Aleppon kellot soivat vielä seuraavat kahdeksan päivää muistutuksena 300 000 siviilistä, jotka kärsivät pommitetussa kaupungissa. Edes Punaisen ristin merkkiä ei ole kunnioitettu, vaan sairaaloita vastaan on hyökätty. Kansainvälisten lakien mukaan siviilikohteiden tahallinen pommittaminen on kiellettyä. Kiellettyä on myös estää humaanitaarisia avustustoimituksia, jotka ovat välttämättömiä siviilien selviämiselle. Syyrian sota on vaiheessa, jossa laittomuus on päässyt valtaan ( Matt 24.12).
– – –
YK:n päivä 24.10. kehottaa ja rohkaisee rauhan pyrkimyksiin. Suurvaltojen veto-oikeuden käyttö on tehnyt maailmanjärjestöstä kuitenkin heikon. Tuottavatko Venäjän vastaiset pakotteet toivotun tuloksen ja siviilien säästämisen totaaliselta sodalta?
– – –
Totaalista sotaa käytiin Euroopassa myös yli kolme vuosisataa sitten. Kahden vuoden päästä tulee kuluneeksi 400 vuotta 30-vuotisen sodan syttymisestä ja 370 vuotta sen päättymisestä Westfalenin rauhaan Munsterissä ja Osnabrukissä 24.10.1648. YK:n päivällä on siten syvät juuret Euroopan rauhan päivänä.
– – –
30-vuotiseen sotaan on viitattu pahantahtoisesti ”Kaikkien uskonsotien äitinä”, kun on haluttu muistuttaa uskonnoista jonkinlaisina pahuuden painesäiliöinä, jotka ovat syösseet ihmiset toisiaan vastaan. Vain näennäisesti katolinen ja protestanttinen Eurooppa kävivät uskonnollisista syistä toistensa kurkkuun. Syyt olivat valtapoliittisia. Vai mitä on sanottava siitä, että katolinen Ranskan kuningas rahoitti Ruotsin luterilaista armeijaa, jonka riveissä taisteli suuri määrä skottilaisia katolisia?
Tosiasiassa sodassa oli kyse mm. Saksalais-Roomalaisen keisarin ja Ranskan kuninkaan kamppailusta Habsburgien perintömaista. Tämä on kuitenkin vain yksi juonne. Sodassa oli lukuisa joukko armeijoita ja osapuolia eri tavoin liittoutuneina, kullakin omia päämääriä. Sotaa käytiin ilman sodan julistuksia, ilman rintamia, ilman yhtenäisiä tunnuksia, ilman lakia. Siviilit olivat suurimpia kärsijöitä, kuten Magdeburgin hävityksessä.
Ilmestyskirjan ratsastajat miekka, nälkä, rutto ja kuolema laukkasivat ristiin rastiin Eurooppaa. Nyt jotain samankaltaista on tapahtumassa Kaakkois-Euroopassa ja Lähi-idässä.
– – –
Saarnasin tänään Karjasillan kirkossa, missä vietettiin paitsi Uskonpuhdistuksen muistopäivää, myös Rauhanturvaamisen 60 v juhlavuoden liittokokouksen messua. Cantio Laudis-kuoro esitti upeasti J.S. Bachin kantaatin Jesu meine Freude.
Taitaa olla niin, että kansainväliset pakotteet eivät juurikaan vaikuta mihinkään niiden kohteeksi joutuneeseen maahan.
Kyllä niillä vaikutusta on, mutta ei välttämättä toivottua.
