Kotimaa-lehden kysely kirkollisesta avioliittoon vihkimisestä kirkolliskokousehdokkaille (KM 14.1.) herätti minussa muutamia ajatuksia: ensinnäkin tämä teema ilmeisesti koetaan seuraavan nelivuotiskauden yhdeksi tärkeimmistä – ellei ykkösasiaksi. Kyselyn mukaan kannat kirkossa jakautuvat monen vaihtoehdon välillä sukupuolineutraalin avioliiton astuessa voimaan.
Tosin eniten on heitä, joiden mielestä kirkon tulisi vihkiä vain miehen ja naisen avioliittoon. Näen kuitenkin mielessäni, kuinka asemia jo kaivetaan ja niihin ajetaan arsenaalia sekä kaiuttimia. Määräenemmistöstä luopumista nostetaan esille, jotta muutos saataisiin ajettua nopeammin lävitse. Silti pitkä ja jakava taistelu on edessä.
_ _ _
Toinen mielessäni oleva ajatus kuuluu, onko sukupuolineutraali avioliitto todella ykkösasia – jos nimittäin kirkko haluaa vaikuttaa oikeudenmukaisuuteen ja alas poljettujen ihmisoikeuksiin? Tämä mielikuva minulle on syntynyt median nostoista.
Ruotsin kirkossa on vuoden aikana vihitty kuutisenkymmentä samaa sukupuolta olevaa paria. Asia on luonnollisesti näille 120 ihmiselle ja heidän läheisilleen tärkeä. Suomessa määrää jäänee tätä pienemmäksi. Asian esillä pitämistä voidaan toki perustella sillä, että asialla on periaatteellinen puolensa ja että kirkon tulee selvittää omat käytäntönsä kun laki samaa sukupuolta olevien avioliitosta tulee voimaan.
_ _ _
Onko sitten vielä isompia kysymyksiä, joiden kautta kirkkona voisimme edistää oikeudenmukaisuutta laajemmin? On. Niistä olemme kirkkona aika hiljaa.
Ensiksi. Viime vuoden lopulla työttömiä oli 216 000, mikä tarkoitti 8,2 % työvoimasta. Varsinkin lapsiperheet ja yksinhuoltajat kärsivät työttömyyden seurauksista. Yksityinen kulutus on toistaiseksi pitänyt työttömyyden yllättävän alhaisena. Tilanne voi kuitenkin huonontua nopeasti, kun taloustaantuma edelleen jatkuu ja irtisanomiset lisääntyvät.
Työttömien ja köyhien aseman ajaminen ei voi olla vain paremman sosiaaliturvan vaatimista, kun valtion ja kuntien mahdollisuudet siihen kaiken aikaa heikkenevät. Toki taantuman jälkeen voi tulla käänne parempaan. Heikentyvä huoltosuhde ja julkisen talouden suunta puhuvat kuitenkin toista.
Mitä voisi tulla puoli vuosisataa jatkuneen ja aina vain kattavamman sosiaaliturvan rinnalle tai tilalle? Olisi löydettävä muita keinoja materiaaliseen apuun tai keinoja auttaa ihmisiä selviämään itse. Näiden teemojen esiin nostaminen johtaa helposti syytöksiin kovemman yhteiskunnan esiin manaamisesta. Se voi tulla manaamattakin.
_ _ _
Toiseksi. Viime vuonna Suomeen saapui 32 000 pakolaista osana Euroopan laajuista pakolaisten tuloa. Saksassa ja Ruotsissa pakolaisten suuri määrä ja lieveilmiöt alkoivat polarisoida yhteiskuntia. Saksassa on maaliskuussa aluevaalit ja reunaoikeisto lisää kannatustaan samalla kun liittokansleri Merkelin vielä syksyllä kaikki tervetulleeksi toivottanut pakolaispolitiikka on menettänyt suosiotaan epärealistisena.
Samoja kehityslinjoja on nähtävillä myös Suomessa. Pakolaisten tulo ei ole vielä lakannut ja se voi jopa lisääntyä. Olot Syyriassa, Irakissa ja Pohjois-Afrikassa kiristyvät edelleen. Eurooppa näyttäytyy miljoonille toiveiden paratiisina. On käynyt selväksi, ettei kaikkia voida ottaa vastaan. Jatkossa haastavana tehtävänä on erotella tulijoiden joukosta ne, jotka ovat omassa maassaan hengenvaarassa ja tarvitsevat turvaa.
