Fariseukset ja kirjanoppineet ja Laittomuuden ihminen
Mistä Jeesus ankarin sanoin nuhtelee kirjanoppineita ja fariseuksia? Siitäkö että he yrittivät noudattaa lakia? Ei! Ei todellakaan siitä! Tutkitaanpa asiaa tarkemmin. Jeesushan käski mm. lainopettajaa, joka kiusasi Jeesusta kysymyksellään mitä pitää tehdä, että perisi iankaikkisen elämän, lukemaan mitä laissa on kirjoitettuna. Lainopettaja vastasi: ”Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta voimastasi ja kaikesta mielestäsi, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi”. Jeesus sanoi hänelle: ”Oikein vastasit; tee se, niin saat elää”. (Luuk 10:27-37, KR -38). Sitten lainopettaja kysyy tahtoen näyttää Jeesukselle olevansa vanhurskas, kuka on hänen lähimmäisensä. (29). Ja Jeesus kertoo tarinan laupiaasta samarialaisesta ja lopuksi sanoo miehelle ”Mene ja tee sinä samoin”. (37)
Nimittelyt ”Fariseus” ja ”kirjanoppinut” eivät siis osu lainkaan kohteeseensa kristityille, jotka ottavat Jumalan sanan eli Raamatun Jumalan sanana ja totuutena, joka ilmoittaa Jumalan tahdon ja jota tulee elämässä noudattaa. Tässä on kyse itse asiassa Jumalan yläpuolelle nousemisesta, tuomariksi asettumisesta, Jumalan lain herraksi nousemisesta, joka on tyypillistä antinomisteille ja legalisteille.
”Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut, kun te olette valkeiksi kalkittujen hautojen kaltaisia: ulkoa ne kyllä näyttävät kauniilta, mutta ovat sisältä täynnä kuolleitten luita ja kaikkea saastaa! Samoin tekin ulkoa kyllä näytätte ihmisten silmissä hurskailta, mutta sisältä te olette täynnä ulkokultaisuutta ja laittomuutta.” Matt. 23:27-28. (KR -38)
Mitä ihmettä! Miksi Jeesus sanoo, että kirjanoppineet ja fariseukset ovat laittomia, vaikka he juuri nimenomaan yrittivät noudattaa lakia mahdollisimman tarkasti? Vastaus: Siksi että heillä ei ollut laki sydämessä, vaan he harjoittavat uskonnollisia muotomenoja ihmisten edessä. He halusivat ihmisten silmissä näyttää hurskailta ja hyviltä.
”Älkää rakastako maailmaa älkääkä sitä, mikä maailmassa on. Jos joku maailmaa rakastaa, niin Isän rakkaus ei ole hänessä. Sillä kaikki, mikä maailmassa on, lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän korskeus, se ei ole Isästä, vaan maailmasta. Ja maailma katoaa ja sen himo; mutta joka tekee Jumalan tahdon, se pysyy iankaikkisesti.” (1 Joh 2:15-17, KR -38).
Kyse on siitä, että laki ei ollut saanut tuomita fariseusten ja kirjanoppineiden sydäntä, sisäistä ihmistä ja olemusta syntiseksi ja tehdä heidät Jumalan armoa tarvitseviksi. Laki ei koskaan päässyt tekemään sitä tehtävää, mikä sille on annettu eli osoittamaan synti ja ”tukkimaan suu”. He eivät tulleet todelliseen katumukseen ja kääntymykseen, vaan harjoittivat uskonnollisuutta ja muotojumalisuutta ihmisten nähden. He eivät sydämestään katuneet ja alistuneet Jumalan lain alle. Paavali: ”Sillä lihan mieli on kuolema, mutta hengen mieli on elämä ja rauha: sen tähden, että lihan mieli on vihollisuus Jumalaa vastaan, sillä se ei alistu Jumalan lain alle, eikä se voikaan. Jotka lihan vallassa ovat, ne eivät voi olla Jumalalle otolliset.” (Room. 8:6-8, KR-38).
Jeesus sanoikin heille, että hän tuntee heidät, ettei heillä ole Jumalan rakkautta itsessään. ”Mutta minä tunnen teidät, ettei teillä ole Jumalan rakkautta itsessänne.” (Joh. 5:42). He olivat siis Jumalan vihollisia, sydämeltään laittomia. He vihasivat Jeesusta ja tavoittelivat koko ajan hänen murhaamistaan ja lopulta sen tekivätkin huutamalla kansan kanssa Barabbaan vapaaksi ja panemalla roomalaiset ristiinnaulitsemaan Jeesuksen.
Siinä ihmisessä, joka ei suostu sydämestään myöntymään Jumalan lakiin eikä sydämestään suostu myöntymään evankeliumiin Kristuksesta, ei asu Jumalan Henki, vaan hän on ns. ”lihan” vallassa eli turmeltuneen luontonsa vallassa. Hän on luonnollinen ihminen kaikilla itsekkyyden ja laittomuuden synnin mausteilla. Hän haluaa itse laatia itselleen omat lakinsa. Hän nousee Jumalan lain yläpuolelle ja sen herraksi, toisin sanoen kuvittelee olevansa itse jumala. Hän moralisoi toisia. Hän jumaloi itseään, on itse itsensä epäjumala. Hän vihaa niitä, jotka ovat Hengestä syntyneitä ja tahtovat sydämestään noudattaa Jumalan lakia. Hän on laittomuuden ihminen, kadotuksen lapsi. ”…Sillä se päivä ei tule, ennen kuin luopumus ensin tapahtuu ja laittomuuden ihminen ilmestyy, kadotuksen lapsi, tuo vastustaja, joka korottaa itsensä yli kaiken, mitä jumalaksi tai jumaloitavaksi kutsutaan, niin että hän asettuu Jumalan temppeliin ja julistaa olevansa Jumala”. (2. Tess. 2:3-4).
Se, joka elää maan päällä Jeesuksen omana ja vaeltaa Kristuksen Hengessä, Pyhässä Hengessä, on Jumalan armolapsi. Hän joutuu pilkattavaksi, vainottavaksi ja tapettavaksi ”lihallisten”, luonnollisten ihmisten taholta. Hänelle käy niin kuin hänen Mestarilleen. Näinhän Jeesus sanoi opetuslapsille. ”Jos maailma teitä vihaa, niin tietäkää, että se on vihannut minua ennen teitä. Jos te maailmasta olisitte, niin maailma omaansa rakastaisi; mutta koska te ette ole maailmasta, vaan minä olen teidät maailmasta valinnut, sen tähden maailma teitä vihaa.” (Joh. 15:18-19, KR -38). ”Mutta kaiken tämän he tekevät teille minun nimeni tähden, koska he eivät tunne häntä, joka on minut lähettänyt.” (Joh. 15:21, KR -38). ”Joka vihaa minua, se vihaa myös minun Isääni.” Joh. 15:23, KR -38). ”Sillä rakkaus Jumalaan on se, että pidämme hänen käskynsä, ja hänen käskynsä eivät ole raskaat; sillä kaikki, mikä on syntynyt Jumalasta, voittaa maailman; ja tämä on se voitto, joka on maailman voittanut, meidän uskomme.” (1. Joh. 5:3.4, KR -38)
Jumalan lapsi, joka on henkilökohtaisesti kokenut ja vakuuttunut siitä, että Jumala rakastaa häntä ja että Jeesus Kristus Jumalan Poika on sovittanut hänen syntinsä ristillä kärsimällä tuskallisen ja häpeällisen kuoleman hänen sijaisenaan, haluaa noudattaa syvältä sydämestään asti Jumalan lakia, hän varoo syntiä ja rientää tunnustamaan Jumalalle ne. Hän tahtoo olla Jumalalle kuuliainen ja seurata Jeesusta, Herraansa ja Vapahtajaansa. Hän on siihen myös kykenevä, koska Pyhä Henki asuu hänessä ja antaa voimaa taistella syntiä vastaan ja kilvoitella uskossa Kristukseen.
