Kymen Sanomien juttu maalaa Jehovan todistajista tavallisia

Kymen Sanomat julkaisi sunnuntaina jutun Jehovan todistaja -pariskunnasta ja heidän elämästään. Juttu on vain tilaajille, joten lainaan siitä ainoastaan muutaman harkitun kohdan.

Jutun otsikko ”Omasta mielestäni olemme aika tavallisia” – Hanna ja Sauli Puro kertovat, millaista on olla Jehovan todistaja ja tehdä julistustyötä kertoo oleellisen jutun sävystä ja tavoitteista. Se maalailee todistajuudesta tolkun uskontoa, jossa elämä on tavallista ja melko vapaata. Julistustyö tuntuu jutun perusteella olevan niitä harvoja asioita, jotka tekevät todistajuudesta erityisen elämäntavan.

Ennen kuin päästään käsiksi jutun sisältöön, todettakoon, että puheenvuoro ei ole suunnattu jutussa esiintyviä henkilöitä vastaan. Puheenvuoron tarkoitus on avata jutussa esitettyjä väitteitä ja niiden taustoja.

Toisin kuin juttu maalailee, todistajuus on kaikkea muuta kuin tavallisuutta. Se määrittelee ihmisen elämässä aivan kaiken niin opiskelun, puolison, poliittisten mielipiteiden (joita ei tule olla), ammatin, lääketieteellisten hoitojen, liikuntamuotojen, sosiaalisten suhteiden ja jopa ajattelun suhteen. Jehovan todistajalla ei ole uskontoon ja sen määrittelemiin elämänvalintoihin tai maailmankatsomukseen liittyen omia mielipiteitä. Ne määritellään Yhdysvalloissa toimivan uskonnollisen järjestön toimesta.

Jutussa esitetään kolme uskomusta todistajista, jotka pyritään jutussa kumoamaan. Lainaan niistä kahta pienen katkelman kera, jonka uskoisin täyttävän sitaattioikeuden periaatteet.

Uskomus 1: Lapsia pakotetaan uskoon

Jos oma lapseni haluaisi tehdä päätöksen 10-vuotiaana, sanoisin hänelle, että mietitään vielä. Toisin kuin moni luulee, me emme pakota lapsia todistajiksi, vaan kannustamme heitä ajattelemaan itse ja tekemään omat päätöksensä, Hanna Puro sanoo.

Ensimmäisenä esitetty uskomus on se kaikista tärkein. Jehovantodistajuuteen liittyy kaste, joka on hyvin erilainen kuin miltei kaikissa muissa uskonnoissa. Kaste tarkoittaa todistajuudessa virallista jäsenyyttä uskonnollisessa järjestössä. Kaste on se vedenjakaja, joka määrittää ihmisen koko tulevaisuuden. Jäsenyyttä ei voi perua. Ja tässä on se ongelma. Koska todistajuudesta ei voi lähteä ilman merkittäviä rangaistuksia, kysymys kuuluu: missä iässä ihminen on valmis tekemään päätöksen kastautua tällaiseen järjestöön?

Hanna Puro aivan oikein toppuuttelisi lastaan kastepäätöksessä, jos tämä haluaisi kasteelle 10-vuotiaana. Mutta onko lapsi valmis tekemään loppuikäänsä koskevaa päätöstä liittyä johonkin järjestöön, oli lapsi sitten 10- tai 16-vuotias, jos järjestöstä ei voi erota enää koskaan ilman hyvin radikaaleja rangaistuksia? Kun Jehovan todistaja eroaa uskonnollisesta järjestöstään, hän menettää sääntöjen mukaan niin ystävät, tutut kuin sukulaisetkin, vanhempia ja lapsia myöten. [1] Alaikäisiä kotona asuvia järjestöstä lähteneitä ei karteta perheen sisällä, mutta kun henkilö on täysi-ikäinen ja muuttaa omilleen, hänen kanssaan ei olla enää tekemisissä.

Suurin osa Jehovan todistajien uusista jäsenistä on todistajien omia lapsia. Nämä ovat lapsia ja nuoria, joilla ei ole koskaan ollut mahdollisuutta tarkastella maailmankatsomustaan objektiivisesti. On vain yksi näkemys, jonka mukaan Jehovan todistajat edustavat hyvää ja muu maailma pahaa. Kaikista muista vaihtoehdoista seuraa, että Jehova pahoittaa mielensä, vanhemmista tulee surun murtamia ja itse tulee tuhoutuneeksi hyvin pian alkavassa harmageddonissa. Kaste on Jehovan todistajien mukaan pelastuksen edellytys. [2] [3] Jehovan todistajien lapset menevät kasteelle pääosin 12-17 vuoden ikäisinä.

Jos lapsen vanhemmat kuuluisivat mihin tahansa muuhun kuin uskonnolliseen järjestöön ja järjestössä olisi tapana liittää lapset järjestön jäseneksi samoilla ehdoilla kuin todistajissa (järjestöstä lähteminen koska tahansa myöhemmin tarkoittaa järjestöön jäävien läheisten menettämistä), niin kauanko sellaista – perheitä ja yksilönvapauksia rikkovaa – järjestöä katseltaisiin viranomaisten toimesta? Miksi tilanne on eri, kun puhumme uskonnollisesta järjestöstä?

