Alla olevan, Olavi Paavolaista ja 1930-lukua käsittelevän tekstin yhtenä kimmokkeena on ollut viime aikojen poliittinen ilmapiiri, joka on jälleen osoittanut, etteivät ihmisoikeudet ja tasa-arvo missään nimessä ole itsestäänselvyyksiä. Minusta on usein tuntunut, että hän on oivallinen lukuavain myös nykyajan virtauksiin.
Toinen innoittaja on italialainen historioitsija Emilio Gentile, joka on tutkinut ”politiikan sakralisaatiota”. Siinä hänen mukaansa politiikka pyrkii ottamaan uskonnon aseman määritellen esimerkiksi sekä yksilön että yhteisön olemassaolon perimmäisen tarkoituksen. Äärimmäinen versio ilmiöstä on se, kun vaikkapa kansakunnasta, kansasta, valtiosta, rodusta, puolueesta, luokasta tai muusta poliittisesta ideasta tulee kyseenalaistamaton uskonkappale, joka vaatii ehdotonta kuuliaisuutta, kunnioitusta ja uhrautumista. Tässä on kyse poliittisesta uskonnosta.
Esimerkiksi Yhdysvalloille tyypillinen siviiliuskonto puolestaan on ilmiön demokraattinen versio. Siinä pyhänä pidetään yhteiskunnallista järjestelmää, joka takaa tietyt perustuslailliset oikeudet kaikille kansalaisille ja joka perustuu suvaitsevaisuudelle sekä demokraattiselle kamppailulle vallasta. Siviiliuskonto siis koostuu arvoista, jotka liittyvät ”hyvänä kansalaisena” olemiseen. Emilio Gentilen ajattelussa siviiliuskonnossa valtio ja kirkko ovat täysin erillisiä, eikä tämän näkemyksen mukaan meillä Suomessa kansankirkkojärjestelmän vuoksi voi olla siviiliuskontoa sellaisessa merkityksessä kuin Yhdysvalloissa tai Ranskassa.
Hypätään seuraavaksi Olavi Paavolaisen matkaan 1930-luvulle.
Pakenen apokalyptistä ilmestystä, joka täyttää koko horisontin. Koko ympäröivä maailma näyttää sortuvan sen kosketuksesta. Olen nähnyt jotakin, jonka näkeminen on sallittu vain harvoille. Näin kuvaili Olavi Paavolainen vuonna 1937. Kaaos on ympärilläni ja kaaos on sisälläni. En voi nähdä, taistelenko vihollista vai ystävää vastaan, hän jatkoi.
Edellisen kesän Paavolainen oli viettänyt Saksassa ja osallistunut kansallissosialistien Nürnbergin puoluepäiville. Hänen matkareportaasinsa sai ristiriitaisen vastaanoton. Oliko kriittisenä tunnettu esteetikko hurmaantunut natsijuhlasta? Paavolaisen tarkoituksena ei kuitenkaan ollut tehdä ideologian puolustuspuhetta tai tuomita sitä, vaan analysoida, miksi kansallissosialismi oli mullistava ilmiö.
Saksasta palattuaan Olavi Paavolainen totesi, ettei Suomessa oikein ymmärretty, mitä maailmassa oli tapahtumassa. Tilannetta ei voinut ymmärtää historiallisesti, taloudellisesti tai poliittisesti. Bolsevistinen luokkaviha ja fasistinen rotuoppi olivat molemmat saavuttaneet uskonnon syvyyden ja kiihkeyden. Tarvittiin uskonnon näkökulma.
Nürnbergin puoluepäivät olivat uskonnollinen rituaali. Muoto oli kuin kristillisessä jumalanpalveluksessa, vaikka sisältö oli eri. Adolf Hitler oli jumalhahmo, joka tuo seuraajilleen pelastuksen. Hänen ympärilleen oli luotu profeetallinen sädekehä. Bolsevismi oli ”se vanha vainooja”, kuten Martti Luther oli aikanaan paholaista kuvannut eräässä virressään.