Pyhä Henki synnyttää myös Hengen hedelmää hänen elämässään. Itsessään hän ei ole täydellinen ja pyhä, vaan tarvitsee koko ajan syntien anteeksiantamusta ja vanhurskauttamista. Hän elää evankeliumista, yksin uskosta Kristuksen ansaitsemaan lahjavanhurskauteen turvautuen Jumalan armosta. Hänen syntinsä on peitetty Kristuksen sijaissovituksen valkealla vanhurskauden vaatteella. Valkea vaate on pyhien vanhurskautus (Ilm. 19:8), joka on vierasta vanhurskautta, Kristuksen tähden luettua vanhurskautta Kristukseen uskovalle. Hänessä itsessään on vielä syntiä turmeltuneen luontonsa takia, joka asuu hänessä hautaan asti, mutta synnit hän uskoo anteeksi Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä: Hän ei mukaudu tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttuu mielensä uudistuksen kautta tutkimalla Jumalan sanaa ja tahtoa. (Room. 12:2). Sisäinen ihminen uudistuu, vaikka ulkonainen menehtyykin, kirjoittaa Paavali. (2 Kor. 4:16).
Fariseusten ja kirjanoppineiden ongelma oli sydämen pahuus ja katumattomuus, koska laki ei ollut sydämessä. Paavali puhuu sydämen ympärileikkauksesta Hengessä, ei kirjaimessa. Tällöin ei saada kylläkään kiitosta ihmisiltä, vaan itse Jumalalta. (Room. 2:29, KR -38). Kyse on laista ja sen noudattamisesta, ei siitä, että Jumalan lain noudattaminen olisi jotenkin farisealaista! Miten älytön ajatus! Jeesus kehotti tekemään niin kuin fariseukset ja kirjanoppineet sanovat. ”Sen tähden, kaikki, mitä he sanovat teille, se tehkää ja pitäkää; mutta heidän tekojensa mukaan älkää tehkö, sillä he sanovat, mutta eivät tee.” (Matt. 23:3-4, KR -38). Tulee siis tarkata ihmisten tekoja, puheita, saarnoja ja kirjoituksia! Ovatko ne Jumalan lain ja Raamatun sanan mukaisia, vai päinvastaisia ja kehottavatko ne suorastaan laittomuuteen, rikkomaan Jumalan lakia! ”Mutta te rakkaani, muistakaa nämä sanat, mitkä meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen apostoli ovat edeltäpäin puhuneet sanoen teille: ’Viimeisenä aikana tulee pilkkaajia, jotka vaeltavat jumalattomuutensa himojen mukaan’. Nämä juuri saavat aikaan hajaannusta, he ovat sielullisia, henkeä heillä ei ole.” (Juud . 17-19, KR -38).
Väärästä, pahasta, laittomasta sydämestä pulppuaa esiin pahuutta
Jeesus: ”Mutta mikä käy suusta ulos, se tulee sydämestä, ja se saastuttaa ihmisen. Sillä sydämestä lähtevät pahat ajatukset, murhat, aviorikokset, haureudet, varkaudet, väärät todistukset, jumalanpilkkaamiset.” (Matt. 15:18-19). ”Petollinen on sydän ylitse kaiken ja pahanilkinen: kuka taitaa sen tuntea? Minä Herra, tutkin sydämen, koettelen munaskuut, ja annan jokaiselle hänen vaelluksensa mukaan, hänen töittensä hedelmän mukaan.” (Jer. 17:9-10).
Väärä profeetta (väärä opettaja) tunnistetaan hänen hedelmistään
Jeesus: ”Kavahtakaa vääriä profeettoja, jotka tulevat teidän luoksenne lammasten vaatteissa, mutta sisältä ovat raatelevaisia susia. Heidän hedelmistään te tunnette heidät. Eihän orjantappuroista koota viinirypäleitä eikä ohdakkeista viikunoita? Näin jokainen hyvä puu tekee hyviä hedelmiä, mutta huono puu tekee pahoja hedelmiä. Ei saata hyvä puu kasvaa pahoja hedelmiä eikä huono puu kasvaa hyviä hedelmiä. Jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, hakataan pois ja heitetään tuleen. Niin te siis tunnette heidät heidän hedelmistään”. (Matt. 7:15-20, KR -38).
Antinomismi ja legalismi, ihminen lain herrana
”Ihminen on aina riippuvainen laista ja evankeliumista positiivisesti tai negatiivisesti ja siten myös niiden vääristymistä eli legalismista ja antinomismista, ottaapa hän näitä vakavasti tai ei. Ne vaikuttavat häneen, ja hän välittää sitten niitä muihin. Jokainen ihminen on lain ja evankeliumin oikean suhteen tai sen vääristymien, legalismin tai antinomismin, vallassa. Tämä vaikuttaa ensin hänen sisäiseen maailmaansa: ajatteluun, arvoihin, tunteisiin, tahtoon, ratkaisuihin, toimintaan. Sitten myös toiset kokevat hänet sellaisena.” (Teesejä laista ja evankeliumista, Raimo Mäkelä).
Marko S. kirjoittaa: ”Riitta S. Syytät Bergmania tekohurskausopista. Kaikki kristityt ovat keskenään yksimielisiä siitä, että Jumalan armo on pelastumiseen välttämätön. Kukaan ei omilla teoillaan ansaitse pelastusta (keskiajan roomalaiskatolisuuden eräät ajatukset tulivat tätä lähelle). Samalla vallitsee erilaisia käsityksiä siitä, mitä tuo armo on.”
On tärkeää huomata, että opin kritiikki ja arvioiminen ei ole syyttämistä saatikka kenenkään henkilökohtaista syyttämistä! Tällä tavoin vain yritetään estää opin ja henkien arviointi mihin meitä Raamatussa nimenomaan käsketään: Arvioimaan opit ja henget ovatko ne lähtöisin Jumalasta. Ja millä muulla me niitä voisimme arvioida kuin Raamatun sanalla, Jumalan sanalla.
Oppien ja henkien arvioimisen estäminen on syvimmiltään lähtöisin sielunvihollisesta eli paholaisesta.Se haluaa ettei kukaan tulisi tuntemaan Jeesusta ja evankeliumia hänen sovitustyöstään, johon ihminen uskolla tarttuu ja joka on ainoa tie Jumalan luo Isän luo. Paholainen nimenomaan haluaakin että emme tulisi tuntemaan mitä ansaitsematon armo on, vaan että uurastaisimme ja ponnistelisimme kaikenlaisissa teoissa ja yrittäisimme niillä ansaita Jumalan armon. Sitten hän lopulta kuitenkin teon suorittamisen jälkeen syyttää meitä siitä, että teko ei ollutkaan sellainen kuin Jumalan laki vaatii ja että Jumala ei tuota tekoa tule hyväksymään. Paholaisen eli sielun vihollisen tehtävä on syyttäminen ja siihen se käyttää välineenä Jumalan lakia. Ei se lakia kavahda, vaan evankeliumia! Kristuksen veri on se, mitä se ei voi sietää, sillä vain Kristuksen veri tuo ihmiselle pelastuksen ja ikuisen autuuden.
Jumalan armosta ei voi olla eri käsityksiä. Armo on ansaitsematonta. Jos armo ansaitaan, se ei enää olekaan armoa. Tästä ei voi tinkiä yhtään.
”Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja – ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi. Sillä me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten, jotka Jumala on edeltäpäin valmistanut, että me niissä vaeltaisimme. (Ef 2:8-10)”
Marko, en halua keskustella siitä mitä kukin henkilökohtaisesti edustaa ja mistä taustasta hän on lähtenyt ja siirtynyt johonkin jne. Usein lakihenkisistä piireistä mennään antinomistisiin piireihin ja päin vastaoin.