En malta olla sivuamatta toista aihetta, joka on toki paljon pienempi kysymys kuin sotarikokset Syyriassa. Tarkoitan Helsingin hiippakuntavaltuuston päätöspontta, jonka mukaan papeilla ei ole estettä vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja Helsingin hiippakunnassa 1.3. alkaen. Perusteluna on, ettei kirkon lainsäädännössä ole kielletty samaa sukupuolta olevien vihkimistä. Asiassa on pari muttaa. Piispa hiippakunnassaan antaa tarkempia ohjeita kirkollisten toimitusten toimittamisesta. Helsingin piispa on yhdessä muiden piispojen kanssa antanut selonteon, jossa samaa sukupuolta olevien kirkollista vihkimistä ei pidetä mahdollisena. Eikö hiippakuntavaltuusto ole tässä siis mennyt piispan toimivallan alueelle? Toinen mutta on asian sisällössä. Avioliittolain 16-17 pykälien mukaan luterilaisen kirkon papeilla on oikeus vihkiä avioliittoon. Sen muodoista säädetään kirkossa erikseen. Kirkossa ei ole toistaiseksi päästy säätämään uuden tilanteen huomioon ottavaa lakia. ”Laittomuuden” tilassa rehottavat villit tulkinnat: koska kirkkolaissa ei erikseen kielletä samaa sukupolta olevien kirkollista vihkimistä, on sen oltava sallittua. Tällöin ei oteta huomioon kirkkolain viitekehystä, kuten kirkon opetusta avioliitosta miehen ja naisen välisenä, mikä käy ilmi Kirkkokäsikirjasta. Nykyisessä tilanteessa lakia yritetään venyttää eri suuntiin ja pyyhitään pöytää piispojen selonteolla ja ohjeilla. Papeista on haluttu tehdä kuin valtion virkamiehiä, joille tulee velvollisuuksia pappisviran ulkopuolelta, kuten jopa velvollisuus vihkiä siviiliavioliittoon.
Pekka, sekä kirkkolaki, kirkkojärjestys että kirkkokäsikirja vihkikaavan esipuheessa nojaavat avioliiton osalta yleiseen lakiin, mikä onkin luterilaisen teologian mukaista. Sikäli kuin kirkko haluaa teologisista tai muista syistä esittää kirkolliselle vihkimiselle lisäehtoja, kirkolliskokous voi niitä ottaa kirkkojärjestykseen siellä nyt olevien rippikoulu- ja jäsenyysehdon lisäksi.
Ymmärrän, että kirkolliskokouksessa on edustajia, jotka haluaisivat, että kirkko omissa säännöksissään poikkeaisi maaliskuun alusta valtion avioliittokäytännöstä siten, ettei samaa sukupuolta olevia pareja vihittäisi kirkollisesti. Tällaiselle päätökselle tarvittaisiin kuitenkin 3/4:n enemmistö kirkolliskokouksessa, jota ei ole odotettavissa.
Tilanne muistuttaa kirkossa 1900-luvun kuluessa toistuvasti esitettyä pyrkimystä kieltää eronneitten vihkiminen tai rajoittaa sitä. Valtio oli 1900-luvun kuluessa muuttanut avioliittolainsäädäntöä ja lieventänyt eroamisen ehtoja, ja kirkossa oli pelästytty eronneiden vihkimisen yleistymistä. Vihkirajoitukselle ei saatu kirkolliskokouksessa määräenemmistöä kuin kerran, vuonna 1948, jolloin kirkolliskokous päätti, ettei eronneita vihitä kirkollisesti kuin erittäin painavista syistä.
Koska kirkkolainmuutosta ei saatu voimaan, papit kirkolliskokouksen kannasta huolimatta vihkivät edelleen kaikki eronneet. Eronneiden vihkiminen oli kaikkien pappien velvollisuus. Lopulta vuonna 1978 piispainkokous antoi suosituksen, että eronneiden vihkimisestä kieltäytyvät papit voivat ilmoittaa asiasta piispalle ja piispa päättää, miten asia ratkaistaan.
