Maallikoiden aktivoimisesta ja vapaaehtoistoiminnan kehittämisestä on välttämättä siirryttävä eteenpäin. Siihen velvoittaa myös kirkolliskokouksen tulevaisuuskomitea.
”Ilman rovastia, lähetysohjelmaa seurakuntien piireille” oli 1970-luvulla ilmestynyt Suomen Lähetysseuran julkaisu. Kirja kuvasti hyvin sen ajan seurakuntaelämän tarpeita, kun haluttiin rohkaista seurakuntalaisia kokoontumaan myös itsekseen eikä vain papin johdolla. Maallikkotoiminta törmää kuitenkin sellaiseen kahden tason – toisaalla papit, toisaalla maallikot – kutsumus-ajatukseen, joka on vieras luterilaisuudelle.
Parinkymmenen vuoden aikana on kehitetty vapaaehtoistoimintaa. Se nousi tärkeäksi kun alettiin huomata, että seurakuntalaiset eivät ole vain seurakunnan toiminnan kohteita, vaan he voivat olla myös sen subjekteja. Diakonia- ja lähetystyössä asia oli ollut itsestäänselvyys jo vuosisadan ajan. Jumalanpalvelusuudistus nosti seurakuntalaisten roolin uudelle alueelle, kun huomattiin että jumalanpalveluksessakaan seurakuntalaiset eivät ole ensisijaisesti toiminnan kohteita tai yleisöä.
Neljä vuotta sitten kirkolliskokouksen tulevaisuuskomitea nosti asian ihan uudelle tasolle. Korostus ei ollut enää pelkästään vapaaehtoistoiminnan kehittämisessä, vaan sen myötä koko seurakunnan toimintakulttuurin muuttamisen tarpeessa. Uudistuksen keskeiseksi päämääräksi sanottiin siirtyminen organisaatiolähtöisestä, työntekijäkeskeisestä ja virkamiesmäisestä toimintamallista seurakuntalaisten roolin korostamiseen. Vaikka komitean ehdotusten taustalla on nykyinen jäsenkehitys ja sen aiheuttama kirkon työntekijäresurssin pieneneminen, puhe seurakuntalaisuudesta perustuu ennen muuta teologiseen näkemykseen kirkosta ja seurakunnasta. Seurakuntalaiset ovat surakunnan täysivaltaisia toimijoita.
Kun ehdotusten seurauksena kirkkohallituksessa valmisteltiin vuonna 2018 vapaaehtoistyön raportti nimeltä Tasavertaisina ja osallisina, siinä ei valitettavasti ollut jäljellä mitään tulevaisuuskomitean hengestä. Ensiksi siinä ei puhuta juuri mitään seurakuntien toimintakulttuurin tarvitsemasta muutoksesta, jota tulevaisuuskomitea piti keskeisenä. Lisäksi raportti pitäytyy tiukasti vapaaehtoistyö-käsitteessä, jonka komitea suosittaa kyseenalaistamaan. Yleiseen käyttööön tullut käsite kun tekee seurakunnasta ikäänkuin jonkinlaisen harrastusseuran, jonne tullaan viettämään vapaa-aikaa ja viihtymään.
Tasavertaisina ja osallisina -raportti pitäytyy edelleen ”laajemmassa vapaaehtoistoiminnan kentässä”, joka ”on ymmärrettävää kieltä sillekin, jonka kirkkosuhde on ohut”. Kappaleessa (2.5.) ”Vapaaehtoinen vai seurakuntalainen?” asiaa perustellaan myös sillä, että seurakuntalaisuus perustuu enemmän kasteeseen kuin toimintaan, ja jos seurakuntalaisuus ”sidotaan organisoituun toimintaan”, luodaan väärä kuva jäsenyydestä ja tarpeetonta hierarkiaa seurakunnan jäsenten keskuuteen. Seurakuntalainen ei myöskään ole mielekäs sana kuvaamaan niitä vapaaehtoisia, jotka eivät kuulu kirkkoon.