Suomessa oma kysymyksensä ovat Venäjän ja Suomen väliset rajanylityspaikat, joiden kautta saattaa jatkossa olla enemmän tulijoita – varsinkin jos Venäjä sallii läpikulkua. Suomeen sopii enemmänkin tulijoita, mutta vain kun kotoutuminen ja sopeutuminen suomalaiseen yhteiskuntaan onnistuvat. Se merkitsee kieli- ja ammattiopintoja sekä mahdollisuutta ottaa työtä vastaan nykyistä helpommin.
_ _ _
Kolmanneksi. Vuodessa Suomessa kuolee noin 2000 ihmistä alkoholiin ja tuhannet sairastuvat. Alkoholin haittojen kustannukset vuodessa ovat yhteensä 4-14 miljardia Euroa. Tällä summalla korjattaisiin kestävyysvaje ja vältettäisiin velanotto. Suomi on pysynyt kosteana kansana, vaikka juominen onkin vähentynyt.
Kirkon piirissä alkoholin haitoista ei juuri puhuta. Siksikö, että haluamme sallia ihmisten erilaisia elämänvalintoja ja välttää moralistin leimaa?
_ _ _
Taloustaantuma, pakolaiskriisi, ympäristöuhkat, Ukrainan kriisi sekä kotimaiset sosiaaliset kysymykset ovat vaikeasti ratkaistavia kysymyksiä ja jakavat mielipiteitä. Monet ovat tilanteesta ahdistuneita. Turvallisuuden tunne on heikentynyt. Meitä kaivataan kirkkona rinnalle.
Kirkon ei tarvitsekaan tehdä politiikkaa tai ratkaista talouden ongelmia. Riittä, että olemme yhdessä kirkko. Tunnistamme ajan suuret kysymykset ja tuomme niiden kanssa painiville tukea ja lohdutusta – sen sijaan että riitelemme. Armahdus Kristuksen kautta yhdistää. Jumala on historian Herra. Hän antaa tulevaisuuden ja toivon.
Kysymys sukupuolineutraalista avioliitosta on ehdottamasti kirkon ykköskysymyksiä. Syyt tähän ovat moninaiset, sillä tässä ei kiistellä siitä, pääsevätkö muutamat kymmenet samaa sukupuolta olevat parit vihille vai eivät. Mutta kuten Särkiökin huomauttaa, asia varmasti on erittäin merkittävä niille, jotka alttarille esimerkiksi Ruotsissa ovat astelleet. Mitäpä jo arvioisimme sunnuntain jumalanpalvelusta väkimäärien mukaan; eiköhän pureta jo kirkot?
Mutta katsokaapa tätä uutista: https://www.kotimaa.fi/artikkeli/anglikaanit-saavuttivat-sovun-episkopaalikirkolle-seurauksia/ Jos suhtautuminen homoseksuaalisuuteen on tärkeysjärjestyksen häntäpäässä kirkon asioissa, miten on mahdollista että:
”Nyt arkkipiispat ovat päättäneet, että Yhdysvaltojen episkopaalinen kirkko ei saa kolmeen vuoteen edustaa anglikaanista kirkkoyhteisöä ekumeenisissa tai uskontojenvälisissä yhteyksissä. Lisäksi sen toimintaa kirkkoyhteisön sisällä rajoitetaan: kirkko ei saa kolmeen vuoteen ottaa osaa anglikaanisen kirkkoyhteisön oppia tai hallintoa koskevaan päätöksentekoon.”
Hupsista keikkaa, tästähän se kristittyjen yhteys olikin kiinni. Tämä anglikaanien valtapeli ei suinkaan ole ainut esimerkki.
Kirkon ja kirkkojen täytyy ilman muuta keskittää voimiaan työttömyyttä ja pakolaisuutta koskeviin kysymyksiin. Ja niin se on tehnytkin, mutta sukupuolineutraalia avioliittoa koskevan keskustelun kautta kirkko käsittelee kipeitä kysymyksiä koskien raamatuntulkintaa, ihmisarvoa, kristillistä ihmiskäsitystä ja luomiskäsitystä. Homoseksuaaleja tämän keskustelun alttarille on uhrattu lukemattomia.
Episkopaalikirkko on nähtävästi jossain määrin ymmärtänyt, millä tavoin inho itselle vierasta kohtaan ja yksittäiset Raamatun tekstien näkemykset yhdistyvät uskonnollisessa mielessä, ja pyrkinyt päästämään ilmiöstä irti. Tie on kuitenkin pitkä ja eripurainen.
Hyvä kommentti, Joonas!
