Kylmän sodan suomalaisvaiheita tarkasteleva ohjelma, se toimittaja-kirjailija Jari Tervon luotsaama ja YLE:n katsojille lähettämä tv-sarja, oli Helsingin Sanomien Pekka Turusen (HS 27.12.2021) mukaan hyvä muistutus Suomen häpeällisestä historiasta, jolloin lähes kaikki osallistuivat valehteluun.
Jaapa jaa.
Että meidän suomalaisten, lähes kaikkien, pitäisi nyt kantaa häpeää suomettuneisuuden ajan valehtelusta?
Eipä se näin mennyt.
Myöntyväisyyspolitiikan perinne
Suomalaisten selviytymisen historiallisessa ytimessä on ollut myöntyväisyyspolitiikka; myönnytään ylivoiman edessä niin pitkälle kuin taittumatta voidaan ja samalla kuitenkin toimitaan omaa järjestelmäämme edistäen, niin kuin vain vaikeissa oloissa voidaan se tehdä.
Suomettuminen, toisen maailmansodan jälkeen syntynyt neuvostodiktatuurin myötäily, sen ylistäminen ja ideologinen palveleminen oli yksi versio tästä 1800-luvulla syntyneestä, kansallisen selviämisen myöntyväisyyspolitiikasta.
Suomettumisessa oli kuitekin kaksi aivan eri linjaa. Toinen oli Neuvostoliitolle myöntyväisyys ja hiljaisuus ylivoiman edessä välttämättömyyden pakosta ja silti työskentely omia arvojamme ja yhteiskuntamme rakenteita tukien. Toisaalla oli halukas boshevistisen Neuvostoliiton tavoitteiden edistäminen Suomessa.
Jälkimmäiseen eli tieten tahtoen valehteluun ja Neuvostoliiton intressien ajamiseen Suomessa eivät osallistuneet ”lähes kaikki”, vaan taistolaiset, erinäiset kommunistit ja ne eri puolueiden edustajat, toimittajat, taitelijat, yliopistoväki ja muut, jotka näin toimiessaan edistivät omaa ideologiaansa – joka olikin ulkomaisen diktatuurin ideologiaa -, etsivät omaa etuaan ja taloudellista hyötyään Kekkosen ajan Suomessa.
Suomettumisen aika, ulkomaisen diktatuurin taustatuki, antoi myös suomettumisen aikakauden erinäisille kellokkaille – myös ymmärtämättömälle nuorisokaartille – mahdollisuuden toisten suomalaisten nöyryyttämiseen.
Tervon ohjelman puutteista muutama sana
On itsestäänselvää, että luterilainen kirkko oli ateistisen neuvostoideologian ja sen tavoitteiden ideologinen vihollinen. 1960-luvulla kirkkoon kuului yli 90 prosenttia väestöstä, yli puolue- ja luokkarajojen.
Tv-sarja ei lainkaan käsitellyt suomettuneisuuden ajan kirkkoa, kirkonmiehiä tai uskonnon kantamiin länsimaisiin arvoihin liittyviä teemoja.
Suurin puute
Ohjelmasarjan, joka kuitenkin oli osin hyvin kiinnostava, suurin puute oli sen ymmärtäminen mitä kylmä sota perimmältään oli.
Kylmä sota ei ollut vain jokin historian ajanjaso tai avoimen sodan puuttumista – olihan oikeaa sotaa ja vapauspyrkimysten aseellista tukahduttamista sitä paitsi Unkarissa ja Tsekkoslovakiassa.
Kylmä sota oli ytimeltään tiedustelupalveluiden sotaa, sotaa ihmisten sieluista. Tässä sodassa monet – mutta todellakaan eivät kaikki suomalaiset – lahjoittivat sielunsa diktatuurin palvelukseen.
Eräs huomio ja esimerkki
Suomettuneisuuden aika ei Suomessa päättynyt Neuvostoliiton hajoamiseen. Tähän oli syynä se, että suomettuneet ja suomettajat olivat luiskahteneet osaksi yhteiskuntaa sen eri asemiin ja tehtäviin, joista he tulisivat poistumaan vasta ns. luonnollisen poistuman kautta.