Toivoni on, ettei ketään pappia velvoiteta vihkimään omantuntonsa vastaisesti – sen enempää eronneita, samaa sukupuolta olevia kuin muitakaan, vaan omantunnonkysymyksiin löydetään ratkaisuja, joissa kaikkien oikeuksia kunnioitetaan. Minusta meidän kaikkien on kirkossa tehtävä tilaa toisillemme. Kukaan ei mielestäni kuitenkaan voi vaatia sellaista tilaa itselleen, joka sulkee toiset pois. Niinpä tässäkin vihkiasiassa toivoisin, että kaikki vakavasti etsisimme ratkaisua, jossa eri tavoin ajattelevien omiatuntoja kunnioitettaisiin.
Vesa Hirvonen
Kiitos Vesa asiallisesta kommentista. Tosin jos on vaikeaa saada määräenemmistö nykyisen kaltaisen vihkikäytännön taakse , on myös vaikeaa saada määräenemmistö vihkikaavojen muuttamiseen tai kirkon avioliittokäsitystä koskeviin dokumentteihin. Tilanne siis jatkunee epäselvänä: toinen osapuoli nojaa avioliittolakiin ja haluaa kirkon vihkikäytännön olevan saman kuin siviilivihkimisessä, toinen taas avioliittolaissa säädettyyn kirkon oikeuteen päättää avioliittoon vihkimisen muodoista ja piispojen toimivaltaan antaa kirkollisia toimituksia koskevia ohjeita. Tämä osapuoli perustelee kirkon voimassaolevilla säädöksillä, toinen taas ottaa etukenoa, ennen kuin uusia päätöksiä on. Eteenpäin kirkolliskokouksen päätöksen tasolle tässä kokonaisuudessa päästään siis vain rakentamalla laki, joka ottaa riittävästi huomioon molemmat näkökulmat. Kuten sanoit, tarvitaan toiselle tilan antamista. Et ottanut kantaa ajatukseeni hiippakuntavaltuuston ponnesta?
Tarkoitako Pekka että esim. Kustaa II Adolf oli vain näennäisuskovainen? Kyllä uskonsotien päätäjinä ja johdossa oli aivan aitouskovia ja niiden maallisistakin päämääristä huolimatta uskottiin Jumalan olevan juuri ’meitin puolella’.
Valtio ja kirkko olivat käytännössä samaa instituutiota aina Valistuksen vuosille saakka.
Mitä oikein tarkoitat uskonsodalla? Jos henkilö luottaa sodassa Jumalan apuun, ei se tee sodasta vielä uskonsotaa. Tosin 30-vuotisessa sodassa oli se piirre, että vallatut alueet omaksuivat sen vallanneen ruhtinaan tunnustuksen ”kenen maa, sen uskonto”- periaatteen mukaan. Tämäkään ei mielestäni tee sodasta uskonsotaa, jos sodan päämäärät ovat muuta kuin uskonnolliset. Sen sijaan uskonsotaa voisi olla vihollisen määrittely tämän uskonnon mukaan ja halu voittaa kyseisen uskonnon harjoittajat. Kustaa II Adolf muuten oli ajan mittapuunkin mukaan oikeasti uskovainen. Tosin mies on jäänyt myytin, ”Pohjolan lumikuninkaan”, tai ”Keskiyön Leijonan” taakse. Hän riensi Saksan protestanttien tueksi, mutta sai samalla laajennettua Ruotsin suurvaltaa Itämeren eteläpuolella. Reaalipolitiikkaa siis, jossa hän ei kieltäytynyt toimimasta katolilaisten liittolaistensa kanssa. On myös muistettava, että Kustaa Aadolfin kaaduttua sotaa käytiin vielä toistakymmentä vuotta. Silloin hänen vaikutuksensa Ruotsin armeijan kuriin ja kristilliseen etiikkaan puuttuivat. Joka tapauksessa sodankäynti raaistui.
