Muistako vielä sen virren? Olen pahoillani, mutta en muista. En ylipäätään muista laulujen sanoja. Tai paljon muutakaan lapsuuteeni kuuluvaa asiaa. Olen tätä paljon pohtinut, mutta en ole kyllin kattavaa selitystä löytänyt. Ehkä se on tapa katsoa eteenpäin, ei jäädä tunnelmoimaan vanhoihin tapahtumiin. Tai kieltämistä, torjuntaa. Kuka tietää.
Toki jotain muistan, mutta siitä iso osa on sellaista, mikä on minulle kerrottu tai näytetty valokuvista. Niinpä meidän muistomme eivät ole kokonaan meidän. Muisti, tuo rakas ja uskollinen, mutta voi, niin epäluotettava ystävä, pyrkii aina manipuloimaan meitä, tulkitsemaan ja selittämään parhain tai huonoin päin-
Yksi autenttinen muisto minulla on alle kuusivuotiaana. Miksikö autenttinen,? No, koska se on uni. Sitä ei ole kukaan minulle kertonut. Unessa hassusti pukeutunut hirvi puri minua toisesta kädestäni ja itse pidin kiinni ohuesta puun rungosta. Killuin ilmassa X-asennossa. Uneen ei liittynyt mitään ahdistavaa, pikemminkin hämmästys siitä, että kuva on niin voimakas, värikäs. Yhä vielä voin palauttaa sen mieleeni.
*
Hengellinen muisto on kiinnostava muistamisen alalaji. Tai onko se jotenkin osa yleistä identiteettimuistia? Jos koemme yhteyttä Jumalaan, onko asian muisteleminen samanlaista kuin esimerkiksi koulun kevätjuhlien muistelu? Ei varmaankaan. Kevätjuhla on todellinen tapahtuma, Jumala-kokemus mielensisäinen tapahtuma, joka on todennäköisesti saanut muotonsa ja sisältönsä uskonnon kuvastosta.
Uskonnollinen muisto on aina suhteessa yhteisölliseen itseymmärrykseen. Täysin yksilöllinen uskonnollinen muisto saattaa olla kaoottinen ja mihinkään liittymätön.
Ainakin minulla on taipumus teologisoida uskonnollisia muistoja (niitä harvoja, joita pystyn palauttamaan mieleen).
*
Miksikö näitä pohdin? Yritän selvittää itselleni mennyttä, nykyisyyttä ja tulevaa. Eli ihan perusjuttujen parissa tässä askaroin.
Mikä on sinun suhteesi muistiin ja muistoihin?
Osa muistoistamme on meidän omia, aitoja, muistojamme. Osa on taas muistoiksi ”syntyneitä” niin, että meille on kerrottu lapsuutemme asioita ja itsekin niistä jotakin hatarasti muistamme. Nämä yhdistämällä olemme saaneet lisää muistoja. Muistoihin voi olla myös aikajänne: Kun olimme parikymppisiä, muistimme ehkä lapsuutemme asioita ja tapahtumia paremmin. Nyt voimme vaikkapa kuusikymppisinä niitä muistella, siis palauttaa mieleen tai yrittää palauttaa mieleen.
Jotenkin epäilen, että aidotkin muistot ovat ”peukaloituja”, meidän itsemme värittämiä ja tulkitsemia. Aivan kuin nuo annetut muistotkin. – Näiden kanssa on tultava toimeen ja minäkuvaa rakennettava.
Olli, noin se on. Väritämme muistojamme oman mielenmaisemamme ja kulloisenkin elämäntilanteemme valossa ja pohjalta. Vähän sama ilmiö kuin se, jossa joku vilpittömästi – mutta minusta hyvin naivisti – ilmaisee, ettei tulkitse Raamattua vaan lukee ja ottaa sen ”sellaisena kuin se on”. Tuossa on vielä suurempi itsepetos kuin siinä, että muistomme olisivat tarkkoja ja täsmällisiä.
n. 10 v. näin unen jossa leijona otti hampaillaan polvesta kiinni. Muistin siinä jonkun kertoneen, että kissilla kirsu on eritysen arka kohta. Päätin lyödä siihen oikein kovaa ja samalla tempaista jalka vapaaksi. Tepaus onnistui ja putosin sängystä.