Neuvostovastaisuudella leimaaminen, tuo suomettuneisuuden ajan kuolonsuudelma, ei hävinnyt Suomesta Neuvostoliiton kaaduttua. Uusissa oloissa se muuttui ”venäläisvastaiseksi” leimaamiseen tai russofobian hokemiseen.
Teologian ylioppilaiden historia
Teologian ylioppilaiden tiedekuntayhdistys oli perustettu vuonna 1853. 150-vuostisjuhlien lähestyessä sain erinäisten sattumusten kautta kirjoitettavakseni teologien opiskelijajärjestön (TYT) historian.
Käsikirjoituksen valmistuttua tarjosin sitä julkaistavaksi Historiallisia tutkimuksia -sarjaan.
Akateemisen käytännön mukaisesti käsikirjoitusta arvioimaan kutsuttiin kaksi arvioijaa, jotka antoivat lausunnon käsikirjoituksen tieteellisestä tasosta, siitä, että oliko käsikirjoitus julkaisemisen arvoinen.
Venäläisvastaisuutta!
Molemmat lausunnot kertoivat, että käsikirjoitukseni teologian ylioppilaiden historiasta oli venäläisvastainen ja siksi julkaisukelvoton. Olipa käsikirjoitus toisen lausunnon mukaan myös aitosuomalainen, tosin arvioijan mukaan ehkä tiedostomattomasti.
Laajaan arkistotutkimukseen perustuvaa kirjaani ei siten olisi voinut julkaista, kun se kertoi, että 1800-luvun suomalaiset eivät oikeastaan pitäneet keisari-Venäjästä ja että vuodesta 1853 alkaen teologian ylioppilaat pyrkivät edistämään suomen kieltä. Oma osansa luultavasti oli sillä, että autonomian kauden teologian opiskelijat, yliopistossa opiskelleet tulevat papit, eivät olleetkaan riistäjäluokan edustajia, vaan pääosin säätyläistön ulkopuolista, alaluokkaista väkeä. Nämä historialliset faktat olivat kuitenkin ”venäläisvastaisia” ja ”aitosuomalaisia”.
Tällaisia ideologisia lausuntoja voitiin siis antaa tieteellisestä tutkimuksesta vielä 2000-luvun alkuvuosina. Muiden, tolkun ihmisten, myötävaikutuksella ”asiantuntijoiden” venäläisvastaisena torppaama tutkimukseni ”Sääty-ylioppilaasta ensimmäisen polven sivistyneistöön” ilmestyi vuonna 2005.
Julkisuuteen, omilla nimillään, nämä asiantuntijat eivät koskaan tulleet arvostelemaan tutkimustani – vaikka toinen heistä, myöhemmin tutkimukseni julkaisutilaisuudessa, kävikin minulle hymyillen kertomassa olleensa kirjani arvioija.
Mutta kuinka moni muu teos on saanut samantyyppisen kohtalon – tai kuinka moni henkilö tuli neuvosto/venäläisvastaiseksi leimatuksi – suomettumisen ja sitä seuranneen russofobian hokemisen vuosina?
Suomettumisen vuosina kaikki suomalaiset eivät todellakaan valehdelleet – osa sen sijaan jatkoi valehteluaan vielä Neuvostoliiton kaaduttuakin.
Tarja-Liisa Luukkanen. En tiedä, mitä muutoksia tutkimuksesi tekstiin tuli, mutta lopputulos oli erinomainen ja kiinnostava. En tiedä, pääsenkö itse enää palaamaan tutkimuksen pariin. Mutta sellaisen havainnon olen tehnyt, että suomalaisessa historiantutkimuksessa on ollut juurikin fennomaaninen näkökulma. Se ei ole väärä, mutta ohjaa ehkä sivuuttamaan Ruotsin kirkon sisällä ja Ruotsissa käytyä keskustelua nimenomaan 1800-luvun loppupuolella. Silloinhan kaikkien teologiemme ruotsinkielen taito oli eri luokkaa kuin nyt. – Pohdin hiukan samoja asioita tuon Tervon dokumenttisarjan äärellä. Kyllähän me tiedämme, että myös Puolustusvoimat varautui idästä tulevaan hyökkäykseen ja kristityt salakuljettivat raamattuja itään. Mutta kirkon suomettumista (tai esivaltauskollisuutta) olisi voinut myös käsitellä.