Tarkoitan Pekka sitä, että selkeää rajaa uskonsodan ja muun sodan välille on keinotekoista tehdä aikana, jolloin kirkko ja valtio olivat käytännössä sama asia. Reaalipolitiikka ja kirkkopolitiikka ja usko olivat suloisessa sekamelskassa. Sodankäynnit raaistuvat aina sotien pitkittyessä kun ratkaisuun aletaan pyrkiä keinolla millä hyvänsä.
Hei, Pekka, kiitos samoin asiallisesta kommentista. Minusta Sinä näet tämän asian hyvin selkeästi.
Yhden asian haluaisin tarkentaa: myös samaa sukupuolta olevien parien vihkimistä puolustavat perustelevat kantaansa sekä teologisesti että kirkon omalla järjestyksellä (kuten pyrin tekemään edellisessä postauksessani).
Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että nykyisessä kirkolliskokouksessa ei saada määräenemmistöä puoleen eikä toiseen. Mitä siis tehdä?
Tätä kommenttiasi arvostan erityisesti:
”Eteenpäin kirkolliskokouksen päätöksen tasolle tässä kokonaisuudessa päästään siis vain rakentamalla laki, joka ottaa riittävästi huomioon molemmat näkökulmat.”
Saattaisi olla vielä mahdollista etsiä eri tavoin ajattelevien oikeudet huomioon ottavaa kirkon säännösten muutosta, jolle ehkä saataisiin määräenemmistö. Olen ollut kuulevinani tällaisia ääniä joidenkin muidenkin kirkolliskokouksessa olevien taholta.
Pian voi olla myöhäistä. Käsitykseni mukaan juridiikka on samaa sukupuolta olevien kirkollisen vihkimisen puolella. Jos KHOn ratkaisu tulee olemaan, että papeilla on sekä oikeus että velvollisuus vihkiä samaa sukupuolta olevat parit, voi olla, ettei kirkolliskokouksessa enää mene läpi omantunnonvapaus olla vihkimättä. Olisi hyvä, jos samaa sukupuolta olevien vihkimisen vastustajat nyt hyvissä ajoin tyytyisivät omantunnonvapauteen olla vihkimättä eivätkä vaatisi vihkikieltoa.
Tässäkin tulevat mieleeni pyrkimykset rajoittaa eronneiden vihkimistä 1900-luvulla. Kirkossa olisi mitä ilmeisimmin saatu läpi omantunnonvapaus olla vihkimättä eronneita, jos siihen olisi tyydytty: kun haluttiin täyskielto tai vihkimisen rajoittaminen poikkeustapauksiin, ei saatu mitään: kaikkien pappien oli edelleen vihittävä kaikki eronneet.
Virallinen lakiin tuleva omantunnonklausuuli vihkiasiasta on kyllä monella tavalla hankala asia, ja jos sellainen tehtäisiin, minusta se tulisi rakentaa siten, ettei se leimaisi vain samaa sukupuolta olevia pareja, vaan sen tulisi koskea kaikkia vihkimisiä.
Pitäisin parempana piispainkokouksen vuonna 1978 antaman suosituksen tapaista menettelyä. Ymmärrän kyllä, että nykyisessä epäluottamuksen ilmapiirissä tällaiseen suositukseen voi olla vaikeaa luottaa.
Näistä asioista pitäisi nyt pikimmiten aloittaa keskustelu kirkossa.
