Lukijani.
Kun tietämys lisääntyy, se johtaa jossakin vaiheessa muutokseen. Raamattukaan ei siksi ole sama käännöksestä toiseen. Otan esiin eläimiin liittyviä yksityiskohtia, joissa vuoden 1992 käännös (KR92) eroaa vuoden 1933 käännöksestä (KR33). Jumalanpalveluksiin muutokset eivät juuri vaikuta: Saarnaajan kirjan kohdan voi kuulla kerran kolmessa vuodessa.
On mahdollista, että jo rippikoulussa muistutettiin Saarnaajan kirjan 12. luvun alusta: ”Muista Luojaasi nuoruudessasi.” Sitten saarnaaja siirtyy vanhuuden vaivoihin. Lihasten heikkous, hampaiden irtoaminen, silmien hämärtyminen, kuulon huononeminen, yöunien lyheneminen… Jakeessa 5 on selvä ero. KR33 toteaa, että ”heinäsirkka kulkee kankeasti.”
Niin käy ylensyöjälle! Nimittäin KR92 mukaan ”heinäsirkka ahmii vatsansa täyteen.”
Astetta isompi muodonmuutos löytyy Sananlaskujen kirjasta. Hevosesta on yllättäen sukeutunut kukko. KR33 mukaan ”neljä komeasti kulkee”, joista yksi on ”hevonen, solakkakylki” (30:29,31). Mutta KR92 näkee, että leijonan, kauriin ja kuninkaan rinnalle onkin astunut ”pää pystyssä kulkeva kukko.”
Siis Pietaria hiilivalkealla varoittaneelle kukolle 
(Luuk. 22:60-61) on nyt löytynyt esikuva Vanhan testamentin puolelta.
Eräässä eksegetiikan oppikirjassa on esimerkki hankalasti tulkittavasta heprean sanasta. Profeetta Aamos näyttää tehneen kirjassaan oudon kysymyksen. KR33 käänsi sen näin: ”Juoksevatko hevoset kallioseinää, kynnetäänkö sitä härjillä.” (6:12) Vastaus on selvästikin ei.
Mutta niin kummalta kielikuva on tuntunut, että kaikenlaisia kopiointivirheitä on pohdittu syypääksi ajatuksen hämärtymiseen. Luotan siihen, että KR92 on kirkastanut kuvaa oikeaan suuntaan. ”Eiväthän hevoset juokse pitkin kalliolouhikoita? Ei kai härillä kynnetä merta?” Heprean kielessä kun voidaan Suomen kielen tavoin kyntää yhtä lailla peltoa kuin merta.
Psalmin 144 lopussa kuvataan monin tavoin yltäkylläisyyttä. Kansa voi olla erittäin ylpeä pojistaan ja tyttäristään. Myös viljaa ja lampaita riittää. Mutta jae 14 on tulkittu uudelleen. KR33: ”Meidän härkiemme kuormat ovat runsaat.” KR92: ”Lehmämme ovat lihavia ja tiineitä.”
Painavat viljavankkuritkin on osuva kuva. Mutta asiayhteys tukee asian uutta ymmärtämistä karjan koon kasvamiseksi.
Sinun
Harmaa rovasti
Emerituspiispa Heikka varmasti tarkoittaa hyvää ja kunnioitan häntä ja hänen avarakatseisuuttaan suuresti. Silti sanon, että ajatus luterilaisen kirkon toimimisesta edelläkävijänä seksuaalieettisissä kysymyksissä kuulostaa sangen koomiselta vaikka ymmärränkin, että Heikka tarkoittaa sillä suhteessa muihin uskonnollisiin yhteisöihin.
Valitettavasti laajemmassa perspektiivissä vapaus, tasa-arvo ja ihmisoikeudet eivät ole olleet kirkon vahvuusaluetta milloinkaan vaan se on pikemminkin kautta historian pyrkinyt ylläpitämään eriarvoistavia rakenteita mahdollisimman pitkään riippumatta siitä, puhutaanko seksuaalivähemmistöistä tai mistä hyvänsä sorretusta ryhmästä, jonka aseman parantamiseksi yhteiskunnassa on tehty työtä hartiavoimin.