Joonas, teet oikean havainnon. Anglikaanisten kirkkojen keskuudessa kysymys homoseksuaalisuudesta on hajottanut kirkkojen yhteyden, kun tämä kysymys on noussut niin keskeiseksi. Samaa en haluaisi tapahtuvan Suomessa.
Homoseksuaalisuudesta puhumista torjutaan usein vetoamalla siihen, ettei se ole ”kirkkomme ykkösasia”, ja siihen, että se on ”kokonaisuuden kannalta marginaalinen asia”.
Pekka Särkiö listaa monia asioita joihin hänen mukaansa ilmeisesti pitäisi kiinnittää huomiota homojen sijasta. Taloustaantuma, työttömyys, pakolaiset, alkoholiongelmat jne.
Mutta voiko esim. taloustaantumasta tai alkoholista puhumista perustella siitä syystä, että se on kirkkomme ykkösasia? Vai onko näihin kysymyksiin perehtyminen perusteltua koska ne ovat ”kokonaisuuden kannalta” vähemmän marginaalisia kysymyksiä kuin homot?
Itse uskon, että homokysymys halutaan nähdä ”kokonaisuuden kannalta marginaalisena”, koska asia aiheuttaa suurta kiistaa kirkon sisällä. Kyse on kirkon sisäisestä eettisestä ongelmasta, joka repii, niinkuin sisäiset eettiset ongelmat, syrjintä jne., aina tekevät. Pakolaiset, ympäristökysymykset jne. ovat tässä mielessä turvallisempia aiheita; ne eivät aiheuta samalla tavalla kiistaa kirkon sisällä.
Suomen ev.lut.kirkko on siinä mielessä samanlainen kirkko kuin monet muutkin uskonnolliset yhteisöt, että usein se tavoittelee harmoniaa ja rauhaa, ja on valmis sivuuttamaan sisäiset eettiset ongelmat, vähemmistöjen syrjinnän jne. harmonian säilyttämisen nimissä.
Mielestäni on myös aivan tarpeetonta asettaa homokysymysta vastakkain muiden eettisten ja ajankohtaisten ongelmien kanssa, aivan kuin homoja koskevan oikeudenmukaisuuden edistäminen olisi jotenkin ympäristö-ongelmien, työttömyyden jne. tarkastelemiselta pois.
Sari R-L: ”usein se (kirkko) tavoittelee harmoniaa ja rauhaa, ja on valmis sivuuttamaan sisäiset eettiset ongelmat, vähemmistöjen syrjinnän jne. harmonian säilyttämisen nimissä”.
Sari, voin monissa kohdin liittyä ajatuksiisi siitä, kuinka juuri kysymys (seksuaali-)vähemmistöjen kohtelusta ja ihmisarvosta on tärkeä osa uskottavaa kirkon sanoman viestintää ja kirkon toimintaa.
Juuri siitä syystä kirkon on oltava uskollinen niille dokumenteille, joihin se on sitoutunut. Muutoin se lakkaa olemasta kirkko.
Tämä ei tarkoita, etteikö kirkossa tarvittaisi Raamatun ja Tunnustuskirjojen jatkuvaa tulkintaa. Niiden tulkinta ei kuitenkaan voi olla sellaista, että kuka tahansa voi itse niitä lukiessaan tajuta, että kirkko ei elä näiden dokumenttien mukaan niin kuin se opettaa.
Varmaan päätökset sukupuolineutraalin avioliiton hyväksymisestä olisi kirkossa paljon helpompi tehdä, jos kirkko ei olisi sitoutunut ”yksin Raamattuun”, vaan esim. ”yksin Suomen lainsäädäntöön”. Raamattu ei olisi enää kirkon uskon ylin normi, vaan eräänlainen virikekirja, josta etsittäisiin vain sellaisia asioita, jotka tukevat omaa kuplaa ja saarnattaisiin sen mukaan.
Niin kauan kuin Raamattu on kirkossa uskon ylin normi, kirkon on siedettävä sisällään moniäänisyyttä ja suostuttava siihen, että kirkossa saa opettaa Raamatun puolustavan vahvasti miehen ja naisen välistä parisuhdetta ja suhtautuvan torjuvasti samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin – samalla muistaen Raamatusta nousevan rakkauden vaatimuksen: ”rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa” (Room 13:10).
Tämän jännitteen kanssa kirkko joutuu elämään niin kauan kuin se pitäytyy Raamattuun.
Oma kysymykseni on, voiko homoseksuaaleja aidosti rakastaa syrjimättä muutoin kuin suostumalla sukupuolineutraalin avioliiton hyväksymiseen..? Mitä vastaan tähän, kun olen pappisvalassani sitoutunut Raamattuun ja luterilaiseen tunnustukseen?