Paavolaisen pohdinnat olivat hätkähdyttäviä. Kun Hitler puhui valitusta kansasta, hän jäljitteli Moosesta. Natsien rotu- ja veriopit voisi juutalainen allekirjoittaa. Verellä kansallissosialismi tarkoitti tosin myös psykologisia tekijöitä: veri oli yhtä kuin rotutietoisuus ja -vaistot. Natsijohtaja lupasi voimaa, terveyttä, kauneutta, mahtia ja sankaruutta. Vaikka Hitlerin termit olivat juutalais-kristillisyydestä lainattuja, ristinsä kantaminen, nöyryys ja synnintunto olivat ideoina täysin poissuljettuja.
Kansallissosialismin poliittinen ajatus oli eskatologinen, siksi se ei sietänyt muita uskontoja. Kolmas valtakunta -nimityskin oli harhaanjohtava. Sitä ei seurannut neljäs tai viides. Kolmas valtakunta oli ehdoton päätepiste, tuhatvuotinen valtakunta, Paavolainen totesi.
Kansallissosialismin tavoin bolsevismi oli järjestelmällisellä ateismillaan, fanaattisella fasisminvastaisuudellaan ja henkilökultillaan ottanut uskonnon paikan. Sekä bolsevismi että kansallissosialismi olivat messiaanisia maailmankatsomuksia. ”Uskonsota” niiden välillä oli Olavi Paavolaisen mielestä väistämätön.
Bolsevismin ja kansallissosialismin välinen pyhä sota ei kuitenkaan ollut aikakauden ydin. Se oli kristinuskon ja pakanuuden välinen kamppailu. Paavolaisen mukaan ”valtavoimien taistelussa” oli vastakkain kaksi suurta rintamaa. Toinen oli diktatorinen, kollektiivinen, biologis-pakanallinen ja nationalistinen. Toinen puolestaan oli demokraattinen, yksilöllinen, kristillis-humanistinen ja kansainvälinen.
Ratkaisevassa taistossa eivät siis olleet vastakkain bolsevismi ja kansallissosialismi. Molemmat ideologiat edustivat pakanuutta ja diktatuuria, jotka uhkasivat kristinuskoa. Paavolainen arvioi, että kristinusko oli ollut jo muuttumassa tyhjäksi kliseeksi, mutta nyt siitä oli kasvanut demokratian, ajatuksenvapauden, sovinnollisuuden ja jopa länsimaisuuden symboli. Tapahtumien paine oli puristanut näkyviin sen perussanoman: ihmisten tasa-arvon.
Tätä kehityskulkua ja syntynyttä rintamajakoa ei Suomessa ollut ymmärretty. Oli kuviteltu, että päätös olisi kahden poliittisen ideologian välillä. Suomi luuli ratkaisseensa kaikki kysymykset soveltaessaan koko maailmaan ”sievässä järjestyksessä olevaa poroporvarillista sisäpoliittista näkemystään”. Tähän sopimaton työnnettiin kaikessa hiljaisuudessa ulos ovesta. ”Mutta ajan totuus on tuleva kuin ovesta ulos heitetty piru tulee sisään savupiipusta: mustana ja nokisena”, Paavolainen tuskaili maanmiestensä arvostelukyvyn puutetta. Oli lukkiuduttu kahteen vaihtoehtoon, sen ulkopuolelle ei oikein kyetty näkemään.
Blogikirjoitukseni on muokattu Voima-lehden Kansa taisteli -liitteessä joulukuussa 2019 julkaistusta tekstistä.
Kyse varmasti samasta miehestä joka sittemmin toimi tiedotusupseerina rintamalla.
Kyllä Synkkä Yksinpuhelu on jokaisen luettavaksi tarkoitettu kirja vaikkei lukemisesta hyvää mieltä synny.
On tutkijoita joiden mukaan Paavolainen oli jälkiviisas ja pisti aikaisemmiksi päiväkirjamerkinnöiksi ’ennustuksiaan’, joiden perustat oli jo saanut nähdä
ennen kirjoittamisiaan.
