilökohtaisesti pidän kovasti uudistustyön aukikirjoitetusta teologisesta tavoitteesta, jonka mukaan ”uudistuksen perusratkaisuna on ollut välttää ulko- tai yläpuolelta tulevaa kristillistä julistusta” . Siionin virsien omaleimaisinta antia on tietynlainen sielupuhe, jossa ihminen itse puhuttelee omaa sieluaan, valiten kulloinkin sopivan etäisyyden. Virsiä ei veisata muiden herättelemiseksi.
Tänä vuonna teologikokouksessa oli läsnä poikkeuksellisen vähän nuoria ihmisiä. Joinakin aiempina vuosina yleisökeskustelu on ollut moniulotteisempaa ja ilmapiiri moniarvoisempi, mikä on kenties johtunut laajemmasta ikäjakaumasta. Nyt nelivitonen edusti nuorisoa.
Yksityisissä kohtaamisissa ja kahvipöytäkeskusteluissa mentiin tänäkin vuonna syvälle. Elämän kipujen ja löytöjen kuunteleminen ja jakaminen kunnioittavassa, empaattisessa ilmapiirissä on ihan parasta.
”Raija Sollamo jakoi kuulijoille tietoa Qumranin yhteisöstä, juutalaisesta lahkosta joka vaikutti Kuolleenmeren luoteiskulmalla ennen ja jälkeen ajanlaskumme alun. ”
FILON: ”Essealaisiksi heitä kutsuttiin heidän pyhyytensä vuoksi, silla hasiia eli pyhä on sama sana kuin essaeus.. He palvelivat Jumalaa, mutta eivät uhranneet eläimiä, sillä kunnioitettava mielenlujuus oli heistä ainoa tosi uhri.
He harjoittivat maanviljelystä ja muita rauhanomaisia toimia, mutta eivät koonneet kultaa tai hopeaa eivätkä omistaneet kaivoksia, sillä he eivät valmistaneet lainkaan aseita. Yhtään kaupustelijaa tai myyjää ei heidän joukossaan ollut ja kaikkein vähiten olisi heidän joukostaan voinut löytää orjan, silla orjuus rikkoi heistä luonnonlakeja, jotka olivat tehneet kaikki ihmiset vapaiksi. Kaikki he olivat veljiä toisilleen.
Luonnonfilosofiassaan he opettivat, että oli Jumala, joka luo kaiken ja jonka kädessä kaikki on. Heitä kiinnosti moraalifilosofia ja etiikka ja he elivät maan juutalaisten lakien mukaan.
He kunnioittivat sapattikäskyä, jota pitivät pyhänä. Sapattina he eivät tehneet työtä, vaan kokoontuivat synagoogiinsa, joissa he istuivat siten, että vanhemmat istuivat ylempänä kuin nuoremmat. Joku heistä luki kirjoituksia ja .toiset kuuntelivat tarkkaavaisesti. Milloin jokin tekstikohta jäi epäselväksi, joku kirjoitukset hyvin taitavasta veljestä avasi sen, useimmiten essealaisten perinteisen symbolikielen avulla.
He pyrkivät hurskauteen, pyhyyteen, oikeudenmukaisuuteen. Taitoon huolehtia kodista ja lähimmäisistä. Tietoon todellisesta hyvästä ja pahasta. Tietoon, mikä on tarpeellista ja mistä taas tulee luopua. He pyrkivät rakastamaan Jumalaa, rakastamaan siveellisyyttä ja rakastamaan ihmistä.
Heidän pyrkimyksensä kantoivat myös hedelmää. Heidän rakkautensa hyveeseen, kieltäytymisensä valoista ja vääryydestä ja luottamuksensa hyvään sallimukseen, ne osoittivat heidän todella rakastavan Jumalaa. He eivät välittäneet rahasta, yhteiskunnallisista arvoasemista tai huveista. Heidän rakkauttaan ihmiseen, joka näkyi ystävällisyytenä, yhdenvertaisuutena ja toveruutena, ei voi sanoin kuvata. Kukaan heistä ei pitänyt kotiaan vain omanaan vaan he jakoivat sen kaikkien kanssa ja sen ovet olivat aina myös auki kaikille ohimatkaaville veljille.
He kantoivat yhdenmukaisia vaatteita ja nauttivat kaikki samaa ravintoa yhteisillä aterioilla. Kaiken mitä he ansaitsivat, he antoivat yhteiseen kassaan. Siitä he suorittivat yhteiset ostokset ja antoivat apua sairaille, jotka eivät jaksaneet tehdä työtä. Vanhuksiinsa he suhtautuivat kohteliaasti ja kunnioittavasti ja kohtelivat heitä niin kuin lapsi kohtelee vanhempiaan.”
