Pohjois-Suomen hallinto-oikeus on 13.6.2019 kumonnut Oulun hiippakunnan tuomiokapitulin 21.11.2017 antaman päätöksen, jolla samaa sukupuolta olevan parin avioliittoon vihinneelle pastorille oli annettu varoitus. Päätöksen perustelut antavat kuitenkin siinä määrin aihetta kritiikkiin, että kirkon näkökulmasta on tärkeätä saattaa asia korkeimman hallinto-oikeuden ratkaistavaksi.
Virkamiesoikeudellisesta näkökulmasta katsoen hallinto-oikeuden perustelut vaikuttavat oikeilta. Jos oikeustila on epäselvä, ei virkamieheen voi kohdistaa kurinpitotoimia. Ja tässä, jos missä, on toden teolla pyritty asioita sotkemaan. Vaikuttaa siltä, että lakiakin luetaan kuin piru Raamattua.
Kirkon avioliittokäsitys ei kuitenkaan ole muuttunut mihinkään, se on pitkän tradition ja eri aikoina eri tavoin kirkkolainsäädäntöön kirjatuin tavoin sisältänyt ehdottoman rajauksen, jonka mukaan kirkolliseen avioliittoon voidaan vihkiä ainoastaan yksi mies ja yksi nainen. Avioliittokäsitys sisältyy kirkon tunnustukseen, joka puolestaan on nivottu kirkon lainsäädäntöön kirkkolain 1 luvun 1 §:ssä. Traditio ilmenee myös kirkolliskokouksen hyväksymästä kirkkokäsikirjasta sen käyttäessä vihittävistä nimitystä ”sulhanen” ja ”morsian”. Tämä ei voi olla kenellekään papille epäselvää.
Lainsäädäntöhistoriasta voidaan todeta, että vielä 1.1.1994 asti voimassa olleen kirkkolain (L 23.12.1964/635) 56 §:ään sisältyi maininta miehestä ja naisesta kihlakumppaneina. Kun silloin avioliiton kuulutukset poistettiin kirkkolaista, maininta miehestä ja naisesta jäi pois. Kenellekään ei ollut epäselvää, etteikö kirkon avioliittokäsitys pysynyt tuolloin samana.
Hallinto-oikeus toteaa piispainkokouksen antaneen 31.8.2016 kirkon avioliittokäsitystä kuvaavan selonteon, minkä lisäksi Oulun hiippakunnan piispa Samuel Salmi oli 9.2.2017 lähettänyt hiippakunnan seurakunnille ja papistolle kirjeen, jonka mukaan pappi ei avioliittolain muutoksen jälkeenkään saa oikeutta vihkiä samaa sukupuolta olevaa paria kirkolliseen avioliittoon. Silti päätös perustuu olennaisesti siihen näkemykseen, että oikeustila olisi ollut epäselvä ja sääntelemätön!
Hallinto-oikeus toteaa aivan oikein, että evankelis-luterilaisella kirkolla on oikeus valita vapaasti kirkollisen vihkimisen ehdot ja muodot. Eduskunnan hyväksyessä homoliittoja koskevan avioliittolain muutoksen se ei ole kuitenkaan voinut muuttaa kirkon aiemmin asettamia avioliittoon vihkimisen edellytyksiä, mikä selvästi todettiin myös avioliittolain muutokseen johtaneessa kansalaisaloitteessa ja lainvalmistelussa. Siitä huolimatta hallinto-oikeus vetoaa päätöksessään siihen, ettei avioliittolain muutoksen johdosta ole tehty muutoksia kirkkolakiin tai kirkkojärjestykseen. Piispainkokouksen selontekokin todetaan vaikutuksettomaksi, koska se on annettu ennen avioliittolain voimaantuloa.
Kirkkoa koskevaa lainsäädäntöä oikein tulkiten hallinto-oikeuden päätös on selvästi perustuslain kirkolle takaaman autonomisen aseman vastainen ja virheellinen. Harmillista tietenkin on, että yksittäinen pappi joutuu olemaan tässä laintulkinnan koekaniinina.
Kun Risto Voipio ei anna kovin hyvää arvosanaa hallinto-oikeuden jäsenien perusteluille sekä enemmistön, että vähemmistöön jääneen osalta, niin toivoisin että myös tämä asia molempien oikeusoppineiden osalta saisi hieman lisävalaistusta, mikäli se on tämän blogin puitteissa mahdollista. Mikä aiheutti tuon ristiriidan hallinto-oikeuden jäsenten välillä?