Kristillisessä uskossa ei ole kyse siitä onko joku teologian tohtori vai ei. Usein miten juuri tohtoritason ihmiset ovat niitä kaikkein eniten harhassa olevia. Mutta ei niin tietenkään välttämättä ole. Kristittynä oleminen on sitä, että ihmisellä on kokemusperäinen vakuuttuneisuus ja tietoisuus siitä, että hänellä on henkilökohtainen rakkaus Jeesukseen Kristukseen ja hänen kauttaan Isään Jumalaan koko maailman Luojaan. Tämä siksi että Jumala on Persoona ja tarkemmin Kolmiyksinen Jumala on kolme Persoonaa. Mitkään opinnot ja oppi eivät tähän kokemusperäiseen vakuuttuneisuuteen johda, jollei ihminen kohtaa henkilökohtaisesti Jumalaa ja tartu hänelle tarjottuun sovitukseen ja armoon Kristuksessa. Siis evankeliumiin.
Itse olen käynyt lävitse pitkän tien kristittynä. En ole mikään ”vasta kääntynyt”. Jo pienenä lapsena kiinnostuin kristinuskosta ja Jumalasta. Lukioaikana teologiasta ja Saksassa sitä vähän opiskelinkin. Myöhemmin olen kiittänyt Jumalaa siitä, että keskeytin opiskeluni tuolloin 70-luvun lopulla Münchenin yliopistossa ja kouluttauduin saksan ja englannin kielen kääntäjäksi.
Tie on pitkä ja pölyinen. Näin se on. Etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan. Jumala ei hylkää totuutta etsivää, sitä joka etsii elämänsä tarkoitusta tässä sekavassa maailmassa.
”Kristittynä oleminen on sitä, että ihmisellä on kokemusperäinen vakuuttuneisuus ja tietoisuus siitä, että hänellä on henkilökohtainen rakkaus Jeesukseen Kristukseen ja hänen kauttaan Isään Jumalaan koko maailman Luojaan.”
Tämä tuli nyt hieman väärin. Tarkoitan kokemusperäinen vakuuttuneisuus, sen tiedostaminen, että Jumala rakastaa minua ja haluaa olla henkilökohtaisessa rakkaussuhteessa minuun Poikansa Jeesuksen Kristuksen välityksellä. Että siis olisin Kristuksessa, Jumalan rakkauden ympäröimänä ja rakastamana ja hyväksymänä ihan kokonaan ilman mitään ehtoja. Hänen rakkautensa on ehdotonta ja varmaa ja totuudellista. Evankeliumi on ehdoton, absoluuttinen. Voin luottaa täysin siihen ja se antaa rauhan ja levollisuuden sydämeen.
On valitettavasti paljon kristityiksi itsensä mieltäviä, jotka yrittävät järkyttää tätä ehdotonta luottamusta evankeliumiin ja Jumalan armoon Kristuksessa luomalla uusia lakeja ja ehtoja täytettäväksi. Armosta elävää Jumalan lasta vastaan hyökätään, koska Jumalan valtakuntaa vastaan hyökätään. ”Jumalan valtakunta on sisäisesti teissä”, sanoi Jeesus.
Marko: ”Toista kun ei voi muuttaa, mutta itseään voi yrittää muuttaa.”
Vain Jumala muuttaa ihmisen luomalla häneen uuden sydämen ja uuden mielen.
Oppineisuus on hyvä asia sitä ei kaiketi meistä kukaan kiistä. Jumala tarvitsee oppineita miehiä ja naisia. Kuitenkin nostaisin esille sen, joka tulee jo ilmi sanassa Kristinoppi. Ristin alla opettelemista olemaan katkeroitumatta, kun kiitos pyrkii kuivumaan huulille. Marko on oikeassa siinä, että argumentaatiossa on korjaamisen varaa ainakin itselläni. Moni kommentti joutaisi roskakoriin mutta niitä ei saa poistettua.
Kosti, olet argumentoinut todella rakentavasti ja hillitysti. Niin kuin aina. Jotkut eivät argumentoi ollenkaan, mutta vaativat sitä toisilta. Esim. kommentti: ”hän oikeassa”, ”näin ei ole koskaan kirkossa ajateltu” jne. Se ei ole mikään argumentti. Entä jos on ajateltu väärin? Kirkossahan on aina taisteltu harhaoppeja vastaan. Ei mikään kirkko ole niistä vapaa.
Poistin Samin kommentin siksi, että hän perää näyttöä sille mitä kirjoitin teoista, vaikka niin moneen otteeseen puhuu niistä kuinka niissä kilvoitellaan ja puurretaan ihan missä vain hän kommentoi. Ja kaikessa on Jaak. 2:24 perusteena ja koko muu Raamattu turhaa. Sillä perustelee muuten myös David Bentley Hart! Käy ilmi Ollilaisen luennosta. Hart myös käänsi UT:n uudelleen, niin että se sopi hänen tulkintoihinsa. VT:ia ei hänellä näy. Ei myöskään puhetta uskosta.
Luin Lars Ahlbäckin blogista v. 2021 kuinka sinä Kostit olit kirjoittanut raamatunjakeita argumenteiksi, niin Samista ne ovat aivan turhia. Sillä lailla!
Riitta on ymmärrettävää jos ei osaa vastata hankaliin kysymyksiin poistaa ne mielestään. Näin toimit.
Riitta. Kiitos kommentista. Täytyy kuitenkin todeta, etteivät tekstini ole olleet aina kovin rakentavia. Paljon on parantamista sekä tiedossa, että esitystavassa. Valitettavasti kiihtyvyys ja suoruus pyrkivät tulemaan aika ajoin esille.
”Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja – ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi. Sillä me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten, jotka Jumala on edeltäpäin valmistanut, että me niissä vaeltaisimme. (Ef 2:8-10)”
”Kristus on meille elämä” (Biblia), ja vain Kristus! Töistä tässä Riitta sinun edellä valitsemassa Raamatun paikassa myös puhutaan. Jotain tätä puolta Sami yrittää (tosin kovin kankeasti) tuoda esille? En kuitenkaan ymmärrä tätä teoilla ”hehkuttelua”.
Olisi oikeus ja kohtuus, että Sami kirjoittaisi ortodoksien armosta enemmän ja perustelisi sitä niin, että myös luterilainen pääsisi sitä jotenkin ymmärtämään? Nyt Samilla ei ole ollut muuta tuotavaa kuin kovaa kritiikkiä luterilaista uskoa ja teologiaa kohtaan.
Kiitos Kari kommentistasi!😊
Näin on, että kohta puhuu teoista. Teot kumpuavat uskosta. Uskova ei voi olla tuottamatta hyvää hedelmää, sillä uskoo näkyy elämässä, jos usko on uskoa Kristukseen, Vapahtajaan, joka kuoli puolestamme sovittaen meidät Jimalan kanssa. Se ei ole vain jotenkin sisäinen ihmisen oma asia, mikä ei näkyisi hänen elämässään mitenkään.
Teot eivät ole pakolla esiin puristettuja ”lihallisia” tekoja Jumalan hyväksymisen ansaitsemiseksi. Siis ansaintamielessä. Teot eivät vaikuta pelastukseen, koska sovitus on täydellinen. Jumala on hyväksynyt Poikansa uhrin. Ja tämä sydämen tieto että Jumala on rakastanut minua antamalla rakkaimpansa oman Poikansa kuolla puolestani, herättää minussa kiitosmieltä ja kuuliaisuutta Jumalalle jopa vähitellen rakkautta häntä kohtaan mikä onkin 1. käskyn täyttämistä. Näin siis armosta elävä alkaa todellisuudessa täyttää lakia, juuri tuon kiitosmielen ja rakkauden ansiosta.
Laki ei herätä kiitosmieltä eikä ole ilosanoma. Väkinäiset teot eivät kuulu ilosanomaan. Kun ihmisen sydämen itsekkyys ja kovuus vähitellen karisee, koska Jeesus asuu siellä Pyhän Henkensä kautta aikaansaaden iloa, rauhaa ja levollisuutta ja oikeaa asennetta toisiin ihmisiin, alkaa myös ilmetä rakkautta ja auttamishalua heitä kohtaan.