Vinkki: minulle ei riitä vastaukseksi, että ”ethän sinä voi kaikessa muussakaan enää noudattaa Raamatun normistoa, joten ainoa mahdollisuutesi on suostua spn:n avioliiton hyväksymiseen”. Loogisesti se on ”non sequitur”.
Joku muu vastaus pitää olla. Mikä se on?
Jouni,
Kysymykseesi: minusta homoseksuaaleja ei voi aidosti rakastaa syrjimättä jos tuomitsee heidän parisuhteensa synniksi tai suhtautuu siihen torjuvasti. Rakkaudellista ei ole myöskään se, että kirkon yleisissä ja julkisissa dokumenteissa sanotaan (siten, että nämä sanat kohdistetaan kaikille, myös homoseksuaaleille) että ”miehen ja naisen välinen avioliitto on turvallisin parisuhteen muoto ja turvallisin paikka kasvattaa lapsia”. Minusta miehen ja naisen välinen avioliitto ei nimittäin ole (homoseksuaaleille) turvallisin parisiuhteen muoto. Minä en esimerkiksi haluaisi olla sellaisen miehen kanssa naimisissa joka pyrkii torjumaan homoseksuaaliset tunteensa ja yrittää enemmän tai vähemmän väkisin vääntämään seksuaalista intohimoa ja romantiikkaa minua kohtaan. En kokisi tällaista suhdetta itselleni esim. psykologisesti kovinkaan turvalliseksi. En myöskään usko että se olisi tälle homoseksuaaliselle puolisolleni hyväksi vaan voisi johtaa masennukseen. Parisuhdeongelmia siitä seuraisi aivan varmasti. En myöskään katso, että sateenkaariperheiden lapsille olisi turvallisinta se, että he kasvaisivat miehen ja naisen välisessä avioliitossa, mieluummin kuin siinä sateenkaaariperheessä, jossa he kasvavat.
Olen samaa mieltä siitä, että kirkon on sitouduttava Raamattuun jne. ollakseen kirkko. Kirkko voi kuitenkin tästä huolimatta arvioida kriittisesti omia olemasssa olevia Raamatuntulkintojaan ja isien perinnäissääntöjä ja käytäntöjä. Tämän se voi hyvinkin tehdä, juuri sen takia, että se on kirkko. Jeesuskin kehotti tähän.
Kirkko on tehnytkin tällaista ”itsekorjaamista”, esim. suhtautumisessa orjuuteen, naisten asemaan, lasten ruumiilliseen kurittamiseen, juutalaisiin, avioeroon ja uudelleen avioitumiseen jne.
Sari, en väitä, ettei kysymystä samaa sukupuolta olevien vihkimisestä tulisi ratkaista. Kirkon on selvitettävä omat käytäntönsä, kun ns. Sukupuolineutraali avioliittolaki astuu voimaan. Tämän ei mielestäni tarvitsisi olla tulevina vuosina kirkon tärkein kysymys, joka hautaa alleen paitsi oikeudenmukaisuuden kannalta suuremmat kysymykset, siirtää huomion pois yhdistävistä uskomme perusasioista ja rikkoo yhteyden.
Jouni, tuot oikein esille sen, mitkä kaikki asiat vaikuttavat kirkon päätöksentekoon spn-avioliittoa koskevassa asiassa. Ensi sijassa ne ovat Suomen laki, Raamattu ja kirkon tunnustus sekä tätä koskevat kirkolliskokouksen päätökset. Sukupuolineutraali avioliittolaki ei velvoita kirkkoa muuttamaan omaa avioliittokäsitystään eikä vihkikäytäntöään vaan kirkko saa itse ratkaista asian. Siten Raamatun ja tunnustuksen (sisältäen kirkon ihmiskäsityksen) merkitystä päätöksenteossa ei tarvitse eikä pidä sivuuttaa. Käytännössä keskustellaan siitä, onko samaa sukupuolta olevien kirkollinen vihkiminen edellytys homojen ihmisarvon tunnustamiselle, ja mikä painoarvo asialla on, jos ja kun se särkee kirkollisen yhteyden kirkon sisällä ja eräiden kirkkojen välillä.
Joonas Vapaavuori: ”Jos suhtautuminen homoseksuaalisuuteen on tärkeysjärjestyksen häntäpäässä kirkon asioissa, miten on mahdollista että..”