Kirkko on ehkä onnistunut keräämään taantumukselliset voimat puolelleen, koska syrjiviä asenteita on kirkon piirissä aina pystynyt perustelemaan korkeamman voiman tahdolla ilman, että mielipidettään tarvitsee perustella millään rationaalisella argumentilla. Ehkä juuri rationaaliset argumentit ovat olleet sekulaarin humanismin vahvuus.
Jusu Vihervaaran käyttämä uusiotermi ”syrjivä asenne” on ongelmallinen, koska syrjiminen, siis ”syrjään työntäminen” on aina jotain konkreetista. Syrjimisessä on siis kyse teiusta, joilla on jokin konreetinen seuraus. Erimieltä oleminen ei koskaan ole syrjimistä. Edes toisen ihmisen yksityisyyden piiriin kuuluvista asioista julkisesti eri mieltä oleminen ei ole syrjintään ellei tämä merkitse konkreetista puuttumista asiaan.
Tällä varauksella luterilainen kristillisyydellä todellakin on vähemmistöjen oikeuksia puolustavat perinteet. Kuten Herran veli Jaakob kirjeessään opettaa, Kristillisen seurakunnan jäsenien ei tule erotella toisiaan. Omasta opistaan käsin kristillinen seurakunta tukee laupeudentyössään kaikenlaisia ihmisiä. Oppinsa harhauttamista seurakunta kuitenkin vastustaa tiukasti.
Jusu, heittelet taas kerran väitteitä, joita et perustele. Arvostelet kuitenkin muita samasta. Oltiinpa Heikan argumenteista mitä mieltä tahansa (ja niistähän saa olla?), niin Sinun väitteesi kirkon (mitä kirkolla tarkoittanetkaan) roolista eriarvoisuuden ensisijaisena ylläpitäjänä on absurdi. Kaipa nykytyylin mukaan jokainen saa väittää mitä tahansa. Kuu on kuutio. 🙂
Matti,
Kirkon lähihistoriasta voisi kaivaa seuraavat homoseksuaalien asemaa koskevat asiat:
(1) Kun homoseksuaalisuus poistettiin rikoslaista vuonna 1971 kirkko vastusti lain muuttamista. Kirkon näkemyksen mukaan homoseksuaalisuutta olisi edelleen pitänyt pitää rikoksena, josta tuomitaan vankeutta. Ja nyt siis puhumme vain noin 40 vuotta vanhasta asiasta.
(2) Kun homoseksuaalisuus poistettiin sairausluokituksesta vuonna 1981 kirkko vastusti sairausluokituksen muuttamista. Kirkon näkemyksen mukaan homot olisi edelleen pitänyt leimata sairaiksi, jotka vaativat hoitoa.
(3) Kun laki rekisteröidystä parisuhteesta säädettiin vuonna 2001 kirkko vastusti lain säätämistä. Kirkon näkemyksen mukaan samaa sukupuolta oleville pareille ei olisi pitänyt sallia lain suomaa turvaa eikä kirkon mukaan yhteiskunnan pitäisi tunnustaa tällaisten parisuhteiden olemassa oloa.
(4) Kun vuonna 2014 käydään keskustelua samaa sukupuolta olevien parien siviilivihkimisestä maistraatissa, jälleen kerran kirkko vastustaa seksuaalivähemmistöjen yhdenvertaisuuden kehittämistä vaikka siviilivihkiminen ei kirkkoa kosketa millään tavalla.
Olet – Jusu – oikeassa. Kirkko ei ole kai koskaan ollut edistyksen etunenässä. Sen sijaan evankeliumin uudistamat yksilöt ja ryhmät ovat sitä hetkittäin olleet.
Kerjäläisten asemaa käsittääkseni parannettiin Saksassa uskonpuhdistuksen yhteydessä, kun sitä kerjäämistä tai huutolaisuutta e enää katsottu ihmisarvoiseksi käytännöksi.
Vankien ihmisarvo huomattiin, kun vakaumuksellinen kristitty sai heidät sydämenasiakseen.
Samoin päivähoitdon syntymään vaikutti kristitty nainen, joka oma-aloitteisesti alkoi hoitaa työläisten oman onnensa nojassa päiviään viettäviä lapsia.