Eilen TV ohjelmassa lauleskeli kapustarinta tunturin kupeella. Kerroin vaimolle että näin kapustarinnan seurakuntanuorten lapinretkellä 50v sitten. Hän ihmetteli: ” miten voin muistaa sellaisen”.
Paluu lähelle lapsuudenkotia palauttaa mieleen monia lapsuuden muistoja. Joitakin on kiva muistella, toiset toivoisin unohtavani.
Unien muistaminen on kiinnostavaa. Jotkut niistä ovat niin vahvoja, että säilyvät mielessä. Ja ehkä niille alkaa kuin varkain antaa sivumerkityksiä elämäntilanteen mukaan.
Aitoja muistikuvia lapsuudesta saattaa lopulta olla kenellä tahansa todella vähän. Kestävän muistikuvan tallentaminen vaati kokolailla paljon kognitiivisia taitoja ja onnistuu yleensä vasta 10-12-vuoden ikäisenä. Itselläni tuntuu, että lapsuuden amnesia ulottuu pitkälti, hyvin pitkälti yli keskimääräisenä pidetyn kolmen neljän vuoden. En ylipäänsä muista kovin paljon tapahtumia, puhumattakaan, että mitä todella tapahtui. Tapahtumien sijaan saatan muistaa ilmapiirin tai miltä minusta tuntui. Yhden unen muistan. Uskonnollisen unen. Jumala-unen. Muun ”todistusaineiston” perusteella sen voi ajoittaa noin kymmeneen ikävuoteen. Vapaa-ajattelija kodissa kasvaneena hengellistin unen tosin vasta paljon myöhemmin.
Hengelliset/uskonnolliset unet. Mielenkiintoinen muistamisen kohde. > Hengellisyys on myös alitajunnan kuplintaa.
Kiitos Olli Seppälä puhuttelevasta kirjoituksesta.
Kun mahdollista kehottaisin katsomaan yhteyden johonkuhun lapsuuden aikaiseen Ihmiseen. Henkilökohtainen tapaaminen olisi hyvä ja voisitte kysyä Häntä muistelemaan jotakin asiaa missä olette olleet yhdessä tekemisissä. Tämä voisi aukaista Teillekin kosketuksen siihen aikaan vaikka pienessäkin asiamuistossa.
Tiedonjyväset muistissa ovat hyvinkin hajallaan mutta kun prosessi aktivoituu saattavat osaset alkaa löytää samaan kokemukseen liittyvää ja tämä myönteinen tapahtuma aktivoi asiaa eteenpäin.
Kyllä, voi olla hyvä puhua niiden ihmisten kanssa jotka elivät samoja aikoja, joiden muistoja penkoo. Mutta pitää varautua yllätyksiin: he eivät ehkä tiedä mistä puhun tai heidän muistonsa ovat kovin erilaisia.
Evakkoperheen sodan jälkeen syntyneenä lapsena kuulemani keskustelut kodissamme usein siirtyivät siihen, mitä oli ollut ennen. Suvun kanssa toteutettu Viipurin matka vuonna 2000 oli siis täynnä tuttuja paikkoja, joihin kaikkiin liittyi joku suvun tarina. Paikat tuntuivat tutuilta.
Lähetystyöntekijäperheessä lapsemme taas ovat joutuneet kuulemaan paljon siitä, mitä heidän lapsuudessaan oikeastaan tapahtui. Täytyypä ottaa asia heidänkin kanssa keskusteluun. Joskus mietin minäkin sitä, kuinka paljon muiden kertomat tarinat ovat jopa ohittaneet omat muistot.
Hengellisistä muistoista lapsuuden iltarukous on edelleen muistissa, Yllättävää ja hauskaa on se, että näin vanhana mieleeni on palannut Keski-Porin kirkosta se penkkirivi, jossa oli mukava nukkua turvallisesti saarnan aikana. Se on hyvä muisto.