Muutama kirjoitusvirhe tuli, kun kirjoitin kännykästä.
Riitta kirjoittaa; ” Teot eivät vaikuta pelastukseen, koska sovitus on täydellinen. ”
Jo luterilainen tunnustus kumoaa tämän. Pahat teot karkoittavat Pyhän Hengen tämä on luterilaisuudessa itsestään selvyys eli teoilla on vaikutusta, vaikka sovitus on täydellinen. Pahat teot eivät vaikuta sovitukseen, mutta ne vaikuttavat meidän pelastukseen.
Kari protestantin on vaikea ymmärtää, hyvin vaikea. Tämä on oma kokemukseni protestanttina. Joten on paras tutustua ja selvittää itse.
Toiseksi ortodoksisuudessa armo ja teot eivät ole toistensa vastakohtia, eivätkä teot mitätöi sovitusta. Teot eivät kumoa ristintyötä, eikä kukaan ortodoksi pelastu teoista, tämä on isien patristisessa traditiossa selviö. Tekoja tehdään ja harjoitetaan koska Jeesus niin käskee, teoista usko tulee täydelliseksi. Usko ilman tekoja on kuollutta uskoa, tekohurskautta, luulouskoa.
”Teot eivät kumoa ristintyötä, eikä kukaan ortodoksi pelastu teoista, tämä on isien patristisessa traditiossa selviö. ”
Kiitos selvennyksestä Sami.
Sami. Toteat tekoja pitää tehdä Jeesuksen käskystä. En ole tekoja itsekään kieltänyt mutta näkökulmani niihin liittyy uskon alttiuteen, jolloin teot nousevat uskosta.
Kosti, tuohan on itsestään selvyys.
Sami. Toivotaan niin yleisellä tasolla.
Sami kirjoitti: ”Teot eivät kumoa ristintyötä, eikä kukaan ortodoksi pelastu teoista, tämä on isien patristisessa traditiossa selviö. ”
Nyt täytyy olla tarkkana.
Ei toki varmaankaan yksin teoista. Mutta ei kuitenkaan meidän protestanttien mukaan yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden. Joten kaikissa niissä pelastus -käsityksistä, jota eivät ole yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden teot vaikuttavat pelastukseen ja sen rinnalla, koska ne tuodaan Kristuksen sovitustyön rinnalle ikään kuin sovittamaan, vaikuttamaan pelastukseen. Näin ei voida luottaa täysin Kristuksen sijaissovituksen riittävyyteen, eikä voida saada pelastusvarmuutta, lepoa eikä rauhaa. Vaan on suoritettava tekoja pelastuksen eteen, koska Kristuksen sijaissovituksen katsotaan olevan riittämätön pelastamaan!
Tämä on selvästi ristiriidassa UT:n kanssa. Muuta perustelua virheelliselle opille tekojen vaikuttavuudesta pelastukseen ei näin ajatteleville jää kuin Jaak. 2:24 ja se väärin tulkittuna. Yksi UT:n jae (ja se vielä väärin tulkittuna) kumoaisi koko UT:n muun opetuksen uskonvanhurskaudesta ja pelastuksen yksin armosta Kristuksen sijaissovitukseen uskomalla ja luottamalla. Siinä menevät room.kirje, galatalaiskirje, heprealaiskirje, paimenkirjeet, Pietarin kirjeet, Johanneksen kirjeet…..
Ainoa pelastusvarmuus lepää sen uskon varassa, että Kristuksen sovitustyö riittää pelastukseen. Sillä se on koko universumin Luojan Jumalan itsensä suorittama velan maksusuoritus ihmiskunnan lankeemuksesta sen kauheine seurauksineen koko ihmishistoriassa. Tämä on Jumalan valtavaa yli ymmärryksen käyvää rakkautta! Jokainen ihmisteko, joka tuodaan Kristuksen sijaissovituksen rinnalle, on Jumalan Pojan veren jalkoihin tallomista ja turhentamista.
Jos ihminen joutuu edelleen teoillaan sovittamaan/maksamaan/lyhentämään syntitaakkaansa, niin miten tämä liittyy Jumalan rakkauteen? Tätä Vesa Ollilainenkin kyselee tuossa aiemmin linkittämässäni luennossaan.
”Siinä ilmestyi meille Jumalan rakkaus, että Jumala lähetti ainokaisen Poikansa maailmaan, että me eläisimme hänen kauttansa. Siinä on rakkaus – ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (1. Joh. 4:9-10)
”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainutsyntyisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo joutuisi kadotukseen, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.” Joh. 3:16
Tämä ”sillä niin” tarkoittaa ”sillä tavoin”. Tällöin se on yhteneväinen myös 1. Joh. 4:9-10 sanoman kanssa. Käännös -92 kääntää väärin ”sillä niin paljon”.
Riitta esittää tässä olkinuken mitä ei ole olemassa. Ortodoksit eivät tuo mitään sovitustyönrinnalle, miksi toisivat? Tämä vain kertoo, että Riitta ei tunne ortodoksista teologiaa, ei yhtään, sen sijaan kerrotaan jotakin omasta mielikuvituksesta. Filokaliassa Markus askeetti kirjoittaa laajan kappaleen niille jotka arvelevat vanhurskauttavansa teoista. Ortodoksit luottavat täysin Kristuksen sovitustyöhön, eikä sen rinnalle ole ikinä mitään tuotu. Sellainen on hölynpölyä. Siis olkinukke.
Luterilaiset eivät ole ikinä varmoja pelastusvarmuudesta, eikä sellaista tarvitse, tunteita tulee ja tunteita menee.
Riitta kirjoittaa; ” Jos ihminen joutuu edelleen teoillaan sovittamaan/maksamaan/lyhentämään syntitaakkaansa, niin miten tämä liittyy Jumalan rakkauteen? ”
Jälleen Riitta sitkeästi esittää samaa väitettä. Voisitko nyt vihdoin kertoa lähdeviitteiden kera mikä kirkko opettaa teoilla sovitusta. Voimme sitten tarkistaa asian.
Riitta kirjoittaa;… ” Mutta ei kuitenkaan meidän protestanttien mukaan yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden.”
Luterilaisuudessa ei ole käsittääkseni määritelty mitä tarkoittaa yksin uskosta, yskin armosta, yksin Kristuksen tähden. Nämä ovat emmänkin sotahuudon kaltaisia slouganeita.
Luterilaisuudessa ei pelastuta yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden. Sillä kuten aikaisemmin kirjoitin jo luterilainen tunnustus kumoaa tämän. Pahat teot nimittäin karkoittavat Pyhän Hengen tämä on luterilaisuudessa itsestään selvyys eli teoilla on vaikutusta, vaikka sovitus on täydellinen. Pahat teot eivät vaikuta sovitukseen, mutta ne vaikuttavat meidän pelastukseen.
Luterilaisena kiinnostaa, mitä ortodoksisen kirkon teologia tarjoaisi enemmän, jotta luterilainen vaihtaisi kirkkokuntaa?
Olemme edellä lukeneet kommnetteja (Sami P.) kuinka armoton on luterilaisen teologian predestinoiva Jumala. Onko ortodoksisen kirkon teologian Jumala armollisempi? Millä tavoin?
Kari, kysymyksesi on valtavan laaja ja tähän on hyvin hankala vastata tyhjentävästi. Ortodoksi kirkko on alkuperäinen, muut ovat poikenneet tästä. Ortodoksi kirkossa on totuuden täyteys ja se on opissa erehtymätön, eikä se voi koskaan erehtyä. Kirkon vaihtaminen ei ole yksinkertaista. Ortodoksi teologia on laaja kokonaisuus jota on vaikea hahmottaa. Parastapa on osallistua kirkon liturgiaan, lukea kirjallisuutta ja käydä keskusteluja, ehkä näin pääset eteenpäin.