Enemmistön ja eri kannalla olleen jäsenen välisiä lausuntoja ei ole ihan helppo verrata, koska ne ovat – niin kuin niiden kuuluukin olla – itsenäisiä kannanottoja eikä vähemmistöön jäänyt tuomari argumentoi enemmistöä vastaan vaan lausuu vain oman kantansa.
Näin voisi ehkä yrittää pelkistää:
Vähemmistöön jäänyt tuomari ei ota kantaa säännösten mahdolliseen epäselvyyteen tai puutteellisuuteen, vaan katsoo, että Kovacs on rikkonut pappislupauksensa vihkimällä samaa sukupuolta olevan parin ja että kirkolla on oikeus määritellä itse kantansa samaa sukupuolta olevien avioiliittoon vihkimisestä ja että vihkimistä haluavien (kirkon jäsenten) oikeus solmia avioliitto ei vaarannu, koska he voivat joka tapauksessa solmia laillisen aviolitton siviilivihkymyksellä. Enemmistö taas painottaa sitä, että kirkko ei ole ottanut omassa säännöstössään kantaa avioliittolain muutoksen jälkeen eikä muutoksen johdosta ja siksi tilanne on muosostunut epäselväksi ja riittävästi sääntelemättömäksi ja siksi Kovacsille ei ole perusteltua antaa varoitusta. Mihinkään teologiseen kysymykseen hallinto-oikeus ei tietenkään ole ottanut mitään kantaa.
Sekä hallinto-oikeuden enemmistön että vähemmistön perustelut olisivat voineet olla paremmatkin, tosin emme tiedä, mihin kaikkeen osapuolet ovat vedonneet. Vähemmistöön jäänyt jäsen olisi voinut viitata myös kirkolliskokoukselle syksyllä 2016 esitettyyn oikeudelliseen selvitykseen ja korostaa sitä, ettei avioliittolain muuttaminen edellyttänyt enemmistön perustelemin tavoin, että kirkko muutoksen VOIMAANTULON JÄLKEEN päättäisi, mitkä ovat sen asettamat avioliittoon vihkimisen edellytykset. Jos sellaista reagointia olisi edellytetty, niin sehän olisi pitänyt tehdä nimenomaan ENNEN MUUTOKSEN VOIMAAN TULOA. Kirkon autonominen asema ja yhdenvertaisuuslain soveltumattomuus tulee hyvin vähemmistön lausumassa esille.
Pitää vielä muistaa, mitä hallinto-oikeuden päätöksessä sanotaan. Siinä sanotaan näin: ”Asian edellä todettuun epäselvään ja sääntelemättömään tilaan nähden hallinto-oikeus katsoo, ettei valittaja (siis Kovacs) ole toiminut kirkkiolain 5 luvun 3 §:ssä tarkoitetulla tavalla vastoin pappisviran velvollisuuksia ja pappislupausta vihkiessään samaa sukupuolta olevan parin avioliittoon Oulussa 5.8.2017. Tämän vuoksi tuomiokapituli ei ole voinut antaa hänelle kirjallista varoitusta. Tuomiokapöitulin päätökset ovat lainvastaisia ja ne on kumottava”
Hallinto-oikeus siis katsoi, että juuri asian epäselvä ja sääntelemätön tila johti siihen, ettei Kovacille voitu antaa varoitusta. Hallinto-oikeus siis ei ottanut kantaa siihen, mikä kirkon kanta on tai ei ole samaa sukupuolta olevien vihkimiseen vaan siihen, että kun sille esitetyn selvityksen mukaan asiaintila oli epäselvä, Kovacksin ei voinut katsoa siinä yhdessä 5.8. 2017 vihkimistoimituksessa toimineen kirkkolain ko. pykälän tarkoittamalla tavalla vastoin virkavelvollisuuttaan ja pappislupaustaan. Kaikki tätä pitemmälle vievät tulkinnat hallinto-oikeuden päätöksestä on lähinnä kirkollista viihdettä eikä juridiikkaa.
Kiitos, Risto Voipio, asian selvästä avaamisesta ja selittämisestä näissä kommenteissa. HaO:n päätöstä ei pidå tulkita pitemmälle kuin se on perusteissaan tehty.
