Lähetyspiispa Henrikin perintö yhteisenä suunnannäyttäjänä

Pyhän Henrikin muistopäivä 19.1. lyö leimansa suomalaiseen kristittyjen ykseyden rukousviikon viettoon 18.-25.1. etenkin sitä kautta, että yksi kirkkomme piispoista, tänä vuonna Bo-Göran Åstrand, ja Helsingin katolinen piispa, ensimmäistä kertaa piispana Raimo Goarrola sekä varsin usein myös ortodoksinen piispa, tällä kertaa metropoliitta Arseni, tekevät pyhän Henrikin päivän ekumeenisen pyhiinvaelluksen Roomaan. Päivä muistuttaa apostolisen evankeliumin matkasta ja kokoavasta, yhteistyöhön haastavasta ekumeenisesta voimasta.

Pyhän Henrikin hahmon ja hänen Ruotsin kuninkaan pyhän Eerikin kanssa tekemän niin sanotun ensimmäisen ristiretken (1155/1158) historiallisuutta on aikalaislähteiden puutteessa tunnetusti arvioitu kriittisesti. Totta joka tapauksessa on, että kristinusko tuli Suomeen lännestä ja idästä ja että sydänkeskiajalla lännen katolinen kirkko saavutti täällä vankemman jalansijan, etenkin Varsinais- ja eteläisessä Suomessa. Totta on, että retken luonteeseen ”ristiretkenä” onkin syytä suhtautua kriittisesti, koska siihen liittyvää, säännönmukaisesti edellytettyä paavin julistusta ristiretkestä ei tunneta, toisin kuin myöhemmästä Hämeen ja Karjalan ristiretkistä 1200-luvulla.

Kirjassaan paaveista, lähetystyöstä ja Euroopan muotoutumisesta (500-1200) Christian Krötzl toteaakin varsin vähän pohditun retken suhdetta katolisen kirkon lähetystyöhön ja sen menetelmiin. Paavijohtoisen eurooppalaisen lähetystyön juurilla on anglosaksisen Kentin kuningaskunnan pakanallisen hallitsijan Ethelbertin vaimon, frankkilaisen kristityn, pyyntö paaville lähettää Englantiin lähetystyöntekijöitä. Gregorius I Suuri päätti lähettää apottina toimineen benediktiinimunkin Augustinuksen kohti Englantia seuranaan 40 munkkiveljeä 590-luvun lopulla. Augustinusta muistetaankin myös Englannin anglikaanisessa kirkossa tämän apostolisen mission vuoksi. Gregorius oli toimissaan ensimmäinen vahvasti myös länteen keskittynyt paavi, joka pyrki eroon Itä-Roomasta ja laajensi Rooman paavien vaikutusvaltaa uusille alueille. Taustalla oli mitä ilmeisimmin Gregoriuksen huoli sielunhoidosta. Hänen aloitettaan voi pitää myös tiettynä lähtölaukauksena Euroopan rakentamiselle ilman kuitenkaan selkeää ohjelmaa. Keisari Kaarle Suuri edisti merkittävästi sitten tätä tavoitetta.

Gregorius antoi ohjeet, jonka mukaan lähetystyössä pakanallisia kulttipaikkoja ei saanut tuhota, vaan ne piti pyhittää uudelleen vihkivedellä ja muuttaa kristillisiksi kirkoiksi rakentamalla niihin alttareita. Hän sovelsi näin myös yleistä Bysantin valtakunnan käytäntöä, jonka mukaan kulttipaikat tuli kristillistää vihkimisen ja vihkiristien kautta. Englannissa ei pragmaattiselle asenteelle ollut vaihtoehtoakaan, koska maallisen vallan harteita ei paavilla ollut saarivaltiossa tukena. Myös mm. perhe-elämän kristillistäminen ja naisten aseman parantaminen kuuluivat paavin lähetysohjeisiin. Kyse oli koko yhteiskunnan ja sen arvomaailman hapattamisesta lähtökohtaisesti. Myös rankaisukäytännöt tuli muuttaa kristilliseksi lainsäädännössä. Tarkoituksena oli rakentaa organisaatio, johon kuuluisivat, nykyisin anglikaanikirkossa toteutuneet, Lontoon ja Yorkin arkkihiippakunnat sekä kumpaankin perustettavat 12 hiippakuntaa.