Lutherin predestinaatio on kristikunnassa todella outolintu, oppi joka kehitettiin 1500 luvulla, ja joka läpäisee koko luterilaisen opin. Se on armoton mankeli joka jyrää pienen ihmisen. Luterilaisuudessa ei tosin kirkkokansa tiedä tästä mitään. He elävät vailla tätä keskeistä teologista hirviötä. Se voi olla heidän pelastus.
Vielä viimeiseen kysymykseen: ” Onko ortodoksisen kirkon teologian Jumala armollisempi? Millä tavoin?” yksi näkökulma tulee tässä mileen: Ihmisen vapaa tahto on ehdoton ortodoksi teologiassa, tätä vapaata tahdoa Jumala kunnioittaa, joka on absoluuttinen ihmisarvo.
Kiitos vastauksista Sami.
En ole vaihtamassa kirkkokuntaa. Keskustelu on kuitenkin ollut mielenkiintoista. Kiinnostukseni kohde on erityisesti siinä, mitä alussa ollut on? Missä kohdin on alettu opettaa toisin, mikä on pysyvää? Ei ole kuitenkaan enempää eikä vähempää kuin yksin Kristus.
Kristus opetti ovesta ja laumasta. Hän myös kertoi, että susi hajoittaa lauman. Näin on käynyt.
Pelto on olemassa. Erilaisia kylväjiä (vääriä opettajia myös) on sitä enemmän, mitä lähempänä seurakunta on Herran toista tulemista.
Babtistipappi Billy Graham Helsingin olympiastadionilla, Missio Helsinki, v. 1987
julisti: ”Kun Lutherille avautui vanhurskautusoppi, niin koko Eurooppa vavahti”. Graham kehotti kansaa palaamaan siihen uskoon, johon se on lapsena kastettu (uskomaan Kristukseen).
Sami, kirjoitin näin: ”Joten kaikissa niissä pelastus -käsityksistä,.” Miksi vääntelet minuna sanojani? Ja kiihtyneenä täällä pauhaat? En ole kohdistanut tätä ortodoksiseen kirkkoon, vaan kaikissa niissä …
Mikä sinulla lopun perin on tässä se ongelma Sami? Miksi et anna meidän uskoa Kristuksen lahjavanhurskauteen? Mikä siinä niin vihoittaa sinua? Jos pidät meitä vääräuskoisina, niin anna meidän olla ja tule autuaaksi siellä missä luulet että evankeliumi sinulle oikein opetetaan.
Senkin jälkeen kun varoitin sinua jo pari päivää sitten enää puhumasta Lutherista, sinä teet sen yhä uudelleen. (kts. yllä Samin kommentti: Luther on outolintu). Sinä et edes sen vertaa kunnioita minua, että ottaisit varoituksestani vaarin. Jos et lopeta vaahtoamistasi, poistan kommenttisi ja suljen koko keskustelun.
Kiitos Kari kommentistasi! Olen samaa mieltä kanssasi, että aika pimenee nopeasti. Evankeliumi Kristuksesta käy harvinaiseksi. Laittomuus lisääntyy ja rakkaus kylmenee. Nyt meidän on pidettävä tiukasti kiinni evankeliumista ja Raamatun sanasta. Vain evankeliumi pelastaa. Se on ehdoton. Jumala on itse tehnyt kaiken valmiiksi. Niin kuin meille ehtoollissanoissa sanotaan: Tulkaa sillä kaikki on valmistettu.
”Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima pelastukseksi jokaiselle uskovalle, juutalaiselle ensin, sitten myös kreikkalaiselle. Siinä (=evankeliumissa) Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon, niin kuin on kirjoitettu: ’Vanhurskas elää uskosta’.” (Room. 1:16-17)
Lainaan tähän selitystä Timo Eskolan kirjasta ”Evankeliumi Paavalin mukaan, roomalaiskirje kaikelle kansalle”:
”Paavali ”puhuu ’Jumalan vanhurskaudesta’. Tämä on osattava erottaa ihmisen vanhurskauttamisen ajatuksesta. Jumalan vanhurskaus on Paavalin mukaan Jumalan ominaisuus, joka tulee näkyviin hänen teoissaan. Se ei tarkoita Jumalan toimintaa tuomarina, vaikka ajatus vanhurskaudesta oikeudenmukaisuutena houkuttelisi ajattelemaan niin. Jo Vanhassa testamentissa Jumalan vanhurskaus tarkoittaa hänen pelastavaa työtään, pelastustekoaan (5. Moos. 33:21: 1. Sam. 12-7; Ps. 103:6. ”Autuas se kansa, joka tuntee juhlariemun…sinun vanhurskautesi voimasta heidät korotetaan” (Ps. 89:16-17); 1938 käännös). Tämä vanhurskaus merkitsee tietysti samalla oikeuden toteutumista: ”hän tulee tuomaan oikeutta, hallitsemaan vanhurskaasti maata” (Ps. 96:13). Myös profeetta Jesaja julisti pelastuksen tulevan Jumalan vanhurskauden kautta: ”Minun oikeuteni lunastaa Siionin, minun vanhurskauteni sen asukkaat.” (Jes. 1:27).
Jumalan vanhurskaus ’ilmestyy’ eli se paljastetaan (apokalyptetai) ihmisille aivan tietyn tapahtuman välityksellä. Tuo tapahtuma on tietenkin Kristuksen sovitustyö ja pääsiäisenä hankittu voitto kuolemasta, joihin kirjeen aika on jo viitannut. Jumalan vanhurskaus paljastetaan nimittäin evankeliumissa (en autoo; taaksepäin viitaten: ”siinä”).
Uskon korostaminen näkyy myös jakeen 17 monitulkintaisesta ilmauksesta ”uskosta uskoon” (ek pisteoos ei pistin). Paavalin opettama asia on sinänsä yksinkertainen. Evankeliumissa tulee esille Jumalan pelastustyöstä seuraava pelastuksen tie, nimittäin usko. Itse ilmaus vain on moniselitteinen.
—–
”Kyseessä näyttää olevan kaksinkertainen, sisällön merkittävyyttä vahvista ilmaisu.” (Esim. Ps. 84:8 ”he käyvät voimasta voimaan”) ”Paavalin kohdassa kyseessä on siten uskon korostaminen.”
Koko lause kuuluisi dynaamisesti käännettynä: ”Evankeliumissa paljastetaan Jumalan vanhurskaus: se on uskosta ja vain uskosta”. Evankeliumi Kristuksesta on Paavalille osoituksena siitä, että Jumalan pelastusteko on rajattu yksinomaan uskoon.”
—-
Jakeen 1:17 ajatus on periaatteessa yksinkertainen. Paavalin mukaan Jumalan vanhurskaus paljastetaan evankeliumissa. Tämä jumalallinen ilmoitus ei Paavalin mukaan ole mielivaltainen, vaan sitä tukee profeetallinen lupaus kirjoituksissa. Profeetta Habakukin lause ilmaisee Paavalin mukaan evankeliumin sisällön ja pelastuksen perusteen. Profeetallinen sana vanhurskauttamisesta varmistaa sen hyvän sanoman, joka edellisen jakeen perusteella on ’Jumalan voima pelastukseksi’.”
Toiseksi Habakukin lauseella perustellaan hyvin määrätietoisesti uskoa. Siinä mielessä on oikein selittää Paavalin päämäärät siten, että hän on halunnut sijoittaa Habakukin kirjan lainaukseen lempiterminsä ’uskon kautta’ (ek pisteoos). Näin Habakukista tulee uskonvanhurskauden todistaja….Jumala on jo profeetta Habakukin kautta ilmoittanut, että oikea Jumalan lahjoittama vanhurkaus on uskonvanhurskautta.”
Sami. Toteat, ettei luterilaisilla ole pelastusvarmuutta ”eikä sellaista tarvitse, tunteita tulee ja tunteita menee” Valitettavasti kirjoitat vastoin parempaa tietoasi. Hengen todistus ei ole tunne, vaan ihan varma tieto. Aivan kuten
Paavali kirjoittaa Ro8: 16: ”Henki itse todistaa meidän henkemme kanssa, että me olemme Jumalan lapsia.”