Käsittääkseni kenttäpiispa Pekka Särkiö ei ole esittänyt, ettei suhtautuminen homoseksuaalisuuteen olisi tärkeä kysymys kirkossa – juuri niistä syistä, jotka Joonas V. itsekin hyvin näkee: kyse on raamatuntulkinnastamme, luomiskäsityksestämme ja ihmiskuvastamme, ja se koskee myös käsitystämme ihmisarvosta.
Mitä tulee homoseksuaalien ”uhraamisesta tämän keskustelun alttarille”, niin varmaan siinä on uhrattu muutama liberaali ja konservatiivikin.
Jos keskustelustamme puuttuu muiden kirkolle tärkeiden asioiden – ja sen keskeisimmän asian – esillä pitäminen, agendamme jää kaikessa intohimoisuudessaan kapeaksi ja samalla näkökykymme muihin kirkolle tärkeisiin asioihin hämärtyy.
Ja jos lisäksi meiltä puuttuu toisia kunnioittava asenne ja tilalle otetaan syyllistäminen ja eri tavalla ajattelevien lyöminen ”syrjintä”-kirveellä tai Raamatulla, varmaa on että kukin asemoituu entistä vahvempien muurien taakse ja kaivautuu syvemmälle poteroihinsa. Emme enää kuule ja näe toisiamme muutoin kuin tämän yhden kysymyksen kautta: mitä ajattelet sukupuolineutraalista avioliitosta.
Ratkaisevaa kirkon ykseyden kannalta ei ole yrittää vakuuttaa muita oman raamatuntulkintansa oikeellisuudesta tai ihmiskuvansa pätevyydestä ja päätyä samanmielisiksi, vaan ratkaisevaa on, siedetäänkö kirkossa aidosti moniäänisyyttä ja osataanko täällä olla erimielisiä yksimielisyyden hengessä.
Jos pelkona on, että sukupuolineutraalin avioliiton torjuessani tulen lyödyksi ”syrjintä”-kirveellä tai sitä kannattaessani minua lyödään Raamatulla, kirkon ykseys katoaa katkeruuden ja vihapuheen alle ja yksimielisyys kirkon pääasiasta (joka tuskin on suhtautuminen homoseksuaalisuuteen) jää vain haaveeksi.
Kysymys sukupuolineutraalista avioliitosta liittyy, kuten Joonas Vapaavuori sanoo, kipeisiin kysymyksiin koskien ihmisarvoa, oikeudenmukaista kohtelua, joidenkin ihmisryhmien marginalisointia jne. Kysymys on tärkeä.
Miksi syrjintä-käsitettä pitäisi välttää homoseksuaalien ollessa kyseessä? Vai pitäisikö syrjintä-käsitteen käytöstä noin ylipäätäänkin pidättäytyä kirkossa, jotta ei sorruta epäkunnioittavaan puheeseen? Eikö saisi myöskään puhua työsyrjinnästä, etnisten vähemmistöjen syrjinnästä, mahdollisesta turvapaikanhakijoihin ja ulkomaalaisiin kohdistuvasta syrjinnästä – jotta ei sorruta epäkunnoittavaan asennoitumiseen? Mutta jos syrjintä-käsitettä voi käyttää noin ylipäätään missään yhteydessä ja kenenkään suhteen niin miksei myös homojen suhteen? Onko homojen syrjintä niin arka asia (tai niin yleistä mutta kiusallinen asia kirkossa ) että sen peittelemiseksi ja kaunistelemiseksi sille pitää löytää harmittomalta kuulostavia kiertoilmauksia?
Sari R-L: ”Vai pitäisikö syrjintä-käsitteen käytöstä noin ylipäätäänkin pidättäytyä kirkossa, jotta ei sorruta epäkunnioittavaan puheeseen? Eikö saisi myöskään puhua työsyrjinnästä, etnisten vähemmistöjen syrjinnästä, mahdollisesta turvapaikanhakijoihin ja ulkomaalaisiin kohdistuvasta syrjinnästä – jotta ei sorruta epäkunnoittavaan asennoitumiseen?”
Saa toki syrjinnästä puhua silloin, kun kyse on yksiselitteisesti syrjinnästä.
Se, ettei homoseksuaaleja vihitä avioliittoon kirkossa, ei tietenkään voi olla kirkossa syrjintää, jos kirkko opettaa, että avioliittoon on vain yhden miehen ja naisen välinen instituutio.
Tässä yhteydessä ”syrjintää” käytetään lyömäaseena toisia kristittyjä kohtaan – ilmeisesti siksi, että suurin osa suomalaisista ajattelee näin, koska heille Raamattu ei ole mikään auktoriteetti. Näin kansalaismielipiteestä saa oivallisen selkänojan omalle lyömäaseen käytölleen.