Mielestäni tässsä paljastuu koko vapaaehtoispuheen riittämättömyys ja umpiperä. Se on tullut vangituksi sellaiseen organisaatio-, hallinto- ja työntekijäkeskeiseen toimintakulttuuriin, jossa puhutaan vapaaehtoisen toiminnan mahdollisuudesta varsin hienovaraisin sanakääntein. Tulkaa valitsemaan mitä haluatte tehdä, katsokaa itsellenne sopivia ja mielenkiintoisimpia asioita toiminnassa, saatte elämälle sisältöä, uusia ystäviä, uutta yhteisöllisyyttä. Jos halutaan kulkea kohti uudenlaista tulevaisuutta johon tulevaisuuskomitea viitoittaa tietä, on korkea aika siirtyä asiassa eteenpäin.
Dosentti Mikko Malkavaaran artikkelissa (https://dialogi.diak.fi/2019/01/21/kirkko-uudistusten-tiella/#comment-56) on mielenkiintoinen tieto sotien jälkeisestä ajasta, jolloin kirkkomme oli lähellä ajatusta seurakuntalaisuudesta ja seurakuntavastuusta. Amerikan luterilainen kirkko tarjosi silloin kirkon jälleenrakennukseen taloudellisen tuen ohella seurakunnille vapaaehtoisen seurakuntavastuun toimintaohjelmaa, jota he kuvasivat nimellä stewardship. Kun epäluuloiset suomalaiset pitivät ohjelmaa amerikkalaisena piilosanana rahankeruulle, amerikkalaiset pyrkivät osoittamaan, että kyse oli uskon todeksi elämisestä ja vastuun ottamisesta seurakunnasta. Tapaus on historiallinen kuriositeetti, joka Malkavaaran mukaan ”opetti kovakorvaisille suomalaisille uutta, mutta sitä ei tahdottu ottaa vastaan. Suomalaisille kirkko oli verovaroin ylläpidetty kansallinen instituutio, ja stewardship edusti kokonaan uutta ajattelua.”
Stewarship-käsite tunnetaan hyvin esimerkiksi Afrikan luterilaisissa kirkoissa. Ne kasvavat, mutta niillä ei ole varaa palkata työntekijöitä. Etsiskelin aikoinaan mielessäni termin suomennosta. Jeesuksen vertauksissa (Lk. 12 ja 16) puhutaan taloudenhoitajasta, vanhemmassa käännöksessä peräti huoneenhallituksesta. Kysymys ei kuitenkaan ole rahasta, vaan hoidettavaksi annetusta evankeliumin lahjasta, jota ei pidä kaivaa maahan vaan jakaa eteenpääin. Paremman puutteessa olen sanonut sitä seurakuntavastuuksi, seurakuntalaisvastuuksi tai kristityn (vastuu)tehtäväksi.
Missä on se pappi joka mainitun Jeesuksen vartauksen tai vastaavan tekstin yhteydessä uskaltaa tunnustaa seurakunnan edessä, että hei, tässä meillä olisi tällaiset talkoot. Että valitettavasti kauhean väärinkäsityksen takia satoja vuosia sitten me seurakunnan työntekijät jouduimme tästä vastuuseen, kun oikeasti se kuuluu meille kaikille. Ja että mennäänkö yhdessä tehtävän jaolle. Tai missä ovat ne seurakuntalaiset, jotka istuisivat pappinsa kanssa alas ja kysyisivät että miten jaksat ja voitaisko yrittää yhdessä.
Kun puhutaan vapaaehtoistoiminnan sijasta seurakuntalaisten roolin vahvistamisesta ja myös heidän omaehtoisesta toiminnasta, tullaan kysymykseen kristityn kutsumuksesta. Ja siinä on mentävä pitemmälle kuin siihen että Luther puhui kristityn kutsumuksesta lähinnä ja ennen muuta kodin ja työn maailmassa. Kun ihminen tekee omaa ammattityötään, hän toteuttaa Jumalalta saamaansa kutsumusta. Niin sanottu regimenttioppi puhuu Jumalan vasemman ja oikean käden työstä, Jumalan toiminnasta sekä yhteiskunnassa että kirkossa. Kyllä tästä täytyy voida oppia muutakin kuin että regimenttejä ei saa sekoittaa ja että ne on pidettävä visusti erillään. Koska Jumala tekee työtään molemmilla käsillään, kristityn kutsumukseen kuuluu myös elää ja kantaa vastuuta molemmilla alueilla. Perin outoa on, jos kristityn kutsumukseen ei sisälly yhtä hyvin seurakunnan toiminta tekojen ja sanojen evankeliumina kuin yhteiskunnallinen vastuu perheessä ja työpaikalla. Virsi 415 antaa asialle sopivan sävellajin.