Minkä Jumala lupaa, sen hän myös täyttää.
Varmuus perustuu Jumalan sanan lupauksiin, ei tunteisiin.
Kiitos Kosti! Kiinnitin itsekin huomiota tuohon että pelastusvarmuus olisi tunne. Aloin jo kirjoittaakin siitä, mutta sitten ajattelin lopettaa tältä päivältä.
Pelastusvarmuus ei ole tunne. Varmuus tarkoittaa tietoa jostakin, jonka tietää varmaksi ja todeksi. Vakuuttuneisuutta siitä että tuo tieto on oikea, tosi ja luotettava. Ja vaikka en perustakaan uskoani kokemuksiini niin silti tuo varmuus on kyllä myös kokemuksellista. Tiedän että Jumala todella rakastaa minua ja aikoo pelastaa minut! Pelastusvarmuus ankkuroituu Jumalan sanaan ja sen lupauksiin. Pidän siksi tärkeänä päivittäistä Raamatun lukemista.
Ja todella on niin että Pyhä Henki itse todistaa henkemme kanssa että olemme Jumalan lapsia ja että meillä Jeesuksessa Kristuksessa on pelastus. ”Hänessä meillä on lunastus, syntien anteeksisaaminen” Kol. 1:14, Varmuus pelastuksesta on lunastusvarmuutta ja sen perusta on Golgatalla. Se on varmuutta siitä että Jeesus todella on sovittanut kaikki syntini ja saan syntini anteeksi uskomalla tähän sovitukseen.
”Mutta usko saavuttaa todellisen vapauden, ilon ja voiman vasta silloin, kun ihminen saa levätä siinä, että hänellä on syntien anteeksiantamus Jeesuksen tähden. Kristus on kuollut minun syntieni vuoksi, siksi minut on otettu Jumalan armoihin. Tämä on oikea – ja ainoa – perusta, jolle lunastusvarmuus voi rakentua.
Saavuttaakseen pelastusvarmuuden ihmisen on lakattava katsomasta omiin tuntemuksiinsa, tappioihin ja sisäisiin syytöksiinsä ja annettava uskon katseen levätä Kristuksessa.” (Fredrik Wislöff, Raitis usko)
Wislöff varoittaa vielä: ”Mutta pelastusvarmuus on sangen petollista. Sillä on kaksoisolento, joka on niin sen näköinen, että ne helposti sekoittuvat toisiinsa. Sen nimi on itsevarmuus – tai käyttääksemme hieman juhlallisempaa sanontaa: lihallinen varmuus. Läpi elämän se seuraa kristittyä kuin varjo ja yrittää keinolla millä hyvänsä työntää pelastusvarmuuden syrjään esiintyäkseen itse sen tilalla. Jos se onnistuu, tapahtuu se niin ovelasti, että sitä tuskin huomaa.
Sitä välttämättömämpää on, että pelastusvarmuutta alituisesti koetellaan, jos koetus jää tulematta, tapahtuu helposti sekaannus, ja itsevarmuus ottaa pelastusvarmuuden paikan.”
Ja kiitos myös Kari!
Kiitos Riitta. Luonnollisesti Jumalan sana ja sakramentit ovat keskeisessä roolissa pelastusvarmuuden perustana. Tiedän sen erään arkkipiispan (Ilmari Salomies) kokemuksesta ehtoollispöydässä, kun hänen kohdalleen osuivat sanat. (”Vuoret väistykööt ja kukkulat horjukoot, mutta minun srmoni ei sinusta väisty, eikä minun rauhanliittoni horju, sanoo Herra sinun armahtajasi.”) Tämä oli hänen varma pelastusvarmuuden kokemuksensa nuorella iällään. Väärinkäsitysten välttämiseksi en halua kertoa niistä kokemuksista, jotka liittyvät myös omiin kokemuksiini ja varsinkin ristin alla lohdutuksena. Yhden kuitenkin. Usko on Jumalan teko. Luulin uskovani, kunnes Jumala osoitti, että se on pelkästään hänen vallassaan uskonko vaiko en. Palaan vielä hieman Lutheriin.
Viides palanen: Nominalismi (3.5.2018)
Seuraava avaa sitä näkemystä, mikä näyttää olevan ongelmallista Andreas Bergmanin käsitykselle Lutherin Jumalasta. Lutherilla näyttää hänen mukaansa olevan 2 Jumalaa. Salattu ja ilmoitettu. Tämä ei ole Bergmanin mielestä mahdollista.
”Lutherilla näkyy minusta selvästi se, että hänellä on ikään kuin kaksi Jumalaa: salattu Jumala (nominalismin jumala), joka haluaa syntisen kuolemaa ja vaikuttaa kaiken suvereenisti tahtonsa mukaan ja toisaalta ilmoitettu Jumala, joka ei halua yhdenkään syntisen kuolemaa, vaan että kaikki tulisivat tuntemaan Kristuksen ja pelastuisivat. Jälkimmäinen on se, jonka luo ahdistuneen pitää paeta. Tuntematon Jumala on kuitenkin todellinen. Paras suoja on olla ajattelematta häntä. Ainakaan jatkuvasti. Muuten joutuu epätoivoon. Tämä kahden Jumalan mallin on tosin vaarana johtaa aikaisemmassa päivityksessäni mainitsemaani laki–evankeliumi-mankeliin. Uskon elämä on sitä, että pakenee tuntematonta Jumalaa ilmoitetun Jumalan luo. Tämä ei ole kuitenkaan kovin eheä jumalakäsitys. Totuus ei ole enää yksi. Siksi puhdasoppisuuden ajalla pyrittiin yhdistämään kummatkin puolet. Enpä usko, että tässä kuitenkaan onnistuttiin, koska nämä kaksi Jumalaa eivät voi sopia yhteen.” – Olen eri mieltä.
Kosti, kiitos kommentistasi!
Tuosta Bergmanilta lainaamastasi kohdasta syntyy paljon ajatuksia. Itse asiassa ihan lyhyesti minun mielestäni ongelmana on juuri tuo mitä hän kritisoi eli itse Jeesus Kristus ja hän Persoonassaan. Ratkaisu ongelmaan löytyy Jeesuksen Kristuksen kohtaamisessa ja tuntemisessa, joka persoonassaan jumalihmisenä on juuri laki-evankeliumi ja myös niiden suhde (opin tämän Raimo Mäkelältä).
En ehdi kirjoittaa nyt enempää, mutta palaan myöhemmin iltapäivällä.
Lisään vielä, että kyllä Lutherista saa kirjoittaa ja kritisoida, mutta sävy sanoituksineen tässä ratkaisee.
Kosti, luther selittää ko. Roomalaiskirjeen kohtaa, tunnepitoisella kokemuksella. Pyhä Henki antaa tunteen pelastusvarmuudesta ja tämän kokemuksen täytyy joskus tulla. No, tietoa ja tunnetta on vaikea paloitella tai leikata siivuiksi ihmisyydestä. Paitsi jos on tunnevammainen, tai muuten neuroottinen.
Luterilaisuuden pelastusvarmuuden kritiikki on kuitenkin laajempi kokonaisuus. Kukaan kristitty ei varmasti kiellä varmuutta, se on hieno asia, silloin kuin se on, se ei kuitenkaan ole stapiili tila, tästä paavali on hyvä esimerkki ( Fil 3;11). Paavalilla oli varmasti enemmän tietoa, kuin meillä, silti epävarmuus näkyy. Täytyy siis sietää vaihtelevaa tilaa.
Lutheri yhdistää pelastusvarmuuden ihmisen kilvoitteluun puhdistuakseen synnistä, WA 8,112 ( Tässä luther liittyy partistiseen idän isien traditioon) – tässä nyt joitakin ajatuksia.
