Kirkon jäsenyys ja sen jättäminen olivat viime vuosien puheenaiheita kirkossamme. Erobuumi oli huipussaan pari-kolme vuotta sitten, mutta on viime aikoina rauhoittunut. Viimeisen parin vuoden aikana kirkkoon liittyneiden määrä on saatu hienoiseen kasvuun, kun tämäkin mahdollisuus on kirkossamme nostettu esille. Kirkossamme on kuitenkin pitkä matka vielä vahvaan ”jäsenhankintaan” tai uudenlaiseen missionaariseen näkyyn ja työotteeseen.
Itse olen pitkäaikaisena kirkon työntekijänä pohtinut paljon kirkkokäsitystämme eli sitä, millaisen kirkkokäsityksen pohjalta toimimme ja teemme kirkossa ratkaisuja. Tähän liittyy olennaisesti kysymys siitä, millaisiksi asetamme kirkon jäsenen ja jäsenyyden kriteerit. Tätäkään asiaa emme ole kirkossamme puhuneet auki ja määritelleet riittävän selkeästi. Kysymys aiheuttaa myös jännitteittä kirkkomme sisällä, sillä tiedämme asiassa olevan hyvin monenlaisia näkemyksiä.
Katsoessamme asiaa kirkkomme sisältä ja kirkon opin, toiminnan ja hallinnon näkökulmasta voimme siis kysyä: Mitä me edellytämme kirkon jäseneltä? Millainen on ”kunnollinen” kirkon jäsen? Voimme kriittisesti samalla avata niitä näkemyksiä, joita tähän asiaan on tähän mennessä liitetty ne julki lausuen tai lausumatta.
Kirkon jäsenen ensimmäinen ja hyvin selkeä kriteeri on sekä opillisesti, hengellisesti että hallinnollisesti kaste. Kaste on kirkon jäsenelle riittävä muiden muassa tuomaan seurakunnan ja kirkon jäsenyyden sekä äänioikeuden kirkon vaaleissa. Jotkut asiat kirkossamme vaativat myös rippikoulua ja konfirmaatiota, mutta kastettu on ilman noitakin hengellisesti kirkon täysivaltainen jäsen.
Kirkon säädökset jatkavat kirkon jäsenen kriteereiden määrittelyä myös kasteeseen liittyen sillä, että kirkon jäsenen tulee antaa lapsensa kastettavaksi. Lisäksi mainitaan, että kirkon jäsen solmii kirkollisen avioliiton ja että kirkon jäsenen siunataan kirkollisin menoin haudan lepoon. Toisen sakramentin eli ehtoollisen nauttimisen osalta on säädetty, että lapsi voi tulla kasvattajiensa kanssa ehtoolliselle saatuaan opetusta siitä ja että kirkon jäsen voi osallistua itsenäisesti ehtoolliselle rippikoulun ja konfirmaation jälkeen.
Mahdollisuus osallistua ehtoolliselle vasta rippikoulun ja konfirmaation jälkeen on toisaalta ymmärrettävä ja se liittyy kastekäskyn opetuskäskyyn. Toisaalta se on teologisesti ongelmallinen. Kastettu on täysivaltainen kirkon jäsen ja Jumalan perheen jäsen. Miksi hänelle asetetaan kynnys osallistua ehtoolliselle? Onko tämä kansan opettamiseen liittyvä jäänne vai onko se edelleen perusteltu juttu?
Kirkon toiminnan ja hengellisyyden sisällä on sitten kovempi juttu määritellä, kuka on ”kunnon kristitty” ja kriteerit täyttävä kirkon jäsen. Kirkolla on tunnustus ja usko ja kirkon jäsenyyteen liittyy kirkon yhteiseen uskoon liittyminen ja jopa tunnustautuminen. Miten tämä mitataan ja arvioidaan. Kirkkomme piirissä on tehty melko selvä jako ”aktiiviseurakuntalaisten” ja muiden välille. Ääneen lausumattomassa ajattelussa jotkut ainakin ajattelevat, että vain toimintaan osallistuva ja uskovaisen muotin täyttävä on oikea kirkon jäsen ja kristitty.