Nykyisen Hollannin ja osin Pohjois-Saksan alueella käytettiin frankkivaltakunnan valloitusten yhteydessä ensimmäisen kerran pakkokäännyttämisen periaatetta 700-luvulla. Vastustus oli kuitenkin kovaa ja käännytystyö hidasta. Frankkihallitsijat rupesivatkin tukemaan anglosaksi Willibrordin (658-739) tekemää lähetystyötä. Sotilaallisen valloituksen tuella tehty käännytys jäi pintapuoliseksi. Esimerkiksi tanskalaisten käännyttämisessä Willibrord käytti hyväksi Gregoriuksen ohjeiden mukaisesti 30 tanskalaista nuorukaista, jotka varustettiin lähetystyöhön Tanskassa. Irlannissa puolestaan oli tuolloin jo vahva luostarien verkosto ja sitä myöten vahva kristillinen vaikutus. Sikäläinen munkki Columbanus tulikin jo 590 mannermaalle tekemään lähetystyötä Galliaan – myös alemannipakolaisten pariin. Seurauksena myös frankkien alueen luostarien määrä kasvoi huomattavasti. Irlantilaiset munkit toivat mukanaan myös luostarien autonomisuuden periaatteen. Irlantilaiset uskonlähetit mottona ”elämän on pyhiinvaellusta” olivat merkittävässä asemassa Euroopan ydinalueiden takaisin saamisessa tai kristillistämisessä.

Myös Willibrord oli ollut irlantilaisten opissa. Hänen ohellaan anglosaksisen aallon merkittävimpänä lähetystyöntekijänä pidetään englantilaista munkkia Bonifatiusta (672/5-754). Häntä kutsutaan Saksan apostoliksi. Hänen nimeään kantaa Saksan katolilaisten avustusjärjestö Bonifatiuswerk. Bonifatius myös lisäsi paavin valtaa ja siten kirkon autonomisuutta frankkivaltakunnassa. Merovingien aikaan siitä oli tullut hallitsijoiden oma kirkko. Nyt suuri osa frankkivaltakunnan piispoista vannoi uskollisuutta Pietarille ja pietarinviran hoitajalle eli paaville. Bonifatius sai ohjeita paavilta ja esimerkiksi Winchesterin piispalta Danielilta ohjeen toimia pakanoiden kanssa aina rauhallisesti ja maltillisesti ja pyrkiä esimerkein osoittamaan kristillisen maailman ylivoiman. Roomaan suuntautuneet pyhiinvaellukset vankistivat osaltaan paavin vaikutusvaltaa. Yhteydet Pyhään maahan vaikeutuivat 600-700-luvun arabivalloitusten jälkeen, jolloin eurooppalaisten pyhiinvaelluskohteiden painoarvo lisääntyi.

Paavi Leo III, joka kruunasi ”Euroopan isän” Kaarle Suuren keisariksi v. 800, toimi koko paaviutensa ajan yhdessä Kaarlen kanssa, joka sitoutui puolustamaan kirkkoa ja laajentamaan kristinuskon vaikutusaluetta. Kaarle Suuri toimitti valtakunnassaan myös merkittävän karolingisen reformin, jonka yhteydessä yhtenäistettiin kirkon hallintoa, jumalanpalvelusta ja luostarielämää roomalaisten mallien mukaan. Tämä reformi oli keskeinen koko yhteiskuntaa koskettaneessa karolingisessa reformissa. 700-800-luvulla kristinuskon laajeni ratkaisevalla tavalla myös niiden alueiden ulkopuolelle, jotka eivät olleet aiemmin kuuluneet Rooman valtakuntaan. Laajeneminen oli myös osa frankkien sotilaallis-poliittista laajenemisprosessia. Päärintamana oli ensin pohjoinen ja saksit, sitten avaarit idässä. 900-luvulla paavius joutui kriisiin, mutta silloinkin lähetystyö eteni ilman taukoja.