Nimimerkki ”Pentti Hilli” (todennäköisesti V. A. Koskenniemi) arvosteli Paavolaisen Synkän yksinpuhelun todella kovasanaisesti vuonna 1946 Valvoja-lehdessä. Hän totesi, että kirja oli enimmäkseen ”itserakasta ja tyhjänpäiväistä jaarittelua”. Lisäksi ”Hilli” syytti Paavolaista muun muassa ”poliittisesta kannunvalannasta”:
”…hra Paavolainen ei kunniamerkkejä kotirintamalla jakavien kenraalien apumiehenä ja TK-kirjeenvaihtajana ollut sellaisena asemassa, että hänellä olisi ollut mahdollisuutta seurata sodan johdon olennaisia ratkaisuja tai varsinaisen taistelurintaman tapahtumia; hänen ’päiväkirjansa’ täysi autenttisuus on todistamaton ja joutuu epäilyttävään valoon niiden tunnustusten johdosta, joita hän itse kirjansa esipuheessa tekee, ja muistakin syistä; hänen ’päiväkirja’-merkinnöillään on yksipuolisena tendenssinä halventaa maanpuolustustamme, kunnioitetusta ylipäälliköstä alkaen, ja tervehtiä sotilaalle oudolla innostuksella vastapuolen sotapropagandaa ja menestyksiä.”
Jo Koskenniemi siis vihjasi, että Paavolainen olisi muokannut päiväkirjaansa sodanjälkeiseen tilanteeseen sopivaksi. Valkoisen Suomen hovirunoilijaksikin kutsuttu Koskenniemi lyttäsi aikanaan hieman samaan tyyliin Pentti Haanpään Kentän ja kasarmin (1928). Kiinnostavaa kyllä, Kentän ja kasarmin ehkäpä kovin kriitikko oli juuri Paavolainen, joka arvostelussaan korosti asevelvollisuusarmeijan positiivista kasvattavaa vaikutusta nuoriin miehiin.
Mielestäni dosentti Tuija Parvikko on luonnehtinut Olavi Paavolaista osuvasti ”älylliseksi hoipertelijaksi”, jota oli vaikea laittaa nätisti tiettyyn ideologiseen lokeroon. Paavolainen todennäköisesti tiesi, ettei Suomessa hävityn sodan jälkeen oltu halukkaita tai valmiita oman politiikan kriittiseen arviointiin, mutta hän joka tapauksessa päätti julkaista tekstinsä.
Paavolainen näkee uskonnollisuuden laajasti, mutta tasa-arvo ei ole Kristinuskon perusarvo, vaan ihmisarvo. Siitä se tasa-arvo vasta tulee.
Tasa-arvon nimissä nimittäin kyetään myös polkemaan ihmisarvoa.
Hyvä kirjoitus, kiitos!
”Bolsevismin ja kansallissosialismin välinen pyhä sota ei kuitenkaan ollut aikakauden ydin. Se oli kristinuskon ja pakanuuden välinen kamppailu.”
Kyse oli myös kristillisen pakanuuden ja kristinuskon välisestä taistelusta. Oli monta ulottuvuutta, joiden hahmottaminen oli ja on edelleen vaikeaa. Johtavat natsit olivat katolilaisia, kuten Hitler. Pinnan alla katolinen kirkko odotti, että se pääsisi valtaan kansankirkkona natsien hallitessa alusmaitaan. Juuri tänään pohdin viimeksi dystopiaa, jossa natsit ja katolinen kirkko johtaisivat Eurooppaa.
Katolisen kirkon ideologiassa on paljon yhtäläisyyksiä natsismiin. Kummassakin seurakuntalaiset ovat ns. pelastettuja, kun ulkopuoliset ovat helvettiin menossa. Tuhatvuotinen valtakunta on puhdasihmisten. Hitler lupasi valtaan noustuaan puhdistaa Saksan kadut syntisistä, ja sitä hän tosiaan teki. Homoja kuoli keskitysleireillä siinä, missä juutalaisia.
On jotenkin kylmäävää, että luterilainen kirkko elää paljolti samoissa homofobioissa kuin natsit, tosin tämä tarkoittaa lähinnä konservatiivista siipeä, joka lukee Raamattua kuin piru ja tulkitsee samalla metodilla.