No niin:
Konservatiiviteologien mielestä mielestä vain mielikuvitus voi nähdä yo. Filon-sitaatissa yhtymiä kristinuskoon ja sen, että Jeesus olisi ollut yo. kuvauksen ehdot täyttävä essealainen munkki. Asiasta voi toki olla vahvasti erimieltä etenkin, koska ko. analogiat eivät läheskään tyhjene Filoniin vaan vastaavuuksia löytyy satoja muitakin. Essealaiset nasiirit kantoivat esimerkiksi valkoista vaatetta (Josephus) ja heillä oli pitkät keskeltä sivulle kammatut hiukset. Erityinen ylimmäispapillinen asu oli samanlainen saumaton ihokas, jota kerrotan Jeesuksen kantaneen. Sen malli saattoi olla lähtöisin muinaisesta Egyptistä. Jos pappi tai kuningas kuoli ilman perillistä, heitettiin hänen puvustaan arpaa. Tapa heijastuu evankeliumeihin, missä Jeesuksen ihokkaasta heitetään arpaa. (Kyseessä on Jeesuksen kuninkuuteen ja ylimmäispapillisuuteen vihjaava ns. pesher, sillä mitä sotilaat olisivat oikeasti tehneet saastaisella, verisellä ja rikkinäisellä ihokkaalla?)
Mikäli Filon Aleksandrialaisen kuvaus essealaisista on paikkansapitävä on vaikea kuvitella, mitä kristinuskon etiikassa olisi uutta ja ainutlaatuista ja miksei Jeesus olisi voinut nimenomaan olla ollut essealainen oikeasta sapatista kiinnipitävä uskonnollis-poliittinen nationalisti ja ylipappi.
Helvetti on vertauskuvallinen kuva siitä mihin perkele ja hänen enkelinsä (sanansaattajansa ) kerran joutuvat. Jumala on valmistanut heille lopun. (Mistä lopulta on kysymys? En tiedä), mutta
meille ihmisille sanotaan, peljätkää Häntä, jolla on valta tapettuaan syöstä helvettiin.
Jumalalla yksin on tuomiovalta kaikkeen luomaansa ja eikö se ole hyvä, että paha kerran poistetaan? Ihmiselle on juuri tuomion tähden lahjoitettu Pelastus Kristuksessa.
On siis täysin väärä käsitys ja epäuskoista, että Jumala olisi lähettänyt Jeesuksen tuomitsemaan ihmisiä, sillä Hänet nimenomaan Lähetettiin Pelastamaan ihminen.
Ei Raamattu kuvaa missään helvettiä metaforaksi vaan aivan konkreettisena ikuisena kidutuspaikkana on kirkkokin pelotellut sillä ihmisiä yli 1900-vuotta. Tulkintaa on pehmennetty vasta aivan äskettäin eivätkä kakki hurmahenget ole luopuneet siitä vieläkään.
Ja sanoohan uskontunustuksin: ”On sieltä tuleva t u o m i t s e m a a n eläviä ja kuolleita…”
Helvetin tuli on metafora joka kuvaa lopullista tuhoutumista, miten se tapahtuu? Konkreettisena polttamisella tulessa? Voi olla, mutta en usko siihen. Mitä se voisi olla, että paha poistetaan? Sitä, että hyvä jää jäljelle.
Ehkä tuleva maailma on sellainen, missä ei ole pahuutta, eikä vääryyttä, vaan oikeus hallitsee kaikkialla ja kaikkea. Ei valhetta, ei kateutta, ei himoa… Ihmisen on vaikea edes käsittää, miten suuret mahdollisuudet meiltä menee nykyään hukkaan, kun rakennamme sotakoneita ja toistemme tuohoamiseen kehitettyjä rakenteita, joilla Jumalan Luomaan infraa käytetään riistämiseen ja tuhoamiseen. Ahneus ja ja kaikki ihmisessä oleva raadollisuus toivottavasti häviää kerran kokonaan. Nyt utopiaa, mutta kerran toivon mukaan todellisuutta… Miten ja missä? Jumala yksin tietää, mutta lupauksensa on varma.
”Helvetin tuli on metafora joka kuvaa lopullista tuhoutumista, miten se tapahtuu? ”
Tämä on aivan omaa spekulaatiotasi. Raamattu ei esitä helvettiä metaforana. Toinen asia onse, että siinä heijastuu aikansa primitiivinen jumala- jaa mailmankuva.