Mutta voihan se tietysti helpottaa oloa, jos konservatiiveja kohtaan koetaan kielteisiä tunteita.. Syytetään heitä siis seksuaalivähemmistöjen syrjinnästä, kun he kirkossa puolustavat avioliittoa vain miehen ja naisen välisenä instituutiona.
Vastaavasti: eikö kirkossa saisi sanoa, että Raamattu yksiselitteisesti tuomitsee homoseksuaaliset parisuhteet, jos se kerran selvästi sen tekee..? Ja samalla todeta, että toisin opettavat liberaalit kristityt vääristelevät Raamattua eivätkä ansaitse kristityn nimeä..? Siis eikö Raamattua saisi käyttää lyömäaseena, jos se helpottaa omaa oloa, kun liberaalit kristityt ovat etääntyneet Raamatusta – väliäkö sillä onko se rakkaudellista vai ei..?
Eikö saisi myöskään puhua epäraamatullisesta ja epäkristillisestä käyttäytymisestä, kun on kyse vaikkapa avionrikkojista..?
Pointtini on: aivan sama mitä termejä käytämme toisinajattelijoista, kunhan käytämme niitä oikeudenmukaisesti, oikeassa kontekstissa ja rakkaudellisesti emmekä lyömäaseina toisinajattelevia kohtaan.
Jouni,T,
Sanot, että: ”Se, ettei homoseksuaaleja vihitä avioliittoon kirkossa, ei tietenkään voi olla kirkossa syrjintää, jos kirkko opettaa, että avioliittoon on vain yhden miehen ja naisen välinen instituutio.”
Tarkoitatko että jos kirkko opettaa jotain niin se ei voi olla epäoikeudenmukaista tai syrjivää?
Kirkko opetti vielä muistaakseni 1970-luvulla, että homoseksuaalisuus on sairaus, sen lisäksi että se on vakava synti. Eikö tämä ollut syrjivää – koska kirkko opetti näin?
Oikein Jouni tulkitset ajatustani. Kiihkeän avioliittokeskustelun tuoksinassa kirkon asialista jää kapeaksi. Monet suuret kysymykset jäävät käsittelemättä ja pahimmillaan kirkon uskon kysymykset – jotka tekevät kirkosta Kirkon – hautautuvat riitelyn alle.
”Se, ettei homoseksuaaleja vihitä avioliittoon kirkossa, ei tietenkään voi olla kirkossa syrjintää, jos kirkko opettaa, että avioliittoon on vain yhden miehen ja naisen välinen instituutio.”
On päivänselvää ja järkeen käypää, että kyse ei ole syrjinnästä vaan kirkon voimassa olevan käytännön kunnioittamisesta ja noudattamisesta.
Villakoiran ydin syrjintäasiassa on juuri tuo. Nykypäivän ilmiö on se, että yhä useampi asia määritellään syrjinnäksi vain siksi, että se ei ole jonkun ihmisen/ryhmän ajatusten ja tavoitteiden mukainen. Kun syrjintä-sanaa on toistettu tarpeeksi usein ko. asian yhteydessä, niin aletaankin jo ajatella, että syrjinnästähän tässä on kyse. Aivopesun läpimenemiseksi tarvitaan jatkuvaa toistoa, olkoonkin että toisto ei ole totuudenmukaista.
Salme ja muutkin,
eikö kuitenkin ole ihan hyvä, että ne naiset ja miehet, jotka kamppailivat naisten äänioikeuden ja yhteiskunnallisen tasa-arvon puolesta, toistivat kriittisissä vaatimuksissaan tarpeeksi pitkään, että ”naisia ei saa syrjiä” ja että ”nykyinen asiantila on syrjintää”. Jos eivät olisi toistaneet näitä vaatimuksia tarpeeksi pitkään, meidän naisten asema voisi olla toinen. Myöskään naispappeus tuskin olisi toteutunut kirkossa, jos naispappeuden hyväksymistä edeltävää tilannetta ei olisi kritisoitu epäoikeudenmukaiseksi ja naisia syrjiväksi. Kritiikkiä toistettiin ja toistettiin, kunnes naispappeus hyväksyttiin. Siitäkin huolimatta että silloisen opin, kirkon järjestyksen jne. näkökulmasta katsottuna siinä (naispapittomuudessa) ei ollut mitään syrjivää. Eikä Suomen lainsäädäntökään edellyttänyt naispappeuden hyväksymistä. Itse keskustelin rippikoulussa 80-luvun alussa nuorisopastorin kanssa naispappeudesta, jota ei vielä silloin oltu hyväksytty. Nuorisopastorin mukaan naispappeus olisi ihan hyvä asia, mutta kuitenkin siinä mielessä huono, että se aiheuttaa kirkon sisällä hajaannusta ja vahingoittaa ekumeenisia suhteita. Nuorisopastori kallistui sille kannalle että asiasta ei pitäisi nyt pitää liikaa meteliä.