Sattumalta osui silmiin linkki natsien ja Vatikaanin liitosta. Tietyllä tavalla ne ovat saman kolikon eri puolia. Yhtä vähän kuin natsien ideologialla on Vatikaanin ideologialla tekemistä Ut:n sanoman kanssa.
http://churchandstate.org.uk/2015/04/god-and-the-fascists-the-vatican-alliance-with-mussolini-franco-hitler-and-pavelic/
Ihmisarvot ja tasa-arvo eivät todellakaan ole meille ikiajoiksi annetut , vaan ne täytyy kerta toisensa jälkeen palauttaa yhteiskunnan valtavirtaan. Nyt on , sitten sotien aikojen, ensikertaa ideologinen puolue sanalemassa kansallisen politiikan ja yhteiskunnallisen keskustelun agendan , niin Suomees kun useassa Euroopan maassa.
Perussuomalaiset on ennen kaikkea sellainen puolue joka tyytymättömyydellään ja ideologiallaan viettelee kansakuntaa. Heillä ei ole käytännön poliittista ohjelmaa vaan retoriikka joka väittää kaikkien muiden puolueiden myyvän Suomen tai että Suomea riistetään niin että omat kansalaiset kärsivät. Vedotaan myyttisiin arvoihin ja halutaan palata aikakauteen ( jota ei koskaan ole ollut) jossa kansakunta oli kokonaisuus ilman soraääniä.
Heille tyypillinen suomalainen käytännöllisyys ja kyky tehdä kompromisseja kuvataan korruptioksi .Politiikka kuvataan likaiseksi sellaiseksi joka täytyy puhdistaa. Suomella ei ole juutalaisia mutta on pakolaisia ja musliimeja joiden katsotaan pilaavan puhtaan suomalaisuuden.
Suomi seurasi eurooppalaista hyvinvointivaltion rakennussuunnitelmaa joka ideologisesti on sosiaalista yhteisvastuullisuutta. Kun se rakennelma saatiin pystytetyksi niin varsinainen materialistinen taistelukausi oli ohi. Sen jälkeen on ollut kyse hyvinvointivaltion huoltamisesta. Teema joka ei innosta ja jolla ei ole ideologista viettelijä messiaanista näkyä.
Perussuomalaiset ovat messiaanisia halutessaan pelastaa Suomen. Heidän reseptinsä on autoritäärinen valtiomalli. Muut puolueet säikähdyksissään alkavat liukua samaan autoritääriseen suuntaa. Siitä on seurauksena sekä vapauden että tasa-arvon menetys. Samoin ihmisoikeudet, jotka takaavat elämisenoikeudet myös normeista poikkeaville, kyseenalaistetaan.
Mielipidemittausten mukaan neljännes kansalaisista luulee , että ne jotka rupeavat vallitsevan tyytymättömyyden puhemiehiksi, Että niillä on myöskin keinot siihen miten epäkohdat parannetaan. Näinhän ei ole, Vaan valtaan päästyään he paljastuvat täysin tehottomiksi käytännön politikoiksi.
Ideologia , visiot, eivät ole kunnon poliittisen ohjelman korvike. Ideologia on houkuttelua ja katteeton lupaus siitä ,,että maallinen paratiisi on nurkan takana jos vain oikeat miehet pääsevät valtaan.
Ainakin Veikko Vallin (ps) ilmoitti Twitterissä muutama päivä sitten, että kaikki ihmiset eivät ole samanarvoisia.
Mistähän tuo Markku kirjoittaa? Omista peloistaan ehkä? Perussuomalaisten autoritaarisuus on niinkin vahvaa, että puheenjohtaja on moneen kertaan kertonut, ettei omaa mitään henkilökohtaisia poliittisia ambitioita ja odottaa aikaa, kun pääsee palaamaan normaalielämään. Lisäksi PS puolueista ainoana on todella demokraattinen. Puoluekokoukseen voi kävellä äänestämään ja päättämään asioista jokainen jäsenmaksunsa maksanut; näin ei ole muissa puolueissa.
Kannattaa lukea perussuomalaisten puolueohjelma. Toisessa lauseessa todetaan PS:n olevan kristillissosiaalinen puolue. Mistään ”autoritaarisesta valtiomallista” ei puolueohjelmassa eikä missään muussakaan PS:n tekstissä puhuta sanaakaan. Se lienee enemmänkin arvoisien kommentaattoreiden omia märkiä houreita.