Tästä pitäisi oppia, että pakanoiden tuomioistuimiin ei mennä välejä selvittelemään.
Kiitoksia asiasta ymmärtäville.
Oliko joskus 1930.tä luvun lopulla ettei kirkko vihkinyt kun molemmat olivat kuuroja ennenkuin nainen oli sterilisoitu.
Saattaa olla yhdistäneeni vääriä asioita. Jos muistan oikein olisihan yllätys.
No tarkistin ja kuurojen museon sivulta löytyi;
“Avioliittolaki esti avioliiton myös niiltä, joiden kuurouden katsottiin olevan synnynnäistä mutta ei perinnöllistä. Avioliittoon aikovien tuli toimittaa viranomaisille lääkärintodistus siitä, että jommankumman kuurous ei ollut synnynnäistä. Tärkeämpää olisi ollut selvittää onko heidän suvussaan kuuroutta, joka olisi ollut mahdollista selvittää kirkonkirjojen avulla tai riittävällä tilastoinnilla.
Se, että kuurojen avioitumista rajoitettiin, oli selkeä ihmisarvon loukkaus.”
Nythän ollaan hiukka samassa tilanteessa. Sivistys on sivistynyt, mutta Ihmisiä kohdellaan kaltoin ja samanarvottomasti, ja vielä rakkauksen asiassa, ja vielä kirkossa, kansankirkossa.
Höh, eikö nyt pitäisi päästä kirkkaammille vesille.
Kirkon lakia alisteisine säännöksineen on näin ennenkin oikaistu kun on tunnustettu loukkattavan Ihmisarvoa. Miten nyt esillä oleva asia poikkeaa edellä mainitusta. Ei mitenkään.
Suoraanhan asiat eivät vertailtavia ole mutta nyt asia on kirkolle helpompi kun ei tarvitsisi edellyttää toisen osapuolen sterilisointia.
Edellisestä vaivasta kirkossa ilmeisesti luovuttiin ja päästiin 1960.tä luvun lopussa.
Jos vielä näin Juhannuksen aattona niin blogisti Risto Tuorin otsikko on todella hyvä ja osuva.
Samalla Hänen kirjoittamansa asia on asiaa tässä yhteydessä kuin Hänelle osoitetut kommentti palautteet.
” Vähemmistöön jäänyt jäsen olisi voinut viitata myös kirkolliskokoukselle syksyllä 2016 esitettyyn oikeudelliseen selvitykseen ja korostaa sitä, ettei avioliittolain muuttaminen edellyttänyt enemmistön perustelemin tavoin, että kirkko muutoksen VOIMAANTULON JÄLKEEN päättäisi, mitkä ovat sen asettamat avioliittoon vihkimisen edellytykset. ” (Tuori)
Olisi mielenkiintoista tietää kuka tämän oikeudellisen selvityksen tekijä/tekijät ovat tai ketä tässä on konsultoitu. Onko tietoa?
Itse olen sitä mieltä, että kirkolliskokousedustajat voisivat katsoa peiliin.
On fakta, että kirkolliskokouksessa ei ole määräenemmistöä muuttamaan kirkkokäsikirjan vihkikaavaa sisältämään samaa sukupuolta olevien parien vihkimiset. Ja on yhtä lailla fakta, että kirkolliskokouksessa ei ole määräenemmistöä muuttamaan kirkkojärjestystä siten, että siinä kiellettäisiin samaa sukupuolta olevan parin vihkiminen. Ja tätä umpisolmua päättäjät eivät ole saaneet auki vaikka kokouksia on pidetty kohta puoli vuosikymmentä.
Nyt kirkko pyrkii ratkaisemaan kiistan ulkoistamalla asian korkeimmalle hallinto-oikeudelle. On surkuhupaisaa, että kirkolliskokousedustajien kyvyttömyyden takia kirkon opista päättävät välillisesti KHO:n oikeusneuvokset.
Ymmärrän, että asiasta päättäminen ja kompromissin löytäminen eivät ole helppoja tehtäviä, mutta kyllä tämä asia silti kuuluisi kirkolliskokoukselle eikä tuomioistuimelle. On häpeäksi kirkolle, että sen omat päättäjät eivät pysty asiaa ratkaisemaan.
Ihan tarkkaan ottaen asian ovat ulkoistaneet ev.lut. yhteisön toimihenkilöt (”papit”).