Saatamme muistaa asiat kovin eri tavoin jos niitä e ole keskusteluin (tahattomasti) yhtenäistetty. – Vanhempiemme kertomat asiat ovat heidän muistojaan, me tunnemme niistä vain kuoren.
Onko tärkeää tietää, onko joku muisto oma ja autenttinen vai onko se syntynyt (osittain) toisten kertoman pohjalta? Niin tai näin, se on minulle todellinen mielikuva menneestä.
Olet oikeassa, muisto on muisto, ja sen varassa varassa elämme, oli se väärä tai ”oikea”. Jokaisen muiston seulominen aitouskriteerillä ei ole mahdollista eikä mielekästä. Tosin ihan selvät valemuistot on hyvä tunnistaa jossain vaiheessa.
En varmasti muista onko seuraava teos_ Aivot; muisti, mieli ja menneisyys kirja minkä itsekin aikanaan olen tavannut läpi.
Kansi näyttää tutulta mutta aikanaan muistelen alussa mainitun Yliopiston ja useamman kirjoittajan nimen ja tämä Suomessa.
Tässä katsotaan myös vääriä kuvia muistoissa, ja kerrotaan mm. hyväksikäytössyytteistä luopuneista Ihmisistä.
Kirja on jossain itsellänikin ja tarkistan kun tulee vastaan.
Aikanaan opin huonon menetelmän talteen laittamiseen kun aloin käyttää ”sekalaista” nimikettä useinmiten.
Muisti on ihan äärimmäisen kiinnostava asia. Luulen – samoin kuin monet tässä ketjussa – että on vaikeaa tai joskus jopa mahdotonta erottaa, mitkä ovat varhaislapsuudesta autenttisia ihan omia muistoja ja mitkä ”muistot” ovat syntyneet siitä, että olemme toistuvasti katsoneet vaikka jotain valokuvia ja kuulleet vanhempien ihmisten tarinoita meistä ja lapsuudestamme. Olen välillä miettinyt esimerkiksi sitä, onko edes teoriassa mahdollista palauttaa oman mielen sisäisiä todellisia muistoja jostakin tilanteesta, josta muiden tulkinnat ovat toisteisesti vallanneet mielemme. Ja mitä siitä seuraa, jos nuo meille kerrotut/ luodut muistot ovatkin ihan ristiriidassa sen kanssa, mitä todella on tapahtunut tai mitä todella olemme kokeneet?
Omasta lapsuudesta mieleen on jäänyt yksi kummallinen ja selittämätön tunnemuisto, noin ikävuosilta 8-11v. Asuimme silloin Outokummussa Pohjois-Karjalassa ja ajoimme usein viikonloppuisin koko perhe Lahteen ja Hollolaan tapaamaan isovanhempia. Automatkan varrella oli kohta tai kaksi, joissa aloin aina niistä ohi ajaessa tuntea ”leijuvaa oloa”. En enää yhtään muista, millainen maisema niissä kohdissa oli. Mutta minulle tuli sellainen tunne, että jos ”antaisin mennä”, voisin sulautua avaruteen tai jotenkin leijua pois itsestäni. Ehkä vähän samanlainen olo kuin juuri ennen pyörtymistä voi olla, mutta tämä ei ollut pahoinvointia eikä epämiellyttävää. Päätin kuitenkin aina, etten ”anna mennä”, vaan pysyn tässä todellisuudessa. En uskaltanut kokeilla, mitä olisi tapahtunut, jos olisin antanut sen olon viedä mennessään. Vieläkin pystyn melkeinpä menemään siihen tiettyyn ruumiilliseen olotilaan, joka minut kesken matkaa valtasi, kun muistelen tapahtunutta.
Kiinnostava kokemus ja vielä toistuva. Saattoiko liittyä pitkään autossa istumiseen? Vaikka ei sen väliä. Tärkeintä kokemuksissa on merkitys, minkä sille annamme.
Nuorille seurustelusta puhuessani olen havainnut miten tärkeää on palauttaa mieleen omat kipeätkin kokemukset ja joutua silmäkkäin ensin niiden kanssa, ennen kuin voi mennä nuorten eteen. Muuten kiperien kysymysten kohdalla voi mennä itse ihan lukkoon.