Erinomainen blogi. Kriittistä tai minkäänlaista tutkimusta kirkon ”suomettumisesta” ei ole tehty. Joku tapaus Wurmbrandt 1975 lienee vain jäävuoren huippu, jos sitäkään.
Tentin blogistin mainitseman tutkimuksen (blogistille) takavuosina. Erinomainen tutkimus!
Neuvostovastaisuutta löytyi etenkin 1970-luvulla ihan kaikkialta, koulukirjoista muun muassa ja kanneltiinpa jopa julkisissa viroissa olevista, joiden epäiltiin olevan neuvostovastaisia. Yhtymäkohdat nykyiseen woke-kulttuuriin ilmeiset.
Ehkä oli kuitenkin parempi ettei käsitelty. Sillä olisi voitu luoda lisää negatiivista kuvaa kirkosta.
Mikään dokumentti tai historiateos kun ei ole vapaa asenteista.
Neuvostoliiton hajoamisesta puhutaan aivan siihen säyyn, kuin venäjä itsessään olisi joksikin muuttunut. Samoin saataa olla suomettumisenkin laita.
Seurasin mielenkiinnolla Tervon ohjelmaa. Se antoi inhorealistisen kuvan Suomen ahtaasta asemasta NL:n kyljessä ja siitä saappaannuolennasta, mitä Suomessa esiintyi. Asialla on kuitenkin myös toinen puoli. Suomi välttyi miehitykseltä. Suomessa ei ollut poliittisia vankeja, jopa Ehrnrooth, Junnila ja kumppanit elivät vapaina ja saattoivatpa olla eduskunnan jäseninäkin. Suomesta voi vapaasti matkustaa länteen, minkä voin todistaa omallakin kokemuksella. Suomi ei ollut kansandemokratia, vaalit olivat vapaat ja rehelliset. Tämä mahdollistui vaikenemalla ja valehtelemalla NL:n asioista ja joistakin Suomen sisäisistäkin kipupisteistä, esim. 1918 sodasta. Olisiko ehkä voinut olla toisinkin, sitä emme voi tietää, mutta on myös perusteita pitää Kekkosen linjaa onnistuneena suomalaisten etujen valvontana.
Kävin Neuvostoliitossa. Valtion opas kertoi, että täällä linja-autonkuljettaja saa enemmän palkkaa kuin lääkäri, koska hän on vastuussa ihmishengistä. Koko bussilastillinen ihmisiä ”räjähti” nauramaan. Kysyimme, eikö lääkäri ole vastuussa.
Meille kerrottiin, että eläkeläiset ovat kunniankansalaisia, heillä on kultahampaat. Näimme vanhojen mummojen ohjaavan yleisissä vessoissa lautalastoilla virtsaa kohti lattiakaivoa, joka oli tukossa. Kumisaappaita mummoilla ei ollut.
”Suomettuminen” oli sitä, että olimme uskovinamme ”idän ihmeisiin”. Se oli teatteria. Kaikki (?) tiesivät, että totuus oli (ja on yhä) toisenlainen.
Historiattomuus on Suomea kylmässä sodassa kuvanneen ohjelmasarjan heikkous, tosin ei ainut. Kuten blogisti kirjoittaa, Suomen linjana oli myöntyväisyyspolitiikka, jonka juuret ovat 1800-luvulla. Ohjelma olisi saanut ryhtiä, jos se olisi nivottu runsaan vuosisadan takaiseen ”suomettarelaiseen” myöntyvyyslinjaan. Varsinkin Paasikiven, mutta myös Kekkosen, toiminta olisi tullut ymmärrettävämmäksi.
