Tiistai-iltana tuli surullinen, mutta valitettavasti odotettu uutinen itsemurhapommittajien iskusta Istanbulin lento-asemalle. Seurauksena oli 41 kuollutta ja 239 haavoittunutta. Ikävä kyllä tätä uutista oli odotettu viimeaikaisten Turkkiin kohdistuneiden terroritekojen pohjalta. Surullisia ja ikäviä lukuja lisää terrorismitilastoihin sitten Brysselin ja Pariisin tapahtumien jälkeen.
Ja jokaisen numeron ja tilaston takana on ihminen, ja kaipaavat sukulaiset ja ystävät. Läheiset, joiden surun määrää on ääretön. Ihmisiä, jotka tuntevat samoin kuin kuka tahansa meistä.
Välillä tuntuu siltä, että terrorismista pitäisi olla hiljakseen, ikään kuin siitä kirjoittaminen ja puhuminen saisi aikaan taas uusia iskuja. Pelottavaa ja vierasta. Koko terrorismi on meille outo ja uusi asia Euroopassa, mutta nyt se on tullut meitäkin lähelle sillä tuhannet suomalaiset matkustavat Istanbulin ja Brysselin lentokenttien kautta vuosittain. Näistä lentoasemista on tullut tuttuja paikkoja meille monelle, ei enää vain välilaskupaikkoja eksoottisia matkoja harrastaville.
Istuin työkaverini kanssa Istanbulin lentoaseman lähtöaulassa pari viikkoa sitten. Siinä samassa terminaalissa missä tiistainisku tapahtui. Lentolippu epäselvyyksien takia emme päässeet siirtymään transit-alueelle vaan seurailimme lento-aseman värikästä elämää tuhansien ihmisten kirjautuessa lennoille. Kolmen tunnin aikana mietin useaan otteeseen, että milloinhan täällä räjähtää. Se ajatus ei syntynyt siitä, että olisin profeetta, mutta siitä todellisuudesta, että olisi lähes tilastollinen totuus, että terroristit iskisivät lähiaikoina juuri Istanbulin lentoasemalle. Karmea ajatus itsessään, mutta Turkin poliittinen kehitys on vienyt tilannetta siihen suuntaan viime vuosina.
Ja niin siinä nyt sitten kävi, ikävä kyllä – terroristit ampumassa rynnäkkökivääreillä matkustajia ja lopuksi kolme räjähdystä keskellä vilkasta terminaalia: pakokauhua, surua, masennusta, pelkoa. Jo viides iso isku Turkissa tänä vuonna ja samalla isku länsimaalaista maailmaa vastaan: sitä maailmaa jossa uskomme demokratiaan ja vaikuttamisen mahdollisuuksiin ilman väkivaltaa. Joskin tähän arvomaailmaan ei kaikki Euroopassakaan usko, mutta enemmistö kuitenkin.
Vaikka kukaan ei ole vielä ilmoittautunut iskun tekijäksi, asiantuntijat arvioivat, että kyseessä oli Isis. Isikselle ”me” edustamme länsimaisine arvoinemme turmelevaa liberalismia ja vääräuskoisuutta, joita vastaan tulee taistella. Emmekä vain me ”kristillinen” Eurooppa vaan myös tuhannet muslimipakolaiset ja turvapaikanhakijat kuuluvat samaan joukkoon.
Kun Euroopan asenteet taas muuttuvat tämänkin iskun jälkeen tiukemmiksi ja tuomitsevimmiksi Lähi-idästä tulevia pakolaisia kohtaan, on Isis taas saavuttanut merkittävän voiton taistelussaan Eurooppalaisia arvoja vastaan. Sillä ajatus tasavertaisuudesta ja ihmisten hyvästä kohtelusta on irvikuva heidän uskonkäsitykselleen.
Sitä irvikuvaa kuitenkin ruokitaan meilläkin Suomessa asenteidemme koventuessa Lähi-idän sotia ja terrorismia pakoon lähteviä kohtaan.
Kun kävelin eräänä iltana Istanbulilaisessa kauppakeskuksessa, seurasin satoja nuoria katsomassa jalkapallon EM-kisoja isolta valkokankaalta. Ilmassa oli voimakkaasti ”emme anna periksi” – tunnelmaa. Ilmapiiri huokui ajatusta siitä, että terroristit voivat kyllä iskeä pahuudellaan meihin, mutta me emme anna periksi. Taistelemme hyvyydellä pahuutta vastaan loppuun asti. Terrorismin voitto olisikin kotonaan peloissaan kyyhöttävät kansalaiset. Nämä nuoret eivät halunneet siihen alistua silti tiedostaen turvallisuusriskit.
Samaan aikaan kun turvatoimia on pakko tiukentaa maailman lentokentillä, voimme tehdä myös merkittäviä turvallisuustekoja asenteidemme tasolla – jos vain haluamme. Kohtelemalla lähimmäistämme niin kaukaa kuin läheltä tasavertaisena ihmisenä, voimme omalta osaltamme ehkäistä radikalisoitumista mikä johtaa terrorismiin.
Voi kuulostaa naivilta, mutta uskon niin, että ystävällisessä ja hyväksyvässä ilmapiirissä elävä ihminen, jota kohdellaan tasavertaisesti, ei pääsääntöisesti koe tarvetta väkivaltaan. Isis tietää tämän hyvin ja odottaakin, että kohtelisimme maahanmuuttajia huonosti ja tylysti niin, että heissä syntyisi turhautumista ja vihaa. Ja sitä kautta kynnys ääriryhmiin liittymiseen madaltuisi huomaamatta.