Samalla kannattaa muistaa, että ei ole montaa viikkoa, kun Kokoomuksen kansanedustaja Juhana Vartiainen totesi PS:n olevan vasemmistopupolue, etenkin talous- ja sosiaaliohjelman osalta.
Sitten on ”tutkijoita” , jotka täysin avoimesti ja eksplisiittisesti perustelevat apurahahakemuksiaan sillä, että on tärkeää tutkia 1930-lukua ja toisen maailmansodan aikaisia suomalaisten vankileirejä, koska näin osaltaan voidaan vähentään maahanmuuttovastaisuutta nykyajassa. Todella tieteellistä!
Jouni Tillin blogi Olavi Paavolaisen osalta on asiaa. Paavolainen on kiinnostava hahmo, monessa mielessä. Totalitaarisista ideologioista Paavolainen ei päässyt eroon edes omassa sängyssään. Suhde Hertta Kuusiseen kestiä vuosia, ilmeisesti se alkoi jo 1940-luvun lopulla ja kesti Olavin kuolemaan saakka.
”Toisessa lauseessa todetaan PS:n olevan kristillissosiaalinen puolue.”
Lause on ehkä katolilaisen Timo Soinin perua. Soini toi politiikkaan vihan kylvön, mutta joutui niiden voimien syötäväksi, joita ruokki povellaan. Sitä voi kutsua persuperusvoimaksi. Videoin näitä voimia Lahden torilla. PS olivat Hakkapeliitta patsaalla. Taustalla Lahden torilla puhui Erkki Tuomioja.
https://www.youtube.com/watch?v=5SP2xItGRUM&t=209s
Perusvoimat ottivat niskalenkin Soinista. Mutta samalla ne pelastivat sekä itsensä että perussuomalaisen puolueen. Siniset saivat pitää hillotolppansa ja ydinpersut pääsivät hallitusvastuusta kasvattamaan kannatustaan. Persuperusvoima tarvitsee hyödyllistä massaa, jota sumutetaan hallo-aholaisella retoriikalla.
Kristillissosiaalinen puolue ja kristillisdemokraatit sopivat hyvin yhteen. Historia on täynnä vastaavia liittoja.
Juuri ilmestyneessä kirjassaan Timo Soini paljastaa, miksi ei tunne häpeää, vaikka on pettänyt köyhät ja sairaat äänestäjänsä
”Presidentinvaaleissa käytin populismin keinoja häpeilemättä hyväkseni,”
https://www.iltalehti.fi/politiikka/a/ef28b7e1-7d7f-4bbc-9900-b90a8db4695e
Omatuntonsa paatumisen mekanismin Soini paljastaa.
“On tullut tehtyä ja sanottua kaikenlaista ja syntiä on tullut tehtyä, mutta sen saa anteeksi. Siinähän koko juonen ydin on.”
https://www.kotimaa.fi/artikkeli/ulkoministeri-soini-paasiaissaarnansa-palautteesta-jos-osataan-viela-saarnata-on-myos-kuulijoita/
Katolilaisen Soinin heitto ”Siinähän koko juonen ydin on” paljastaa, miksi katolilaiset eivät tunne häpeää natsiyhteyksistään. Katolinen oppi paaduttaa omatunnon, mikäli pystyy sisäistämään sen ytimen sanoman. Sanoma kuuluu niin, ettei ole niin suurta syntiä, jota kirkko ei antaisi anteeksi ja lupaisi kaupan päälle iankaikkista elämää. Portti pahuudelle on avattu sepposen selälleen. Ja tätä oppia pidetään kristillisenä. Ei, se on pahempaa kuin pakanuus.