”Käskien et hallitse Kristus et vaatimuksella. Laupeudella kosketat, rohkaiset laupeudella.
Miekalla et työhösi taivuta painostamalla. Katseesi alla taivumme, lempeän katseesi alla.”
(Julkaistu Kotimaan esseenä 9.7.2020)
Onko sitten niin, että jos vain toisella alueella työskennellään, niin toinen taantuu ja lopulta katoaa täysin.
Ehkä se on niin, että suuri yleisö antaa asiat asiantuntijoille, joille siitä maksetaankin, seurataan valmista ohjelmaa.
Aktiivinen maallikko hengellisesstyössä on kuin kivi kengässä, joka hiertää. Ammattilaiset ovat sitä mieltä helposti, etteikö heidän työnsä ole riittävän tasokasta ja kelvollista. Tavallinen ribvimies katsoo aktivistia kuin jotain hereetikkoa, joka yrittää olla jotain.
Joitakin aktiviteettejahan on lisätty, mutta antaako se osallistumisen tunteen, jos kättelee eteisessä tulijoita tai ojentaa virsikirjan, kantaa kolehtia ja jopa joskus voi lukea epistolan.
Lauri. On seurakuntalaisia, joille kolehdinkanto sopii kuin nyrkki silmään. Ja jotka säikähtävät perinpohjaisesti, jos heidän pitäisi olla juontajia, jotka kuuluttavat virret ja laulut tilaisuudessa, vaikka he ulkopuolisen mielestä sopisivat hyvin tuollaiseen tehtävään. Koska paikallisen hengellisen mentaliteetin (ei siis itsevaltaisten pappien vallanhalun tai kirkollisveron kautta ulkoistamisen) vuoksi aktiivinen osallistuminen olisi merkki itsensä sopimattomasta esillä pitämisestä hengellisessä toiminnassa. Tehtäviä ja lahjoja on monia.
Oma lukunsa ovat sitten esim. talousosaajat tai muut spesialistit ,joita ei haluta käyttää päätöksenteossa. Eri syistä jotka ovat moninaiset. Vaikka syytä olisi.
Kun maallikoittenkin osallisuutta aikanaan tekstienlukemisessa tehtiin mahdolliseksi näin usean kerran sakastin asiana papin antavan monisteet lukijoiden käteen. Saa niitä sitten tavata nopeasti lukemista varten kun ennakkovalmistautumisesta ei ole huolehdittu.
Kun tekstit jo asiaa katsoneelle ovat haasteisia välittämisen kannalta lukemisessa miten asiasta suoriutuu maallikko yhtäkkisesti ilman ennalta tutustumista.
Kolehdin kerääminen on hyvää asiaa maallikolle minkä kautta pääsee mukaan.
Tervehtiminen kirkkoon tullessa kuin pois lähdettäessä kuuluu myös maallikoille. Pappia on saatu katsoa jo hyvä tovi toisen suorittajan kanssa, pitääkö samat kasvot huomata poislähtiessä.
Mielestäni seurakunnan maallikot ovat parempi vaihtoehto.
Hannu Paavolaa kiitän luottamuksesta uskoon muutoksien mahdollisuuteen.
En pidä sanasta vapaaehtoinen. Sen vastakohta on pakotettu. Eikö vain voisi olla seurakuntalaisia, jotka voimiensa ja kykyjensä mukaan ovat mukana? On myös toisenlaista olla mukana pienessä yhteisössä, jossa ihmiset päällisin puolin tuntevat toisiaan ja voi olla melko varma, että kaikki ovat sitoutuneet vähintään uskontunnustukseen, kuin kansankirkon parokiaaliseurakunnassa, jossa ihmiset eivät tunne toisiaan, eikä voi olla varma edes työntekijöiden käsityksistä uskon perusfundamenteista.
Aina on muutoksen vastustusta ja niitä, jotka sanovat ettei muutos mitenkään onnistu.