Vesa
(oman tunnuksen puuttumisen vuoksi joudun kirjautumaan Tulkaa kaikki –tunnuksella, mutta kaikki esittämäni ovat yksityisiä mielipiteitäni)
Vesa, valmistelussa on myös Kirkolliskokousaloite kirkon vihkioikeudesta luopumisesta, jossa välittävänä ratkaisuna voisi olla mahdollisuus toimia muiden uskonnollisten yhdyskuntien tavoin. Niiden papit hakevat maistraateilta henkilökohtaisen vihkioikeuden. Jos ei hae vihkioikeutta, ei myöskään tarvitse omantunnon klausuulia. Toisaalta, kuinka usein papille tulisi velvoite vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja, kun kaikki halukkaatkaan eivät välttämättä pääsisi näitä vihkimään? Ruotsin kirkossa vihittiin toissa vuonna n. 60 samaa sukupuolta olevaa paria. Vertailun vuoksi Suomessa vihittiin 2015 n. 24 700 paria, joista ehkä puolet oli kirkollisia vihkimisiä. Huomattavasti useammin pappi siis joutuu vihkimään miehen ja naisen avioliittoon. Siksi kovin monen papin ei kannattaisi luopua vihkioikeudestaan, ettei taakka jäljelle jääville kävisi liian suureksi.
Pekka, mielenkiintoinen tuo mainitsemasi välittävä ratkaisu. Pitäisin joka tapauksessa hyvin tärkeänä, että kirkollisten vihkimisten traditio jatkuisi. Kirkko menettää kohtalokkaalla tavalla kontakteja nuoriin perheisiin, jos se omilla toimillaan vähentää kirkollista vihkimistä. Kirkollinen vihkiminenhän on muutenkin vähentynyt, olimme tänään Ristin kirkon messussa, eikä siellä rukoiltu yhdenkään parin puolesta. Olisiko sellainen välittävä ratkaisu mahdollinen, että papit edelleen saisivat vihkioikeuden, mutta yksittäinen pappi voisi siitä luopua? Niin, luulen, että käytännössä samaa sukupuolta olevan parin vihkimiseen kielteisesti suhtautuva pappi tuskin joutuisi vihkimistä suorittamaan, vaikka hänellä periaatteessa olisikin siihen velvollisuus. Kuten sanoit, kirkollista vihkimistä pyytäviä samaa sukupuolta olevia pareja ei mitenkään tule riittämään kaikille vihkimiseen halukkaillekaan papeille. Tosiasia on, että kirkko on jo menettänyt yhteyden tuhansiin Suomessa eläviin sama sukupuolta olevien perheisiin lapsineen. Vaikka kirkko jatkossa tekisi mitä, yhteyksien palautuminen ja syntyminen ei ole helppoa.
Vesa
Vesa Hirvonen :” Tosiasia on, että kirkko on jo menettänyt yhteyden tuhansiin Suomessa eläviin sama sukupuolta olevien perheisiin lapsineen. ”
Nyt kun pientä vähemmistöä kansalaisista edustava ”avara kansankirkollisuus” näyttää ajavan läpi kirkon virallisen kannan vastaisen ideansa, joka on ollut mm. pastori Marjaana Toiviaisen näkökulma, kun hän 2013 sanoi: ” Meillä kirkossa olisi paljon varaa luopua normatiivisesta ihmiskuvasta. Siitä millainen on oikeanlainen nainen, oikeanlainen mies ja oikeanlainen perhe. Aika harva niitä täyttää”, niin ehkä kirkoissa kannattaa luopua myös ”normatiivisesta Jumalan palvelemisesta” ja korvata alttaritaulut esim. tämän mallin mukaisiksi:
http://closertovaneyck.kikirpa.be/#home/sub=altarpiece
Olen samaa mieltä, että kirkon elämän ja sen jäsenten kannalta vihkioikeudesta luopuminen olisi suuri tappio, enkä siksi kannata sitä.Toisaalta avioliittolaissa (pykälä 16) oleva maininta ev.lut ja ort pappien vihkioikeudesta (jonka muodoista tosin päättää kirkko) on jo ennätetty tulkita pappeja ja kirkkoa sitovaksi velvollisuudeksi, jossa kuuluu nykyiselle kirkko-valtio -suhteelle vieras valtiokirkollinen ja saneleva sävy. Siviilioikeuden professori on puhunut jopa pappien velvollisuudesta virkamiehinä toimittaa siviilivihkimisiä. Ellei lain kirjaimen edellyttämä pappien oikeus ja kirkon autonomia palaa lain tulkintaan, voi vihkioikeudesta luopuminen olla harkittava vaihtoehto. Avioliiton siunaamiskysymyksestä kirkko saisi päättää itse, vaikka sekin jakaisi kirkkoa. Tosin vihkioikeudesta luopuminen olisi suuri tappio, kuten edellä totesin. Lisäksi se tarkoittaisi valtiolle kymmenien henkikirjoittajien palkkaamista ja miljoonien lisäkustannuksia, kun siviilivihkimisiä tulisi vuosittain lisää n. 15 000.