Kosti, Bergmanin analyysi on oikea. Tämä on ihan klassista luterilaisessa teologiassa. On salattu Jumala, joka näkyy predestinaatio perusteluissa. Toiseksi on avoin, ilmoitettu Jumala jota sinäkin tarjoat jatkuvasti predestinaatioon. Tämä näkyy vastauksissasi mm. ” Jumala tahtoo, että kaikki pelastuisivat” Erimieltä saa olla, mutta luterilaista predestinaation ongelmaa se ei poista.
Aivan Sami. Salattu Jumala on myös klassisesti ilmaistuna Jesajan kirjassa. Totisesti, sinä olet salattu Jumala, sinä Israelin Jumala, sinä Vapahtaja. (Jes45:15). Ei vain maailmalle, joka ei tunne vanhurskasta Isää (Joh17:25), vaan myös sille joka uskoo Jumala jää salatuksi sekä tuomiossaan, että myös armossaan. Lisäksi on huomattava myös mitä Ps. 18:12 (=2.Sam22:12) Jumalasta toteaa. ”Hän pani pimeyden verhoksensa, majaksensa yltympäri: mustat vedet, paksut pilvet.” Miten tunkeudutaan tuonne salattuun hämärään se olisi kiva kuulla. Vapaa tahdosta? Vaikea on kuvitella Jumalaa, joka toivoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat, että hän ei tarkoittaisi totta. Sitten hän olisi kuten ihminen, joka osaa valehtelemisen taidon. Sola gratia ja gratia universalis. Kristus on sovittanut koko maailman synnit. Mutta kuten Kristus itse toteaa: ”Monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut.” Minä tahdoin, te ette. Mutta kuten totesin edellä; Luulin uskovani, mutta Jumala näytti, että se on pelkästään Hänen vallassaan uskonko vaiko en. Siis uskommeko me vai emme. Meidän uskomme on täysin hänen vallassaan, tahdoimmepa sitä tai emme. Tätä totuutta ei yksikään tieteellinen tai epätieteellinen tutkimus kaada. Miksikö? Siksi, että se on varma tieto, joka on Raamatun mukainen eikä skeptinen tunne.
Bergman: ”Paras suoja on olla ajattelematta häntä. Ainakaan jatkuvasti. Muuten joutuu epätoivoon.”
Ei näin. Vaan paras suoja ihmiselle on Jeesus Kristus. Hänessä näemme Jumalan. Näin itse sanoi. Ihminen tuhoutuu Jumalan pyhyyden edessä ellei hänellä ole Kristus välimiehenä ja vaatteenaan hänen vanhurskautensa.
Me olemme rajallisia olentoja ja ”paljas” Jumala pyhyydessään ja korkeudessaan, on meidän saavuttamattomissa. Mietin että kun ihminen haluaisi tunkeutua tuon salatun Jumalan luo ja tietää Jumalasta kaiken, on tässä kyse syntiinlankeemuksen syystä eli halusta olla kuin Jumala. Tulee mieleen heprealaiskirjeen jae ”hirmuista on langeta elävän Jumalan käsiin”. Kun ihminen haluaa tietää tuon Jumalan salatun puolen, hän ei voi löytää sitä, vaan muotoilee itselleen aina välttämättä epäjumalan. Jumala kätkeytyy ja se on rakkautta. Eihän ihminen voi kestää Jumalan edessä. Jumalaa lähestytään vain välimiehen, Kristuksen kautta.
Siksi meidän ihmisten on suostuttava siihen, että emme tiedä kuin vain pikkiriikkisen murto-osan Jumalasta, sen minkä Jumala on halunnut itse ilmoittaa meille itsestään. Ja se on Jumalan erityisilmoitus Raamattu. Luontoa tutkimalla ei löydä Jumalaa, mutta siinä nähdään hänen tekonsa, jotka todistavat Luojasta. Siksi juuri Jumala lähetti Poikansa maailmaan. Jeesus syntyi ihmiseksi ja eli synnittömän ihmiselämän (kuitenkin säilyttäen koko jumaluutensa, muoto oli vain sellainen että ihmiset eivät mielistyneet. Jumala tahtoi että hänen sanansa puetaan sellaiseen asuun, että me voimme ymmärtää mitä hän tahtoo ilmoittaa. Siis meidän ihmisten kielellä.
Siteeraan tähän katkelmia kirjasta”Iustitia 28/2012, Teksti, tunnustus ja tulkinta -eksegetiikasta kirkon dogmaan, Raimo Mäkelän kirjoitus ”Luin Juudan kansan historiasta oman elämänkertani”, jossa heti alussa on siteeraus Johann Georg Hamannilta (1720-1804), jossa Hamann kertoo kokemuksestaan, joka hänellä oli 27-vuotiaana Lontoossa epäonnistuneen työmatkan yhteydessä ja jossa hänestä tuli kristitty. Kokemuksessa Hamannille avautui Raamattu tavalla, jolla se itse edellyttää itseään luettavan – kuten se on avautunut monille ennen häntä ja hänen jälkeensä. Sen muodollinen avainsana – jo Jeesuksen suussa -on hiukan kummallisesti niin kuin/samoin kuin.” Kyse on siis Raamatun typologisesta tulkinnasta.
”Muuan kokemus Raamatun vaikutuksesta
Unohdin kaikki kirjani. Häpesin, että olin joskus verrannut niitä Jumalan Kirjaan, joskus asettanut ne sen rinnalle ja joskus jopa jonkin muun kirjan sen edelle.–
Tunnistin omat rikkomukseni Juudan kansan historiasta. Luin siitä oman elämäkertani ja kiitin Jumalaa hänen kärsivällisyydestään kansaansa kohtaan, koska vain sellainen esimerkki saattoi antaa minulle oikeutuksen samanlaiseen toivoon. —
Näin mietiskellen luin maaliskuun 31. päivän iltana 1758 Viidennen Mooseksen kirjan viidennen luvun, vaivoin syvään mietiskelyyn ja ajattelin Abelia, josta Jumala sanoi: ’Maa avasi suunsa ottaakseen vastaan veljesi veren.’ Tunsin sydämeni hakkaavan, kuulin sen syvyyksissä jonkin äänen huokailevan ja valittavan niin kuin veren ääni, niin kuin kuoliaaksi lyödyn veljen ääni. —
Tunsin yhtäkkiä sydämeni vuotavan, se vuodatti itsensä kyyneliin, enkä kestänyt sitä enää, en voinut enää peittää Jumalaltani, että minä olin veljenmurhaaja, hänen ainosyntyisen Poikansa veljenmurhaaja.
Huolimatta suuresta heikkoudestani ja pitkällisestä vastustuksesta, jonka olin siihen asti kohdistanut Jumalan Hengen todistukseen ja kosketukseen, hän ilmaisi minulle edelleen yhä enemmän Jumalan rakkauden salaisuutta ja hyvää tekoa, joka seuraa uskosta armolliseen ja ainoaan Vapahtajaamme. Jatkoin edelleen Jumalan sanan lukemista huokaillen – ja sain juuri sen avun, jonka varassa kirja oli kirjoitettu, ainoana tienä tämän kirjoituksen ymmärtämiseen.”
”Hamannille kaiken tiedostamisen avaimena:
1. Jumaluutta ja ihmisyyttä ei voi Kristuksen persoonassa irrottaa toisistaan vaan ne tunkevat toistensa läpi (perkoreesi, interpenetraatio).
2. Kummankin luonnon omat erityisominaisuudet kuuluvat koko Kristuksen persoonalle (genus idiomaticum).
3. Kristuksen suorittamassa lunastustyössä olivat molemman luonnot yhdessä (genus apotelesmaticum).
4. Kristuksen inhimillinen luonto on osallinen hänen jumalallisen luontonsa erityisominaisuuksista (genus maiestaticum/auchematicum).
Kristuksen kahta luontoa ei voi irrottaa toisistaan hänen persoonassaan, mutta ne eivät myöskään sekoitus toisiinsa vaan ovat ja vaikuttavat aina yhdessä.