Karolinkisen, myös väellä ja voimalla tapahtuneen lähetyksen jälkeen nyt voimistui pehmeiden keinojen käyttö kuten saarnaaminen ja pitkäjänteinen vaikuttaminen. Jo Kaarlen hoviteologi Alkuin moitti, että saarnaamalla ja sanan voimalla olisi saatu parempia tuloksia ja ilman sakseille tuotettua kärsimystä. Paavi Agapetus ii (946-955) määräsi 2. tammikuuta 948 Tanskan sekä muita Skandinavian osia Hampurin arkkihiippakunnan alaisuuteen. Saksin hallitsija Henrik I, jonka alueen Kaarle oli käännyttänyt kristityiksi, laajensi sotaretkillään aluetta pohjoiseen. Hänen poikansa, pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsijaksi paavin 962 voitelema ja kruunaama Otto I (936-973) jatkoi laajentumispolitiikkaa ja hankki tähän alusta asti myös kirkon tuen. Hän teki varsinkin alkuvaiheissa sujuvaa yhteistyötä piispojen ja arkkipiispojen kanssa. Hänen kanslerinsa Adaldag nimitettiin lähetystyön kannalta keskeisen Hampurin-Bremenin arkkipiispaksi 937.

Selkeä johtopäätös on, että 800-900-luvun lähetystyössä rauhanomaisin keinoin ja toimimalla yhteistyössä paikallisten hallitsijoiden kanssa päästiin paljon parempiin tuloksiin kuin Kaarlen ja Ottojen ajan miekkalähetyksen myötä. Paavit omalta osaltaan saattoivat tukea paljonkin omaehtoista ja joustavaa lähetystyötä niin organisoinnin kuin menetelmienkin suhteen. Frankkien Skandinavian lähetystyön tukikohta perustettiin 822 lähelle Tanskan rajaa. Pohjolan apostolina toimi Ansgarius. Hän otti huomioon viikinkiyhteiskunnan ”demokraattisemman” luonteen germaani- ja slaaviyhteisöihin nähden Itämeren eteläpuolella.

Myös Suomeen lähetys ylsi, etenkin eteläiseen Suomeen ja Ahvenanmaalle, viimeistään 1000-luvulla. Suomen alueen pääsääntöisesti rauhanomaisesti etenevään lähetystyöhön ristiretki-ideologia sopi huonosti. Suomen suhteen todennäköisimmältä tulkinnalta näyttää, että Upsalan piispa oli lähtenyt pienen saattueen ja kuninkaan valtuuttamana tarkastuskäynnille hiippakuntaansa liittyvälle suomalaiselle lähetysalueelle. Siellä oli jo seurakuntaverkosto ja kirkollinen elämä vakiintumassa. Kymmenyksiin tai muihin hallinnollisiin järjestelyihin liittyvä kiista on sitten mahdollisesti johtanut riitoihin suomalaisen talonpojan kanssa ja piispan kuolemiseen vammoihinsa. Eerik-kuninkaan retki valtansa varmistamiseksi on liittynyt tähän tai myöhempään vaiheeseen ja ilmeisesti puettu ristiretken muotoon ja yhdistetty Henrikin aikaan. 1200-luvulla suomalaisilla saarnaaja-kääntäjillä oli sitten merkittävä rooli Viron lähetystyössä, mikä kertoo siitä, että Suomessa oli saavutettu hyviä tuloksia rauhanomaisilla menetelmillä ilman miekkalähetystä ja pakkoa. Tämä on totta edelleen.

Pyhän Henrikin muistopäivän psalmissa 145 todetaan sattuvasti ja olennaisesta muistuttaen yhä tänään:

Minä mietiskelen sinun ihmetekojasi.
  Miten valtavia, miten pelottavia ovatkaan sinun tekosi,
  kerrottakoon niistä kaikille.
Minä julistan sinun suuruuttasi.
Levitköön sanoma sinun hyvyytesi runsaudesta,
kiitettäköön sinun vanhurskauttasi riemuiten.