Kirkon toiminnassa voidaan edelliseen liittyen painottaa, että oikea kirkon jäsenen tulee seurakunnan järjestämään toimintaan, vaikkapa pienpiiriin. Tässä painotuksessa on usein hengellisen kasvamisen ajatus. Samalla siinä tullaan asettaneeksi tietty malli ja kriteeri oikealle kirkon jäsenyydelle: Jos et osallistu tällaiseen toimintaan ja ”kasva uskossa” olet ”vain tavallinen seurakunnan jäsen” (etkä siis oikea kristitty).
Edellisessä painotuksessa voidaan nähdä myös luterilaiselle teologialle vieraita piirteitä. Luhterin ajattelun mukaan kristitty palvelee Jumalaa ja lähimmäisiään eri ”viroissaan” eli erilaisissa arjen kutsumuksissa. Siten myös seurakuntayhteisö ja kirkko rakentuu. Kirkko ei ole tietynlaisissa piireissä kokoontuva ihmisten joukko vaan arjessa kristityn elämää elävä jäsentensä yhteisö. Tämä ei tarkoita piirien ja muiden vastaavien poissulkemista, mutta painotuksen pitää olla oikea.
Mitä siis voisimme asettaa kirkon jäsenen kriteereiksi? Kirkon jäsen on kastettu ja hän elää kirkon jäsenenä kasteensa muistaen. Kirkon jäsen rukoilee ja käy joskus messussa. Kirkon jäsen kantaa vastuunsa omissa kutsumuksissaan ja osa kirkon jäsenistä kantaa vastuuta seurakunnan tehtävissä vapaaehtoisina ja hallinnossa. Kirkon jäsen tuo lapsensa kasteelle, jos hänellä on lapsia. Kirkon jäsen etsii turvaa Jumalan armosta Kristuksessa. – Tuliko tässäkin jo liikaa vaatimuksia?
Toivo Loikkane
”Edellisessä painotuksessa voidaan nähdä myös luterilaiselle teologialle vieraita piirteitä. Luhterin ajattelun mukaan kristitty palvelee Jumalaa ja lähimmäisiään eri ”viroissaan” eli erilaisissa arjen kutsumuksissa.”
Kyllä vain, mutta on hyvä muistaa, että Lutherilla ajatuksessa oli konteksti, jossa munkkilaisuus tai virka kuviteltiin muita parempina ja hengellisempinä säätyinä, erityisesti Jumalalle mieluisina. Luther tuskin ajatteli arkikutsumusta seurakunta-aktiivisuuden vastakohtana sinänsä – saati että arkikutsumus saisi olla veruke jättäytyä passiiviseurakuntalaiseksi.
Reima: Hyvä huomio. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että Luther näki asian hyvin vahvasti niin, että kristitty elää arjessa uskoaan todeksi. Tottakai Luther ajatteli myös oman aikansa tapakulttuuriin liittyen, että kristitty käy messussa ja rukoilee. Me voisimme miettiä, mikä on kirkkomme viesti ”rivikristityille”. Nyt viestejä ja vaateita tulee moneen suuntaan. Minusta viesti voi olla se, että kastettuna olet seurakunnan täysivaltainen jäsen ja että messu on sinua varten ja että voit sellaisena kuin olet sitoutua kirkon uskoon.
”Katsoessamme asiaa kirkkomme sisältä ja kirkon opin, toiminnan ja hallinnon näkökulmasta voimme siis kysyä: Mitä me edellytämme kirkon jäseneltä? Millainen on ”kunnollinen” kirkon jäsen?”
On työntekijänä varsin luontevaa katsoa jäsenyyttä organisaation ja ”tuotannon” näkökulmasta ja ylempää alas, mutta jos yrittäisikin katsoa ihmisen silmin, muuttuisiko asetelma, tärkeysjärjestys, merkitykset?
Toivo hyvä. Blogisi luettuani jäin miettimään, mitä mahdoit jättää Jumaln työn varaan kunnollisen kirkon jäsenyyden kriteereitä pohtiessasi. Blogisi viimeinen lause paljastaa tietyn jännitteen joka liittyy työhömme. ”Tuliko tässäskin jo liikaa vaatimuksia?” Kunnollisen kirkon jäsenyyden kriteerien määrittelyssä tavoittelemme minimalismia, jossa kirkko mahdollisimman vähän kuormittaa jäsenistönsä elämänmenoa, mutta kirkon työntekijässä itsessään elää vaatimustaso, että jotakin tarttis tehdä elämän impulssien lisäämiseksi, mutta mitä? ”It´s the guestion.” Uudessa testamentissa on ainakin kaksi hyvää vertausta, jotka valaisevat kriteerejä, joita ihminen itselleen asettaa Jumalan valtakunnan asioita pohdiskellessaan. Toinen on kylväjä-vertaus, toinen tuhlaajapoika-vertaus. Edellinen liittyy kirkon perustehtävän hoitamiseen tietoisena siitä, että monenlaiseen elämään sitä siementä kylvetään. Jälkimmäinen kertoo syvällisestä itseensä menemisestä. Kummassakin tapauksessa ollaan riippuvaisia Jumalan työstä.