On varmasti monia huonoja kokemuksia puolin ja toisin. Siksi soisin, että ryhtyisimme yhdessä pohtimaan ongelmiin ratkaisuja. Emmekä ainoastaan muistelemaan huonoja kokemuksiamme. Joskus seurakuntatyön suurien vaikeuksien keskellä kuulin viisauden : ”negaatiosta oppii parhaiten”. Juuri silloin, kun asiat menevät pahiten pieleen on mahdollista peilata tilannetta ja löytää hyvin toimivia ratkaisuja vastaaviin tapauksiin. Joten huonoista kokemuksista voimme saada juuri ne parhaat työkalut, joiden avulla asiassa päästään hyvällä tavalla eteenpäin. Kirkon työssä tarvitaan uudenlaisia työkaluja, jotta ongelmilta vältytään.
Yksi sellainen on vapaaehtoisen kanssa tehty kirjallinen sopimus tehtäväkuvasta. Silloin voidaan tehtävä rajata molemmille osapuolille sopivaksi. Paimenen ei tarvitse pelätä rajojen ylitystä, eikä vapaaehtoisen sitä, että tehtävät laajenee hallitsemattomasti. Tehtävien muuttuessa tehdään uusi sopimus. On tapauksia, että vapaaehtoinen on joutunut vaihtamaan paikkakuntaa, kun tehtäviä tulee.
liikaa. Eikä koe olevan edes mahdollisuutta kieltäytyä.
Kaikkiin vapaaehtoistoiminnassa mahdollisesti eteen tuleviin ongelmiin uskon löytyvän hyviä ja toimivia ratkaisuja, mikäli yhdessä lähdemme niitä etsimään.
Tarvitsemme työkaluja työntekijöille ja myös vapaaehtoisille ja koulutusta niiden käyttöön. Monet innostuneet yhteistyökuviot epäonnistuvat, jollei ongelmiin osata varautua. Näistä ikävistä tilanteista syntyy vastustus kaikkea yhteistyötä kohtaan. Sitä esiintyy molemmin puolin ja sen tähden kirkko menettää paljon voimavarojaan. Mistähän löytyy ne vastuunkantajat, jotka Hannun tavoin jaksavat uskoa muutokseen ja toteuttaa sen?
Kirjallinen sopimus on mahdottumuus, kuten kirjoittaja hyvin tietää.
Tässäkö on realistista aktivioitumisen mahdollisuutta katsomisessa.
Yhdessäkään maallikoiden asioimisen hankkeissa Jumalan katsomisessa ei voi olla kyse sopimuksista jotka edeltäkäsin tehtäisiin seurakunnan puolelta.
Lisäksi ko.asioiden katsominen kirjallisiksi sopimuksiksi on ilman lainperustetta, asioiden kuuluessa hengelliseen regimenttiin, ilman osallisuudesta mistään laista johtuvia seuraamuksia tai ohjeita huomattavaksi, on katsottava turhaksi yrityksi saada jälleen seurakunnan pappi työstä vastaavaksi, ja samalla päälle katsojaksi.
Tämä on nyt jo olevaa todellisuutta.
Kuinka kaima voi väittää että kirjallinen sopimus on mahdoton, jos kerran sitä on hyvällä menestyksellä jo pitkään käytetty?
Minulla on vähän sellainen olo, että ihminenn löytää reitin, jos kutsumus polttaa sisällä. Jos Jumala kutsuu työhön, niin kauaa ei sellaiset aputyöt anna tyydytystä. Toisaalta Raamattu todistaa, etteä eloa on paljon, mutta työmiehiä vähän. Onko se edes totta nykyisin, kun tuntuu, että työmiehiä on liikaa. Minä en oikein ole saanut makua tuohon kouluttamishommaan, kun Pyhä Henki on paras opettaja eikä Jeesus oikeastaan muuta jättänytkään jälkeensä tekemään työtä.
Kun aikanaan tulin vankilälähetystyöhön mukaan, niin koulutus oli yksi päivä. Armoitettu Herran palvelija Markku Yli-Mäyry kutsui päiväksi Hämeenlinnan vankilaan. Siinä keskusteltiin taustasta ja tehtiin yhdessä yhtä ja toista. Kun hän kelpautti niin saimme ystäväni kanssa heti sellikortit ja aloimme työhön.
Sitten hän piti meistä huolen niin että määrävälein vietimme päivän Vanajan laitoksella. siinä kuunneltiin kuulumisia ja näin saimme oppia toisiltamme.
Sitten oli työtä kyllin. Eräällä reissulla pidettiin viikonvaihteessa kahdessa eri vankilassa 6-7 kokousta. Ei siinä ollut paljon valmistautumisaikaa. Piti luottaa lähettäjän armoon eikä Hän koskaan pettänyt.