Pitää vielä muistaa, mitä hallinto-oikeuden päätöksessä sanotaan. Siinä sanotaan näin: “Asian edellä todettuun epäselvään ja sääntelemättömään tilaan nähden hallinto-oikeus katsoo, ettei valittaja (siis Kovacs) ole toiminut kirkkiolain 5 luvun 3 §:ssä tarkoitetulla tavalla vastoin pappisviran velvollisuuksia ja pappislupausta vihkiessään samaa sukupuolta olevan parin avioliittoon Oulussa 5.8.2017. Tämän vuoksi tuomiokapituli ei ole voinut antaa hänelle kirjallista varoitusta. Tuomiokapitulin päätökset ovat lainvastaisia ja ne on kumottava”
Hallinto-oikeus siis katsoi, että juuri asian epäselvä ja sääntelemätön tila johti siihen, ettei Kovacille voitu antaa varoitusta. Hallinto-oikeus siis ei ottanut kantaa siihen, mikä kirkon kanta on tai ei ole samaa sukupuolta olevien vihkimiseen vaan siihen, että kun sille esitetyn selvityksen mukaan asiaintila oli epäselvä, Kovacksin ei voinut katsoa siinä yhdessä 5.8. 2017 vihkimistoimituksessa toimineen kirkkolain ko. pykälän tarkoittamalla tavalla vastoin virkavelvollisuuttaan ja pappislupaustaan. Kaikki tätä pitemmälle vievät tulkinnat hallinto-oikeuden päätöksestä ovat lähinnä kirkollista viihdettä eivätkä juridiikkaa. Missään kohtaa mikään oikeusaste ei ole päättänyt, ei päätä eikä tule päättämään mikä on kirkon oppi. Jos ei kirkko osaa siitä päättää, sitten oppi jää epäselväksi ja oikeuden on juridinen kiista ratkaistava, mutta ei kirkon omaa epäselvyyttä voi kaataa kirkon työntekijän niskaan.
Kiitos molemmille oikeusoppineille hallinto-oikeuden päätöksen tarkemmasta avaamisesta.
Jokainen pappi joka käräjöi työnantajaansa vastaan on periaatteessa kelvoton tehtäväänsä. Hänhän toimii vastoin selvää apostolin ohjetta:
”4 Jos teillä siis on maallisia asioita ratkaistavina, nekö te asetatte tuomareiksi, jotka ovat halveksittuja seurakunnassa?
5 Teidän häpeäksenne minä tämän sanon. Eikö teidän joukossanne sitten ole yhtäkään viisasta, joka voisi ratkaista veljien välin?
6 Vaan veli käy oikeutta veljen kanssa, vieläpä uskottomain edessä!
7 Teille on jo yleensä vaurioksi, että käräjöitte keskenänne. Miksi ette ennemmin salli tehdä vääryyttä itsellenne? Miksi ette ennemmin anna riistää omaanne?” (1. Kor.6:4-7)
Elinkeinoelämän keskusliitossa Etelärannassa varmaan oltaisiin tyytyväisiä, jos yhteiskuntaan saataisiin laajemminkin sellainen käytäntö, että työntekijän on alistuttava kaikkiin työnantajan päätöksiin, myös silloin kun ne eivät noudata lakia.
Edes kirkon työmarkkinalaitokselta en ole kuullut näin rohkeaa ehdotusta.
”Jokainen pappi joka käräjöi työnantajaansa vastaan on periaatteessa kelvoton tehtäväänsä. Hänhän toimii vastoin selvää apostolin ohjetta:”
Tämä on vähän kaksipiippuinen juttu. Edes ortodoksit eivä tätä noudata. Joskus nurkkakuntaisuus saa aikaan ja pirstoutuneen kirkon ryhmäkuntaisuus saattaa vaientaa oikeamielisyyden äänen. Käräjöinti maallisessa tuomioistuimessa käy tarpeettomaksi vasta sitten, kun ryhmäkunnista on päästy. Kun tuomiokapituli on kiistan osapuoli, sen on mahdoton arvioida asiaa puolueettomasti. Käräjöinti maallisessa oikeudessa ei silti koskaan ole kunniaksi kirkolle edes kristityssä maassa.
Tilanne on kuitenkin kirkon omien lainsäädösten takia se mikä on