Uskonnonvapaus on hieno inhimillinen arvo, jota kannattaa vaalia. Mutta kannattaako sen varjolla vaalia uskonnollisia järjestöjä, jotka omassa toiminnassaan rikkovat uskonnonvapauden periaatteita?

Kun todistajat pääsevät mediassa ääneen, he eivät käytännössä koskaan kerro tästä todistajuuteen olennaisesti liittyvästä ihmisoikeudellisesta epäkohdasta sellaisena kuin se on. Räikeimmillään siitä jopa valehdellaan, kuten viralliset tiedottajansa tekevät aina kun siitä heiltä julkisesti kysytään. [4] Syy asiaan on selvä. Vaikka tähän ihmisoikeudelliseen epäkohtaan ei ole vielä puututtu kaikkialla, sen avoin tunnustaminen olisi järjestölle ajan myötä vahingollista. Esimerkiksi Norjassa todistajien järjestöltä evättiin äskettäin valtiontuet mainitun karttamissäännön takia. Karttamissääntö tulkittiin Norjassa lainvastaiseksi.

Lopuksi huomio esitettyyn ”lapsia pakotetaan uskoon” -uskomukseen. Jehovan todistajien lapsilla ei ole mahdollisuuksia vaikuttaa esimerkiksi siihen, osallistuvatko he uskonnon toimintaan, kokouksiin ja konventteihin. Heidät kyllä ihan suoraan todettuna pakotetaan niihin. Kokoukset ja konventit ovat lapsille äärimmäisen tylsiä tapahtumia eivätkä lapset yleensä osallistuisi niihin jos saisivat itse valita. Sitä valinnanvapautta heillä ei kuitenkaan ole, joten uskomus on siltä osin totta.

Uskomus 3: Kaikki kiva on kiellettyä

Toisin kuin moni kuvittelee, Jehovan todistajilla ei ole erillisiä sääntölistoja asioista, mitä uskonto kieltää.

Totta on, että erillistä sääntölistaa ei ole. Sääntöjä kuitenkin on listaksi asti. Eikä lista ole mikään lyhyt. Tässä on lueteltu 200 sääntöä, joista suurin osa sellaisia, jotka uskonto kieltää.

Muutaman mainitakseni uskonto kieltää sekä naisilta että miehiltä liian tiukat housut, parran pitämisen, verensiirron ottamisen vaikka se tarkoittaisi kuolemaa, järjestön hallintoelimen kritisoinnin, äitien- ja isänpäivän viettämisen, pääsiäisen, joulun ja syntymäpäivien viettämisen, ystävänpäivän viettämisen, itsenäisyyspäivän viettämisen, kilpaurheilun, politiikan ja siihen osallistumisen, tutustumasta mihinkään entisten todistajien materiaaliin tai kirjallisuuteen, entisten todistajien tervehtimisen, ja ottamasta vastaan työtä, joka edistää minkään muun uskonnon toimintaa. Ja nämä ovat vain jäävuoren huippu siinä pitkässä listassa, joka määrittää Jehovan todistajien elämää jokapäiväisessä arjessa ja ajattelussa.

On hyvä, että mediassa käsitellään eri uskontoja ja uskonnon edustajille annetaan puheenvuoro. Mutta kun puhumme järjestöistä, joiden toimintaan ja käytänteisiin kuuluu paljon ihmisoikeudellisia epäkohtia, toimitusten toivoisi olevan varpaillaan tällaisista järjestöistä tehdyissä jutuissa. Jos me haluamme tietää millaista on elää Pohjois-Koreassa, me emme jätä journalismia sen varaan, mitä pohjoiskorealaiset maastaan ja sen ihanuudesta kertovat.

Samasta syystä toimituksessa ei tulisi tehdä yksipuolisia mainosjuttuja uskonnoista, jotka jättävät jälkeensä ihmisraunioita. Koska sellaisia kohtaloita seuraa väistämättä, kun ihmisiltä viedään heidän läheisensä.

Viitteet

1. Jehovan todoistajien kirjasta ”Pitäkää itsenne Jumalan rakkaudessa 2008”: Onko todella tarpeen välttää kaikkea yhteydenpitoa [erotettuihin ja eronneisiin]? Kyllä on, monestakin syystä. (sivu 207) Uskolliset kristityt perheenjäsenet eivät etsi tekosyitä voidakseen olla tekemisissä erotetun sukulaisen kanssa, joka ei asu kotona. (sivu 209)
2. Vartiotorni maaliskuu 2016: Kaste on kristillinen vaatimus ja tärkeä askel pelastukseen johtavalla tiellä. 
3. Pitäisikö minun mennä kasteelle? Nuoret kysyvät – käytännöllisiä vastauksia, 2. osa: Kaste on välttämätön osa ”merkkiä”, jonka perusteella ihminen pelastetaan
4. Toimittaja: Mutta siitähän on selviä tietoja, että jos on joutunut erotetuksi Jehovan todistajista niin ei saa pitää yhteyttä läheisiinsä? – Ei asia ei ole noin ollenkaan. Ilman muuta saa pitää yhteyttä läheisiinsä. -Veikko Leinonen, Jehovan todistajien tiedotusjohtaja (Yle)