On toki selvää, ettei joka ikinen yksilö osallistunut neuvostomyötäilyyn. Mutta jos kaikki suurimmat ja keskikokoiset puolueet kokoomusta myöten asettuivat Kekkosen taakse ja Kekkonen sai noin 260 valitsijamiestä 300:sta vuoden 1978 presidentinvaaleissa, niin mitä muuta se on, kuin koko kansan suomettumista?
Diktatuurin vieressä elävän pienen valtion on aina harjoitettava jonkin sortin myöntyväisyyspolitiikkaa. Kyse suomettumisen ajassa onkin siitä, että oliko kumarruskulma liian syvä. Kuten Ylen dokumentti, tai Timo Vihavaisen kirja tai muut aiheeseen liittyvät osoittavat, se ei ollut vain kumartamista, vaan NL:n oletettujen intressien (ja siinä sivussa omien) ajamista jo ennakolta siihen suuntaan, mitä NL:n oletettiin haluavan. Jos halusi käydä vessassa pieraisemassa, piti pyytää NL:n lupa.
Mitä historiaan tulee, niin olihan myöntyväisyys- ja ei-myöntyväisyysryhmittymiä suhteessa Venäjään jo säätyvallan aikaan. Hattujen ja Myssyjen riita Ruotsin ulkopolitiikan suunnasta koski juuri sitä, miten Venäjään ja 1721 menetettyihin alueisiin tulisi suhtautua. Hatut pääsivät tuolloin niskan päälle, mikä johti sotaan Venäjää vastaan, sitä seuranneeseen Turun rauhaan 1743 ja laajoihin alueluovutuksiin Kymijoesta itään.
Kun Kekkosen takana vuoden 1978 presidentinvaaleissa oli poliittinen kenttä kokoomuksesta skdl:ään, se tarkoitti laajaa hyväksyntää myöntyvyyspolitiikalle, sen välttämättömyyden tunnustamista silloisissa oloissa.
Ei siis suomettumiselle siinä mielessä kuin sen ymmärrämme kaikkine alamaisuudenosoituksineen tai Tehtaankadun suopeuden ja selkänojan hakemisineen oman aseman pönkittämiseksi sisäpolitiikassa ja omassa puolueessa (esim. kokoomuksessa tai keskustassa).
Mielenkiintoinen kysymys olisi sekin, millä yhtään isommalla porukalla oli kaikkein surkeimmat suhteet tehtaankadulle? SKDL:n sosialisteilla ehkä?
Ei vain Skdl:n sosialisteilla, vaan Skdl:llä puolueena oli välillä hyvinkin ruosteiset suhteet Tehtaankadulle. Suurin synti oli Tshekkoslovakin miehityksen suorapuheinen tuomitseminen: loukkaa itsenäisen valtion suvereenisuutta, on puuttumista toisen valtion sisäisiin asioihin.
Sen enempää Ele Alenius kuin Skdl järjestönä eivät Tehtaankadun maanitteluista ja jopa uhkailusta huolimatta suostuneet jälkikäteen pyöristämään kannanottoaan. Jostakin meni Tehtaankadulle tieto, että olin kannanoton luonnoksen – hyväksyttiin lähes muutoksitta – kirjoittaja. Sain sen kokea mm. niin, että kutsut Tehtaankadun vastaanotoille loppuivat pariksi vuodeksi, vaikka protokollan mukaan kutsu olisi pitänyt lähettää.
Kannattaisiko muistaa SKP/SKDL:n ”taistolaiset”. He ovat edelleen keskuudessamme, tosin eri nimellä.
VKK? Hesari kirjoittaa tänään 91.2022.
Minulle ei tule Hesaria eikä ole lukuoikeutta.
Kirjoitin 70-luvun alussa Teatteri-lehteen nimimerkillä ’Osallistumaton näyttelijä’ turkkalaisen teatterin äärivasemmistosuuntauksen filosofista taustaa vastaan ja totesin siinä kommunismin perustuvan virheelliselle ihmiskäsitykselle. Olin n. 26 vuotias. Sain kirjoitukseni takia potku-uhan työstäni, siksi ymmärsin irtisanoutua itse.