Vammaisten hoidossa kritityt ovat olleet tienraivaajia.
Punainen Ristikin perustuu evankeliumien ihmiskäsitykseen.
Kirkon merkitys on siinä, että se levittää evankeliumin uudistamien yksilöiden oivalluksia laajemmalle. Muuten se on vanhoillinen, kuten lähes jokainen ihmisyhteisö. Toivo ei ole kirkossa tai uskovien ryhmissä. Toivo on ilosanomassa ja yksilöissä, jotka syttyvät asialle. Jos kipinä leviää, silloin on kyseessä siunauksellinen herätyksen aika. Muu aika on takapakkia ja jarruttelua.
Kirkon aarre on se kun ja jos se pitää esillä Jeesuksen opetusta ja persoonaa. Hän voi uudistaa yksilöitä. Ja vaikka kirkko taistelee vastaan, käsittääkseni Sanoman on ollut tarkoituskin edistää kulttuurimme tähän pisteesen, jolloin viimeistenkin vähemmistöjen tilanne ymmärretään ja siihen samastutaan.
Piispa Heikan esiinnostama kysymys samaa sukupuolta olevien parien avioliittoon vihkimisestä on luontteeltaan mitä opillisin. Suoralta käsin asiaa koskevan aloitteen käsittelyynotto kirkolliskokouksessa olisi nähdäkseni kirkkolain vastaista. Edeltävä teologinen keskustelu olisi siis pakollinen ja vasta teologisen käsittelyn jälkeen vihkikysymys voitaisiin ottaa ensimmäiseen lähetekeskusteluun. Teologiseen käsittelyyn liittyisi esimerkiksi katekismuksen päivittäminen. Nykyinen katekismus betonoi avioliiton vain miehen ja naisen väliseksi.
Nähdäkseni avioliittokysymyksessä on kolme eri tasoa:
1. Lainsäädännöllinen taso, eli kysymys siitä säädetäänkö samaa sulupuolta olevien välisistä reksiteröidyistä liitoista samassa vai eri laissa kuin eri sukupuoltaolevien liitoista, sekä kysymys näiden liittojen oikeudellisesta yhdenvertaisuudesta
2. Kultuurillinen taso, eli kysymys siitä millaisissa konteksteissa liittoihin suhtaudutaan samalla tavoin ja milloin niitä käsitellään erillisina parisuhteen muotoina sekä kysymys siitä millaisia termejä liitoista käytetään kun niitä halutaa käsitellä samanlaisina ja toisaalta silloin kun koetaan tarve yksilöidä kummasta asiasta on kyse.
3. Teologinen taso, joka nousee päälimmäiseksi uskonnonharjoittamikseen liityvissä tilanteissa. Esimerkiksi kirkollisissa toimituksissa aina päällimmäisenä on teologinen taso ja vasta toisijaisessa asemassa kulttuurillinen taso.