Vesa Hirvonen :”Niin, luulen, että käytännössä samaa sukupuolta olevan parin vihkimiseen kielteisesti suhtautuva pappi tuskin joutuisi vihkimistä suorittamaan, vaikka hänellä periaatteessa olisikin siihen velvollisuus.”
Onko tässä joku tulkinnan vara:”Eduskunta on avioliittolain muutoksesta päättäessään säilyttänyt kirkkojen ja uskonnollisten yhdyskuntien oman oikeuden päättää itse vihkimisen ehdoista ja muodoista (AL 16 §). Lainmuutoksesta ei seuraa kirkolle velvollisuutta muuttaa omaa käytäntöään, ei myöskään papille oikeutta toimittaa avioliittoon vihkimistä ikään kuin siviiliviranomaisena.
Avioliittoon vihkiminen ja avioliiton siunaaminen ovat kirkossa uskonnollisia toimituksia, joita on arvioitava kirkon tunnustuksen mukaisina jumalanpalveluksina ja jotka kirkkojärjestys määrää toimitettaviksi kirkkokäsikirjan mukaisella tavalla (KJ 2:1, 2:18 §). Käsikirjan kaavojen lukukappaleista, rukouksista, kysymyksistä, johdantopuheesta ja ohjeista ilmenee, että kirkon uskonkäsityksessä avioliitto on miehen ja naisen liitto. Pappi ei voi avioliittolain muutoksen jälkeen vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja eikä toimittaa samaa sukupuolta olevan parin liiton siunaamista.
Pappi voi kuitenkin palvella paria soveltamalla piispainkokouksen v. 2011 antamaa pastoraalista ohjetta rukouksesta parisuhteensa rekisteröineiden kanssa ja heidän puolestaan. Tilanteeseen voi sisältyä raamatunlukua, virsiä ja kirkon rukousperinteeseen liittyvää aineistoa sen mukaan, miten asiasta sovitaan. Kirkkotilan mahdollisesta käyttämisestä noudatetaan, mitä on säädetty kirkkojärjestyksessä (KJ 9:7, 14:2 §).” http://tampereenhiippakunta.fi/piispa-matti-repo-papeille-avioliitosta/
Piispa Matti Revolta selkeä ohje papistolleen, josta ajattelen samoin. Hänkin viittaa niiden laintulkintojen ongelmallisuuteen, jotka sivuuttavat kirkollisen vihkimisen jumalanpalvelusluonteen ja pappien tehtävän toimittaa kirkolliskokouksen hyväksymiä jumalanpalveluksia.
Piispa Matti Revon ”voi kuitenkin palvella paria” ei avaa yhtään aiempaa enemmän esimerkiksi sitä, onko paria palveltaessa mahdollista soveltaa sellaisenaan aineistoa, joka sisältyy Kirkollisten toimitusten kirjan Rukoushetkiä-osaston rukoushetkeen Avioliittoon vihkimisen vuosipäivä. Vai onko siihen optiona kuuluva siunaaminen henkilöt nimeltä mainiten se kohta, jossa mennään yli soveliaan rajan? Kun tässäkin kaiketi tulee ottaa huomioon se kaavan alkuperäinen intentio.