Kirkkojen historiallisena perinteenä on ollut suhtautua kirkkojen sisäisiin eettisiin epäkohtiin ”kokonaisuuden kannalta marginaalisina”. Tämä on mahdollistanut kaikenlaisten väärinkäytösten sivuuttamisen. Esimerkiksi Katolisessa kirkossa kritisoitiin voimakkaasti niitä, jotka alkoivat tuoda esiin pappien harjoittamaa lasten seksuaalista hyväksikäyttöä. Heitä syytettiin kirkon hajottamisesta ja rakkaudettomuudesta äiti kirkkoa kohtaan. Todennäköisesti tämä saikin monet hiljaisiksi. Onneksi ei kuitenkaan kaikkia.
Sari R-L
Se, että kirkko vihkii vain yhden miehen ja yhden naisen muodostamia pareja avioliittoon, ei ole syrjintää.
Jatkuva toisto siitä, että kyseessä on syrjintä, on tietoista harhaanjohtamista, mikä vaikuttaa negatiivisesti ihmisten suhtautumiseen kirkkoa kohtaan.
Äänioikeus ja pedofilia eivät ole mielestäni rinnasteisia avioliittoon vihkimisen kanssa.
Herbert Marcusen kehittelemän repressiivisen toleranssin ensimmäinen ohje onTehotoisto. Repressiivisen toleranssin kohteena olevasta asiasta on puhuttava kovaa ja usein mediassa eli tehotoisto – perinteinen manipulaation keino siis. Toistetaan joka tuutista kunnes varmasti menee perille.
Menetelmään kuuluu useita muitakin keinoja, joita on käytetty esim. näissä kirkollisissa mielipiteenmuokkaus kuvioissa. Yksi keino on syytös syrjinnästä.
Sari Roman-Lagerspetzin mielestä syrjintää voi olla mikä tahansa mikä on hänen mielensä vastaista. Kaikki keskustelu on mahdotonta jos jokainen määrittelee itse käsitteet. En suostu puhumaan tasa-arvoisesta avioliitosta koska se sisältää väitteen että nykyisessä muodossa laki on epötasa-arvoinen..
Olen jo aikaisemmin sanonut: jos kirkon väitetään syrjivän homoja niin todisteita kehiin. Jos vaikka virkaan nimitetään hetero vaikka homokin on ollut hakijana, niin se ei ole syrjintää ellei sitä todisteta.
Jos homo ohitetaan työnhaussa koska hän on homo niin se syrjintää, kirkossakin.
Niin on mutta nehän minä niin sanonutkaan.
J.Turtiainen puhuu kuten toivoisin kaikkien Kirkon edustajien puhuvan!
Raamattu on parisuhteen suhteen yksiselitteinen ja sen kanssa ihmiset joutuvat elämään, jos uskovat Jumalan Sanaan. Vai pitäisikö päästää siitä irti? Eikö Kirkon pidä pysyä Kristuksessa, vaikka maailma muuta vaatisi?
Työttömyys, maahanmuutto, päihteet… Ovatko nämä oikeastaan kirkon asioita? Eivätkö ne kuulu luterilaisen käsityksen mukaan maallisen vallan ratkaistaviksi? Näiden ongelmien keskellä elävien ihmisten kohtaaminen on kirkon asia, siis työttömät, maahanmuuttajat, päihteiden orjat…
”Työttömyys, maahanmuutto, päihteet… Ovatko nämä oikeastaan kirkon asioita?”
En tiedä ovatko ne ajat sitten opporturnistiseksi muuttuneen kirkon asioita, mutta Jeesuksen ja Vt:n profeettojen asioita ne olisivat mitä todennäköisimmin olleet.
Profeetatkin muistuttivat hallitsijoita, että vastuu tällaisista asioista kuului valtaapitäville. Toki kirkonkin tehtävä on julistaa aikamme johtohenkilöille oikeudenmukaisuutta ja laupeutta.
