Miksiköhän jotkut kovasti hyökkäävät sitä tosiasiaa vastaan, että olemme samalla kertaa kokonaan syntisiä ja samalla silti kokonaan vanhurskaita? Tuon asian pitäisi olla päivänselvää jokaiselle uskovalle. Silti se on monelle punainen vaate.
Minusta on tosi hienoa, että minun ei tarvitse yrittää parannella itseäni kelvatakseni Jumalalle. Saan olla Hänen edessään juuri minä. Täysin kelvottomana mihinkään oikeasti hyvään ja täydelliseen. Kaikessa mitä teen, tai olen, voin helposti havaita suuria puutteita.
Sitä asiaa ei vain saa sekoittaa itsetuntoon. Jolloin kokee tämän tähden, kaikki omat työnsä ja ponnistelunsa turhiksi. Lannistuu ja lakkaa yrittämästä enää mitään. Nämä kaksi eri asiaa sekoitetaan helposti, koska ”syyllisyys” sana voidaan käsittää kahdessa aivan erilaisessa merkityksessä. Itsetuntoa tässä ei asiaan saa sekoittaa. Muutoin asia vääristyy itsetunnon mitätöimiseksi.
Sen sijaan tuon periaatteen tarkoitus on vahvistaa myös itsetuntoamme. Seuraahan täydellisestä hengellisestä kelvottomuudestamme sekin, että Jumalan poika on tehnyt meidät TÄYSIN kelvolliseksi Taivaallisen isän edessä. Näin kaikki mitä Hänelle teemme, tuottaakin Hänelle mitä suurinta iloa.
Siitäkin huolimatta, että yhä olemme syntisiä ja epätäydellisiä. Syntisyys on siis meidän olemuksessamme, josta emme voi päästä eroon.
Samaan tapaan, kuin äiti iloitsee pienen lapsensa piirustuksista, vaikka tämä saa aikaan vain töherrystä.
Kyse on siis suhteestamme Jumalaan ja siitä uskommeko ihan oikeasti Hänen rakastavan meitä sellaisena, kuin olemme.
Syntisyys on meidän olemuksessamme, josta emme voi päästä eroon. Silti ja siksi Jumala rakastaa meitä täydellisen kelvottomina, mutta samalla Hänen silmissään äärettömän rakkaina lapsinaan.
Tämän ristiriidan voi omaksua vain uskolla, jonka Jumala lahjoittaa. Siksi vapahtaja sanoi: ”ellette nöyrry ja tule lasten kaltaisiksi, te ette voi päästä Jumalan valtakuntaan.” Tämän hän sanoi opetuslapsilleen. Näin ollen mekään emme oikeasti voi saada Jumalan rauhaa ja iloa pelastuksesta, jollemme nöyrästi voi uskoa olevamme syntisinä vanhurskaita.
On oikein turvallista kulkea taivastiellä, kun ei tarvitse luottaa siinä itseensä . Kokonaan saa olla pelkän armon varassa. Tietoisena siitä, että Jumala rakastaa Kristuksen tähden syntistä ja kelvotonta ihmisraukkaa. Olisinpa saanut tuon opetuksen heti, kun tulin uskoon. Silloin ei lankeemukseni olisi vienyt minua pois seurakunnan yhteydestä. Silloin ei synti olisi saanut elämässäni suurta valtaa. Langettuani olisin rohkeasti etsinyt uudelleen armoa ja rauhaa. Silloin en sitä käsittänyt ja menin yhä kauemmaksi armon elämästä. Kunnes uskovan työkaverin sanat minut pysäytti ja päätin lähteä kirkkoon. Siinä ehtoollista nauttiessani uskoin syntini ja hairahdukseni anteeksi. Tuosta tapahtumasta on jo lähes 50 vuotta.
”Evoluutio” ei ole tilannetta muuttanut miksikään. Yhä tänäänkin monen usko sortuu, kun kuvittelee tuleensa immuuniksi pahalle. Sitten kun kiusaukset iskevät päälle, eikä ole varustautunut lainkaan sellaiseen taisteluun. Voi myös käydä niinkin että alkaa salaisesti suosia syntiä. Mitään suurta lankeemusta ei tapahdu. Ulkonaisesti voi kaikki jatkua mallikelpoisesti. Rakkaus Vapahtajaan vain on kadonnut ja on tullut tyytyväiseksi vaellukseensa. Jolloin kilvoitusta ei enää pidä tärkeänä, eikä välttämättömänä. Silloin usko on jo suuressa vaarassa.