Tapio Tuomaala jatkaa katolisen kirkon mustamaalausta … Kannattaa huomata pari asiaa. Ensinnäkin natsijohtajat olivat ankaria kristinuskon vastustajia. Mm Joseph Goebbels vaihtoi katolisen uskonsa natsi-ideologiaan ja juutalaisvihaan. Heinrich Himmler yritti luoda jopa oman uskonnon. Toiseksi natsit olivat pragmaatikkoja. He pysyivät kirkkojen jäseninä poliittisista syistä koska liika irtiotto niistä olisi heikentänyt poliittista kannatusta. Kolmanneksi natsien kulkueet ja joukkotilaisuudet olivat kyllä katolisten juhlien inspiroimia. Mutta aivan samalla tavalla neuvostokommunistit jäljitteleivät ortodokseja.
Marko Sjöblom: ”Tapio Tuomaala jatkaa katolisen kirkon mustamaalausta.”
Katolinen kirkko on itse hoitanut mustamaalaamisensa, minkä viimeisimpinä osoituksena on pappien pedofilia. Ennen polttoroviolla ja inkvisitiolla hoidettiin tieltä katolisen kirkon vastustajat. Sama meno olisi ehkä alkanut, jos kirkon tukemat natsit olisivat voittaneet sodan. Toki on niin, että kumpikin osapuoli oli valmis ottamaan totaalisen vallan toiselta. Kuka oli muuli ja kuka ratsastaja, niin sitä emme voi tietää. Mutta siitä voi väitellä maailman tappiin asti.
Kristillisyyden tilanne opillisesti on enemmän kuin surkea, koska katolinen teologia on periaatteessa kaiken kristillisyyden ytimessä. Puolustettaessa katolista kirkkoa puolustetaan omaa asemaa, joka kaatuu, mikäli katolinen tulkinta kaatuu. Katolinen kirkko on sitä, mistä apostoli varoitti, laittomuuden salaisuus. Kaikkien silmät sen näkevät, mutta eivät käsitä näkemäänsä, koska eivät voi ymmärtää kirjoituksia katolisen teologian sokaisemina.
En pysty käsittämään, miksi luterilaisuudessa on voimia, jotka puolustavat katolista kirkkoa. Se on sama kuin kaivaisi omaa hautaansa. Näin siksi, että vain katolisen kirkon kautta voi pelastua. Luterilaiset ovat matkalla helvettiin samassa joukossa ateistien kanssa. Marko Sjöblom on tässä joukossa, ellei ole katolilainen. Kannattaa tehdä teinoset, jos haluaa pelastua. Miksi harrastaa uskovaisuutta, kun se on turhaa The Kirkon ulkopuolella?
Suomessa on alkeellista liikehdintää 30-luvun Saksan suuntaan. Kristillisdemokraatit ja perussuomalaiset kuhertelevat. Tuleeko sitä salasuhde vai avoliitto vai kirkon siunaama avioliitto, niin se jää nähtäväksi.
Myös sos.demokraatteja on pidetty aikanaan kyvyttöminä hallitukseen. Ihan vastaavin perustein ku persuja nyt. Puhumattakaan kommunisteista. Jote aika aikaa kutakin.
Roomalaiskatolinen kirkko, natsit ja muslimt… Kaikki pitivät yhtä ja tukivat aikoinaan toisiaan.
Mikä näitä kaikkia yhdistää ja masinoi? Valtaan pääsy. Se houkuttelee… Edelleen.
Ei pidä unohtaa, että Hitlerin opit kiehtoivat myös suomalaisia luterilaisia kirkonmiehiä. Äkkiseltä tulee mieleen kaksi: Lapuan kirkkoherra, rovasti K.R. Kares ja sinimustien johtaja Elias Simojoki.
Outoa on se, että UT:n opetusta saarnataan ympäri maailman ja silti vain harvat tietävät, että synnit on sovitettu jo. Pelkän tietämättömyyden tähden pelätään Jumalan rangaistusta ja pysytään kaukana Jumalasta, uskovista, kirkosta ja seurakunnasta ja tuosta pelosta vapautumisesta. Mistähän johtuu tuo että tieto ei mene perille? Muut opit kyllä kiehtovat monia, mutta miksiköhän UT: n opetuksia halveksitaan?
”Pelkän tietämättömyyden tähden pelätään Jumalan rangaistusta…”
Mikähän instituutio on Pekka sen helvetti-käsitteen maahantuonut ja sen pelon ihmisiin istuttanut?