Toki rukoushetken rubriikin mukaan ”Rukoushetken johtaa pappi, muu seurakunnan työntekijä tai seurakuntalainen.” Eli juridista päänsärkyä kaihtava pari voi aivan huoletta pyytää papin sijasta jonkun ystävistään johtamaan rukoushetken! Ja tietenkin ko. kaavalla palvellakseen pitää odottaa ainakin neljännesvuosi siitä, kun siviilivihkiminen on toteutettu…
Kun menee sutta pakoon, tulee karhu vastaan. Niin kävisi kirkiolle yksioikoisessa vihkimisoikeudesta luopumisessa. Seuraavana olisi edessä kysymys samaa sukupuolta olevien avioliiton siunaamisesta.
Minusta Vesa esittää hyviä perusteluja vihkimisoikeudesta luopumista vastaan.
Löytyisikö ratkaisu Norjan mallista? Norjan piispat totesivat erimielisyytensä asiassa. Tämän tunnustaen piispainkokous laati kirkolliskokoukselle esityksen, jonka mukaan Norjan kirkon jäsenellä on oikeus saada kirkoltaan vihkimys avioliittoon. Papeilla ja muilla kirkon toimihenkilöillä on oikeus omantunnonsyistä kieltäytyä osallistumasta toimitukseen. Jos omasta seurakunnasta ei löydy vihkijää, sellainen hankitaan naapurista. Kirkolliskokous hyväksyi esityksen.
Olin tänään Herättäjäjuhlien kiitosjuhlassa Myyrmäen kirkossa. Sielläkään ei kuulutettu yhtään paria avioliittoon. Sen sijaan kasteessa seurakuntaan liitettyjä lapsia oli mainittiin lopulle kymmenen.
Omantunnon klausuulin säätämisestä on kokemusta, että myöhemmin voi tulla yhdenmukaisuuden painetta ja klausuuli nähdään ylimenovaiheen ratkaisuksi. Siksi Suomessa ei välttämättä tunneta luottamusta tämänkaltaisiin lupauksiin.
Vesa Hirvonen unohti luettelostaan sellaisen mahdollisuuden että vihittäväksi tulevat mies ja nainen jotka ovat solmimassa ensimmäistä avioliittoaan. Jos papin omatunto ei tällaista aviooiittoa hyväksy, hänen toki täytyy saada kieltäytyä. Kysymyshän on muuten pappien eriarvoisesta kohtelusta.
Poikkeus vahvistaa säännön, ei kuitenkaan muuta sääntöä poikkeukseksi.
Kaikki osapuolet voivat edelleen julistaa olevansa oikeassa, toivoa oman näkemyksensä voittavan oikeudessa ja olla etsimättä linjaa, joka ottaisi huomioon eri osapuolten oikeudet. Minusta kaikkien kirkon yhteyttä etsivien olisi otettava lusikka kauniiseen käteen ja alettava etsiä sopuratkaisua, aivan kuten Pekka kirjoitti:
”Eteenpäin kirkolliskokouksen päätöksen tasolle tässä kokonaisuudessa päästään siis vain rakentamalla laki, joka ottaa riittävästi huomioon molemmat näkökulmat. Kuten sanoit, tarvitaan toiselle tilan antamista.”
Vesa
Aikanaan kirkkolaissa ei ollut mitään mainintaa paoin sukupuolesta. Tästä huolimatta katsottiin että papin piti olla mies. Kaikki pitivät selvänä että jos asiantilaan halutasn muutosta, pitää muuttaa lakia. Näin tehtiinkin.
Tässä on aivan sama tilanne muutettavat muuttae. Jos halutaan, että avioliittoon voidaan vihkiä muutkiin kuin mies ja nainen, siitä pitää säätää selväsanaisesti. . Tästä ei selvitä viisastelemalla että tässä tai tuossa säännöksessä ei puhuta mitään puolisoiden sukupuolesta. Koska asia on ollut niin selvä, ei siitä ole tarvinnut erikseen mainita.