Näin juuri. Uskon säilyttämisestä on paljolti kysymys, kun alamme itse ohjaamaan laivaa, niin karitkin alkavat pelottaa, kun Jumalan on puikoissa, niin kareja tulee, mutta laiva ei uppoa niihin, vaan laiva pysyy pinnalla.
”Mutta me, jotka olemme päivän lapsia, olkaamme raittiit, (sanassa puhtaat) ja olkoon pukunamme uskon ja rakkauden haarniska ja kypärinämme pelastuksen toivo.
Sillä ei Jumala ole määrännyt meitä vihaan, vaan saamaan pelastuksen Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta, joka on kuollut meidän edestämme, että me, valvoimmepa tai nukuimme, eläisimme yhdessä hänen kanssaan.” 1.Tess.5:8-10
Kun illalla laitamme silmät kiinni ja nukahdamme, niin tiedämme, että Herra valvoo meitä ja pitää meistä kiinni, vaikka emme tee mitään, sillä lepäämme Hänessä. Näin on myös kun olemme hereillä ja teemme päivän työmme, silloinkin Herra valvoo ja pitää meistä kiinni… Jos joku meitä eksyttää, niin se on meidän oma epäuskomme ja maailman henki joka kieltää Kristuksen Voiman.
Yöllä kasvamme Herran hoidossa ja näin on myös päivämme oleva, kun uskomme Häneen joka meitä aina vahvistaa.
Oppi täydestä syntisyydestä ja saman aikaisesta pyhyydestä pakottaa jatkuvaan kilvoitukseen. Vaikeaksi ja jopa mahdottomaksi tämän kilvoituksen tekee se, ellei nöyrry siinä lapsen kaltaisuuteen.
Sisintään kun ei mitenkään voi pakottaa janoamaan Herran läheisyyttä, intoa sana lukemiseen ja tutkimiseen, viipymään rukouksessa ja kertomaan uskosta ystäville. Kaikkea sitä voi tehdä, mutta halua ja intoa itsestään ei voi siihen puristaa. Jos sydän on haluton kaikkeen tuohon, niin minkäs teen? Ainoa mitä voin tehdä on ; nöyrtyä lapsen kaltaisuuteen ja tunnustaa haluttomuuteni ja se että olen kokonaan syntinen ihminen ja tämmöisenä silti Jumalan suuren rakkauden kohde.
On aivan ihmeellistä mitä tuo tunnustus sisimmässä saa aikaan. Sydän ihan hypähtää ilosta ja kaikki se mikä juuri äsken tuntui täysin mahdottomalle, tulee heti mahdolliseksi.
Tuo juuri kuvaamasi on ihmeellistä! Meillä on ihmeellinen Jumala! Kiitos ja Kunnia Hänelle.
On tämä kyllä ihmeellinen taivaan tien kilpajuoksu ja taistelu. Tulee juosta kaikin voimin eteenpäin, mutta vain pysymällä hiljaa paikallaan, voi saada voiton. Tämä Jumalan ihmeellinen suunnitelma on varmasti useimmille täysin mieltä vailla. Miten voi kilpailla ja siihen kaikki voimansa käyttää ja samalla levätä? Ikään kuin ei mitään taistelua olisikaan.
Joku on istuttanut, Joku on kastellut, mutta Jumala on antanut kasvun.
Enpä tuota tiedä. Lueskelin pari vuotta näitä juttuja täällä ja Körttifoorumilla ja usko meni. Se oli erikoinen kokemus. Oli juoluaatto, hyvä ja onnellinen. Olimme Anttolassa viettämässä sitä koko suuren perheen kesken, seisoin aattohartaudessa kirkon lehterillä. olin mennyt sisälle uskovana ja kesken kaiken huomasin etten usko mitään enkä mihinkään.
Ei silloisessa saarnassa ollut mitään huonoa, kirkossa on aina yhtä ahdasta aattona, olin ihan onnellinen ja kaikki oli niin hyvin — paitsi tämä. Ehkä olin saanut tarpeekseni homopapatuksesta täällä — kun vielä olen ihan hetero. Siis se on kirkon sanoma, pitäkää housut jalaas ja Jumala miälees, minulla ei ole siihen mitään tätsiä. Ehkä se seiminäytelmä on nähty liian usein. En tiedä mitä tapahtui.