Sari R-L: ”Tarkoitatko että jos kirkko opettaa jotain niin se ei voi olla epäoikeudenmukaista tai syrjivää? ”
En tarkoita. Avioliittokysymyksessä kirkon opetus on kuitenkin selkeä ja syrjimätön: kuka tahansa säädettyyn ikään tullut henkilö voi ihonväriin, etniseen taustaan ja sukupuoliseen suuntautumiseen katsomatta solmia kirkossa (tai siviilinviranomaisen edessä) sellaisen avioliiton, joka määritelmällisesti tällä hetkellä kirkossa tarkoittaa avioliittoa.
Muut suhteet ovat sitten erikseen. Niihin kirkko ottaa kantaa juuri siksi, että ne eivät määritelmällisesti ole avioliittoja. Mutta kun niitä muita suhteita kuitenkin on, niiden kohtelussa on toimittava syrjimättömästi (esim. juuri rekrytointitilanteissa – omassa seurakunnassani voit kysyä vaikka luottamushenkilöiltämme tai työntekijöiltämme, onko meillä toimittu näin).
Ihmisiä on kunnioitettava elivätpä he millaisissa suhteissa tai elämäntilanteissa tahansa. Avioliitto on kuitenkin aivan erityinen suhde miehen ja naisen välillä, eikä tätä ole kirkossa syytä muuttaa miksikään, koska se ei faktisesti syrji ketään.
Kun edellä kuvasit sitä, ettet itse haluaisi olla avioliitossa homoseksuaalisen identiteetin kanssa kipuilevan miehen kanssa, tulit samalla tunnustaneeksi sen, että Suomessa (eikä kirkossa) ole mitään laillista estettä (siis syrjivää lainsäädäntöä) homoseksuaalien avioliiton solmimiselle.
Ongelma on, kuten kuvasitkin, juuri henkilökohtaisella tasolla: avioliitto homoseksuaalin kanssa voi olla parisuhteen kannalta onneton, jos siitä puuttuu seksuaalinen intohimo. Mutta se ei tee avioliitosta pätemätöntä eikä syrjivää, kuten varmaan jokainen ymmärtää.
Tästä voimme päätellä, että avioliitto ei kaikille sovi. Se ei myöskään ole pakollinen voidakseen elää tasa-arvoisesti Suomessa.
Ja seksuaalisuuttaan ja parisuhdettaan voi toteuttaa muutenkin kuin avioliitossa – sen on kirkkokin myöntänyt jo ajat sitten. Tai olla toteuttamatta. Ei sinkkuna eläminenkään ole häpeä eikä naimattomuus syrji ketään. Se on demokraattisen yhteiskunnan suoma oikeus.
Joka voi tämän itseensä sovittaa, se sovittakoon (Matt 19:12).
Jouni T.,
Mitä tarkoitat seuraavalla: ”Suomessa (eikä kirkossa) ole mitään laillista estettä (siis syrjivää lainsäädäntöä) homoseksuaalien avioliiton solmimiselle.”
Sanot myös seuraavasti ”Ja seksuaalisuuttaan ja parisuhdettaan voi toteuttaa muutenkin kuin avioliitossa – sen on kirkkokin myöntänyt jo ajat sitten. Tai olla toteuttamatta”?
Tätä en ymmärrä. Kirkon viralliset ja omat lähetysjärjestöt opettavat seksi miehen ja naisen välisen avioliiton ulkopuolella on synti (mukaan lukien homoseksuaaliset suhteet, myös rekisteröidyt parisuhteet, sikäli kuin niissä on seksiä).
Voisin vastata blogistin otsikossa esittämään kysymykaeen. Tulkaa kaikki – liikkeelle se on ykkösasia ja samalla ainoa asia. Mitään muuta agendaa heillä ei ole. Seuraavassa kirkolliskokouksessa heidän mahdolliset edustajansa tulevat häirköimään kokouksen työtä pitämällä asiaa esillä koko ajan vaikkei se olisi edes esityslistalla.
Jos kokous päättää että kirkko pitää edelleen kiinni omasta avioliittokäsitykaestään ja että asia on loppuun käsitelty, se ei vaikuta mitenkään heidän toimintaansa. He jatkavat niin kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Ihmetyttää tuo täydellinen näköalattomuus nsp-a asian vaikutuksesta kirkon tulevaisuudelle. Asiaa pidetään, niin tärkeänä, ettei millään muulla ole mitään väliä. Homoutta, kun pidetään täysin luonnollisena asiana. Äsken katselin ohjelmaa, jossa kerrottiin kuinka Mannerheim joutui homon hyväksikäytön kohteeksi ja sai siitä potkut koulusta ja ikuisen leiman.Aika tyypillinen homouden alku. Samoin on käynyt monelle muulle. Tälläistä toimintaa nyt sitten pidetään luonnollisena ja hyvänä asiana kirkossa.