Hamannin mielestä Kristuksen kaksiluonteisuus ei ole vain hänen henkilönsä ja työnsä ja yleensä kristillisen uskon vaan myös koko todellisuuden tiedostamisen avain. ’Herran (Jahven, ei Jumalan!) pelko on tiedon/viisauden alku. Pyhimmän tunteminen on ymmärrystä’ (Sananl. 1:7;9:10).
Raamatun hermeneutiikka on yleisen hermeneutiikan opastaja ja normi! Ei siis ole mitään ’uskon kielioppia’ eikä ’uskon logiikkaa’, koska Jumala on ilmoittanut itsensä juuri tavallisessa logiikassa ja kieliopissa ja hermeneutiikassa. Jo Hamann on siis paradoksin filosofi eikä vasta Sören Kierkegaard (1813-55), joka sai erittäin merkittäviä vaikutteita Hamannilta.”
”Hamannin identifioi(tu)va raamatuntulkintatapa luopuu kaikista Raamatun ulkopuolisista ajattelumuodoista. Se tunnustautuu ensinnäkin siihen, että Raamatulla on oma erityinen ajattelumuotonsa, joka kuitenkin on omaksuttavissa koko todellisuuden tarkastelemiseen. Toiseksi se suostuu katselemaan asioita juuri siitä ajattelumuodosta käsin. Kolmanneksi tästä lähestymistavasta seuraa, että Raamatun kuvaamaa todellisuutta ja muuta todellisuutta tarkastellaan samalla tavoin, koska Raamatun kertomat tapahtumat ova tapahtuneet juuri tässä normaalissa luonnon ja ihmisen ja historian todellisuudessa.”
”Raamatun kertomaan tapahtumaan samastuessaan lukija ei siirrä Jumalan sanaa nykyhetkeen, vaan päinvastoin näkee itsensä siirretyksi Raamatun historiaan. Raamatun ’selityksen’ subjektiksi ei siten tule ihminen, jonka hallussa se olisi, vaan Pyhä Henki, joka puhuu sen välityksellä – hänellekin kuten lukemattomille muille ennen häntä sukupolvien saatossa. Näin ikivanha Raamattu saa täyttymyksensä hänessä – hänessäkin.”
Tosiaan on autuasta, kun Jumala on pelastanut ihmisen. Usko on äärimmäistä luottamista Jumalan Lupauksiin.
Esimerkkinä oikeasta uskosta näemme Aabrahamin uskon esikuvana, josta myös Paavali ja varsinkin Luther paljon kirjoitti. Ei ole mitään uutta ja ihmeellistä, on vain se, mitä Kirjoitukset meille ilmoittavat, se, että luottaminen Jumalan ilmoitukseen ei ole luonnolliselle ihmiselle mahdollista, ennenkuin Jumala riisuu ihmisen ylpeyden. Miten tämä kenenkin kohdalla tapahtuu tai on tapahtumatta, on sitten toinen juttu.
Pelastuksen esteenä on yleensä ihmisen ylpeys ja oma ”rikkaus”, ei Jumalan tahto, joka ihmistä kohtaan ilmestyi Kristuksessa. Jokaisen Hän pelastaa, joka kääntyy Kristuksen puoleen ja näin menettää samalla omahyväisyytensä. Kristitty ei kerskaa enää laista, vaan Jumalan Armosta hän kiittää.
Luuk. Evankeliumissa on kaunis kuvaus autuaasta uskosta (Marian):
”Minun sieluni suuresti ylistää Herraa, ja minun henkeni riemuitsee Jumalasta, vapahtajastani;
sillä hän on katsonut palvelijattarensa alhaisuuteen. Katso, tästedes kaikki sukupolvet ylistävät minua autuaaksi. Sillä Voimallinen on tehnyt minulle suuria, ja hänen nimensä on pyhä, ja hänen laupeutensa pysyy polvesta polveen niille, jotka häntä pelkäävät. Hän on osoittanut voimansa käsivarrellaan; hän on hajottanut ne, joilla oli ylpeät ajatukset sydämessään. Hän on kukistanut valtiaat valtaistuimilta ja korottanut alhaiset.
Nälkäiset hän on täyttänyt hyvyyksillä, ja rikkaat hän on lähettänyt tyhjinä pois.
Hän on ottanut huomaansa palvelijansa Israelin, muistaaksensa laupeuttaan
Aabrahamia ja hänen siementänsä kohtaan iankaikkisesti, niinkuin hän on meidän isillemme puhunut.
Ismo. Tarkoitin tuolla uskolla ja sen kadottamisella, kun uskon joutuu tarpeeksi kovalle koetteelle, niin tulee huomanneeksi uskon vaipumisen kuten Pietarilla (esimerkkinä), joka myös luuli uskonsa kestävän, vaan se ei kestänytkään kovan paikan tullen. Tämä luulousko riisutaan. Mutta se on eri asia miten se sitten tapahtuu ja minkälaisessa elämäntilanteessa. Usko on siten Jumalan teko ja uskon vaipuessa vain Jumala voi sen sen herättää uudestaan ja vahvistaa. Näiden asioiden sanoitus on tosin varsin hankala taiteenlaji.
Jumala tietenkin haluaa, että me olisimme varmoja hänen sanastaan ja lujasti siihen uskoisimme. Mutta me tiedämme, mitä me ihmiset olemme. Klassinen esimerkki epävarmuusopista on Tuomas Akvinolaisen käsitys siitä, ”ettei kukaan voi varmasti tietää onko hänellä armo.” On suorastaan absurdi ajatus, että meidän pitäisi oikein opetella epävarmuusoppia, tapahtuu se sitten mistä suunnasta tahansa, kun luonnostaan olemme kaikki peri-epäuskoisia.
On salattu Jumala ja itsensä ilmoittanut Jumala. Yksi ja sama. Ei kukaan, joka näkee minut, jää eloon” (2Moos. 33:20) sanottiin Moosekselle. Mutta sitä ennen Herra vastasi Moosekselle; (33:19)”Minä annan kaiken ihanuuteni käydä sinun ohitsesi ja huudan nimen ’Herra’ sinun edessäsi. Ja minä olen armollinen, kenelle olen armollinen, armahdan, ketä armahdan. Mooses oli armon saanut ansiotta valinnan perusteella. Ilmoitettu Jumala on löydettävissä Kristuksesta, sanasta ja sakramenteista, joissa Jumala haluaa meidät kohdata. Mekö voisimme lähestyä Jumalaa ilman näitä välikappaleita? Ajatus on ylpeyden isän suusta.
Lutherin viimeinen viesti oli kirjoitettu 16.2. 1546, jossa hän toteaa;
”Mitä Vergilius tarkoittaa Bucolica- ja Georgica-runoelmissaan, sitä ei kukaan voi ymmärtää olematta viittä vuotta paimenena tai maanviljelijänä. Ciceron kirjeitä (niin minusta tuntuu) ei kukaan ymmärrä toimimatta kahtakymmentä vuotta jossakin huomattavassa valtion virassa. Raamattua älköön kukaan luulko tuntevansa tarpeeksi, vaikkapa olisi sata vuotta johtanut kirkkoja profeettojen ja apostolien kanssa. Sen tähden ovat ensiksikin Johannes Kastaja, toiseksi Kristus ja kolmanneksi apostolit niin suunnattoman ihmeellisiä. Älä sinä kajoa tähän jumalalliseen Aeneis-runoelmaan, vaan kunnioita kumartaen sen jalanjälkiä. Kerjäläisiä me olemme; se on totta.”
Mielenkiintoista, että Luther rinnastaa Raamatun antiikin runoelmaan. Se on virkistävän erilainen näkemys kuin aikamme tosikkomainen kirjaimellinen tulkintatapa. Kaunokirjallisuuden jalanjäljet ovat yleensä kunnioitettavampia kuin täsmällisen raporttien.
Olisikohan nyt käynyt niin, että Luther ja Aeneis on sidottu hännistään yhteen kuin Simsonin ketut, vaikka päät sojottavatkin eri suuntiin?
Katsokaamme, mihin oma häntämme on solmittu!