Se piti vielä sanottaman, että kunnollisuus on kyllä kaikessa Jumalan armon varassa.
Toivon aivoituksia on mielenkiintoista seurata, jun pohdiskelee asioita monelta kantilta.
Onko vastoin yksilön omaa tahtoa suoritettu kaste (merkintä jäsenrekisteriin) riittävä peruste pitää yksilöä ilman rippikoulua seurakunna täysivaltaisena ja äänioikeutettuna jäsenenä? Opetushan on silloin jäänyt suorittamatta.
Tarkastelen tätä uskonnollisen yhdyskunnan erilaisten jäseneksi ja äänivaltaiseksi pääsemisen kannalta, kosa vapaakirkossa on keskustelu meneillään jäsen(luokituksen) korjaamisesta, kenellä on 18 vuotta täytettyään lupa osallistua seurakunnan hallintoon..
Helluntaikirkon jäsenyyskriteerit ovat 18 vuotta täyttäneitä kohtaan hyvin ankarat. (jos et ole ns. uskovainen, niin ulos).
Kuka siis on ”oikea uskovainen”??? Kirkkolaki puhuu jotain uskonnollisesta harrastuneisuudesta ja sen ”hurskaudenkin” näkyvyydestä luottamustoimiin valinnassa. Jatketaanhan pohdintaa….
Uskovainen
Itse en lähde uskovaisuuden kriteerejä määrittelemään ja kaikki seurakunnan jäsenet ja kaikki ihmiset ovat minulle samanarvoisia, samalla viivalla. Jos ajattelen blogini aihetta vaikka omasta näkökulmasta niin minulle riittäisi tietoisuus kirkon uskosta, siihen sitoutuminen ja turvautuminen omalla tavallani sekä messussa käynti ja rukous. Muuta en seurakunnalta kaipaisi ja kaipaa. Harrastukset ja muut riennot ovat toisaalla eikä siinä ole mitään jumalatonta, päinvastoin.
Aarno: Laitoin otsikkoon ja tekstiin tietoisesti ja myös ärsykkeenä tuon ”kunnollinen” sanan. Suhtaudun siihen hyvin kriittisesti eli suhtaudun kriittisesti siihen, että arvioimme kuka on kunnollinen ja kuka ei. Hengellisessä mielessä kukaan meistä ei ole kunnollinen vaan olemme kaikki armon varassa – ja yksin armon!
Ihanneseurakunta (johon ei tässä maailmassa ole mahdollista päästä) olisi kai jotenkin seuraavanlainen. Kasteessa jäseniksi otetut seurakuntalaiset uskovat ainakin suurin piirtein uskontunnustuksen mukaisesti, käyvät ainakin silloin tällöin kirkossa ja rukoilevat ainakin joskus itsekseenkin. Näitä perusseurakuntalaisia kirkko hoitaa säännöllisesti järjestettävin jumalanpalveluksin ja elämän käännekohdissa kirkollisin toimituksin. Nuoria seurakuntalaisia valmennetaan rippikoulussa tuntemaan kirkon oppia niin, että he pystyvät vastaanottamaan aikuisen seurakuntalaisen oikeudet ja velvollisuudet. Rippikoulun esivalmennusta annetaan vapaamuotoisemmassa lasten ja nuorten toiminnassa. Niille, jotka ovat syvemmin kiinnostuneet uskonasioista voi seurakunta tarjota syventävää opetusta ja erilaisia harrastusmahdollisuuksia vapaaehtoistehtävissä, mutta tämmöistä aktiivisuutta ei varsinaisesti edellytetä keneltäkään. Kaikille seurakuntalaisille on tärkeää tarjota mahdollisuutta myös yhteisöllisyyden kokemiseen, minkä vuoksi seurakuntien tulisi olla pienehköjä ja perustua luonnollisiin yhteisöihin, siis suurkuntia pienempiin alueyksikköihin.