Siinähän se oli , se koulutus. Ei kai sen sen kummempaa tarvitse olla. Keskustelua silloin tällöin siitä miten toimitaan missäkin tilanteessa. On monia työtekijöitä, joilla ei ole mitään kokemusta tiimityöskentelystä, niin varmasti hänelle tekee oikein hyvää tietää millaisia tilanteita voi olla tulossa ja miten niistä hyvällä tavalla päästään eteenpäin.
Koulutus sanalla on vähän huono kaiku. Ajatellaan, että kun on kerran saatu koulutus, niin homma sujuu itsestään. Eihän se niin mene. Tarvitaan jatkuvaa ohjausta ja avointa jakamista. Työkaluihinkin pitää tehdä parannuksia aina kun tarvetta ilmenee.
Kiitos Lauri noista rohkaisevista sanoista : ” Minulla on vähän sellainen olo, että ihminen löytää reitin, jos kutsumus polttaa sisällä.”
Tämä Hannu Paavolan essee Kotimaassa on historiallinen käännekohta seurakuntien toimintaan liittyvässä keskustelussa. Uskon ja toivon, että vihdoin pääsemme eteenpäin. Vaikka monissa seurakunnissa on edetty seurakuntalaisten vastuunkanto-asiassa, kokonaisuutena ja kirkon itse ymmärryksen tasolla tilanne on ollut – ja on edelleen – jumissa todella kauan. Tuo ”kauhea väärinkäsitys satoja vuosia sitten”, missä seurakuntalaiset jätettiin kirkon penkkiin istumaan ja kuuntelijan osaan kysymättä, jatkaa vahvaa eloaan.
Vasta viime vuosina olen itsekin ymmärtänyt miten kauheaan harhaan kirkko on minut koulinut. Kymmeniä vuosia elämästäni olen vain istunut ja ihmetellyt miksi kirkko kuivuu ja vähitellen kuolee. Suurin harhani on ollut vielä siinä, että olin sitonut evankeliumin kirkkoon ja jättänyt siihen liittyvän työn papeille. Ikäänkuin se olisi itsestäänselvyys. Vähitellen sokeat silmäni avautuvat. Kiitos Hannulle ja Jumalalle myös!
Kristuksen kirkossa on aina vallinnut tasapaino pappisvirkaan erotettujen (kleerus) ja maallikoiden (laos = kansa, josta sana ’maallikko’ on johdettu). Kaikille on yhteistä sama Kristus, usko, kaste ja tunnustus sekä uskon eläminen enenmän tai vähemmän todeksi.
Tämä tasapaino on toki eri tavoin horjunut kirkon 2000-vuotisen historian tavoin. Mutta ns. pitkässä juoksussa papistoon on kyllä sovellettu Vanhassakin testamentissa olevaa Jumalan sanaa. Palautetaan nyt mieliin sekin, että jumalanpalveluksen toimittaminen oli samanaikaisesti erotettu leeviläisten tehtäväksi samalla kun koko kansa oli Jumalan kansaa.
Minua häiritsee näissä debateissa muun muassa se julki lausumaton tausta-ajatus, että Kristuksen itsensä kirkkoon asettama paimen- eli pappisvirka halutaan selittää vain jonkinlaiseksi palvelutehtäväksi tai pelkästään yleisen järjestyksen vuoksi olemassa olevaksi asiaksi. Tietysti viittaamalla muutamiin UT:n kirjeiden kohtiin (mutta sivuuttamalla toiset sekä kirkon pitkä historia). Kun tähän otetaan lisähöysteeksi ikiaikainen herraviha ja epäluulo pappiskoulutusta ja yliopistoteologiaa kohtaan (mikä toki on osin oikeutettua) soppa on valmis. Huomaamatta, että valtaa käyttää aina joku. Niin kuin muuan uskonveli totesi tämän asetelman lestadiolaisesta versiosta: kyllähän pappeja tarvitaan. Mutta heidän paikkansa ei ole veneen peräsimessä (ohjaamassa) tai keulassa (johtamassa). Ja keskellä he tapaavat keikuttaa venettä…
Kiitos Marko haastamisesta ja kirittämisestä. Minun pitänee tutustua mainitsemaasi tasapainoon ja historian kulkuun. VT:n pappeuden suhteen olen vähän skeptisempi.