Voiko seksuaalieettinen edelläkävijyys Luterilaisuudessa olla osa syvempää pelastuksen ymmärtämistä Jeesuksen jalanjäljissä ja onko mahdollista, että kirkoltamme olisi hukassa jotain tärkeää ymmärryksessään keskeisimpään opetukseensa.. Mitenkähän tässä nyt olisi ymmärrettävä Luterilainen sana. Onko kysymys pelastuksen jo saaneista ja siihen uskovista vaiko muodollisesti kannatuspuolella olevista nimijäsenistä. Kun vakaumuksellinen sana olisi hyvin mahdollista haluttaessa määritellä kirkkkomme opin mukaan, mikä silloin tarkoittaisi halua ja ymmärrystä hakeutua kastettuna sana- ja ehtoollisyhteyteen seurakunnassaan, on samoin mahdollista halutessa ymmärtää Luterilainen sanalle ainakin kaksi sisältöä. Toisen kirkkomme pelastuksesta osalliseksi tullut ymmärtää ja uskoo saaneensa, tai ei tiedä saaneensa, kirkon viran välityksellä. Vielä toiselle puolelle kuuluville pappimme sitten sievästi julistavat Jumalan ennättävää Armoa, että varmasti kukaan ei tuntisi tai huomaisi olevansa asiasta ulkona. Toki asialla on tietysti myös syvempi teologinen ymmärrys, mutta sitähän ei kaikkien tarvitse tietääkään, mihin kuuluu pelastuksen henkilökohtainen omistaminen, sen ymmärtäminen ja edelleen esittäminen. Näin ennättävän armon sisältönä on järjestyksessä kutsu, kääntyminen ja vanhurskauttava usko ja joiden lopputulemana on Kristityn uusi elämä ja mitä sitten voidaan kutsua Pyhitykseksi. Asiassa on kuitenkin se mutta, että edellistä ei tarvitse ymmärtää Pyhityksen kiinteäksi kaavaksi vaan Jumala voi toimia toisinkin. Eikö Luterilaisuuskin voisi huomata profeetallisen esimerkin ja kutsun voiman ja arvioida uudelleen kahden regimentin uskoaan. Näin yhteiskuntaeettiset asiat olisivat vähintään yhtä tärkeitä kuin sukupuolieettiset kannanotot, mitkä nekään eivät sitten koske koko kirkkoa. Suurimpana vaikeutena muuttumiseen ja siihen haluun on kyvyttömyys arvioida uudelleen oman uskon sisältöä.
Jos sukupuolineutraali avioliitto hyväksytään, tapahtuu seuraavaa:
Samana päivänä kun se on hyväksytty, esitetään ensimmäinen vaatimus siitä, että kirkon tulee myös vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja. Yhden kirkolliskokouksen koko aika menee asian pohtimiseen.
Kirkolliskokous päättää asettaa toimikunnan asiaa valmistelemaan. Toimikunta istuu 1-2 vuotta ja päättää äänestyksen jälkeen, että kirkon tulee vihkiä näitä ihmisiä. Vähemmistö jättää eriävän mielipiteen.
Henkilökohtainen veikkaukseni on, että avioliittolaista tulee sukupuolineutraali tämän vuosikymmenen loppuun mennessä eli viimeistään 2019 eduskuntavaaleissa valittava eduskunta tulee tekemään lakimuutoksen.
Ottaen huomioon, että kirkolliskokouksessa 1/4-osan vähemmistö voi estää minkä tahansa oppia koskevan päätöksen tekemisen, en pidä todennäköisenä, että Ketomäen kaavaileman 1-2 vuoden sisällä tapahtuisi yhtään mitään.
Seurauksena tästä on tietysti vielä entistä suurempi riitely tilanteessa, jossa yhä pienenevä vähemmistö vuodesta toiseen estää enemmistön tahdon toteutumisen. En pitäisi mahdottomana tilannetta, jossa papistossa alkaa tapahtumaan irtiottoja samaa sukupuolta olevien siunaamiseksi eikä piispat puutu tilanteeseen vaikka kirkolliskokous ei olekaan saanut myönteistä päätöstä tehtyä.
Pikainen kommentti: toivottavasti artikkeliin valittu Mikko Heikan jälkimmäistä sitaattia edeltävä kappale ei ole Mikko Heikalta vaan jonkun muun epähuomiossa tekemä tulkinta. Se on nimittäin niin populaari ja kelvoton tulkinta Lutherista ja reformaatiosta, että se kaipaa oikaisua.
Reformaation kantavana voimana ei nimittäin kyllä ollut pyrkimys hylätä vanhentuneita käsityksiä vaan pikemminkin päinvastoin paluu alkujuurille. Reformaation synnytti ennen muuta uudelleen virinnyt innostus antiikkia ja alkukieliä kohtaan. Reformaattorien katse kääntyi siis oikeastaan taaksepäin ja pyrkimys oli palata alkuperäisiin käytäntöihin ja Raamattuun. Myös seksuaalieettisissä käytännöissä tämä oli kantava teema, sillä pappien avioliitolle löytyi vahva esikuva esimerkiksi apostoli Pietarissa. Avioliiton ja perhe-elämän arvostuksen pohjana oli luomiskertomus, jossa Jumala luo ihmisen mieheksi ja naiseksi, asettaa avioliiton ja siunaa naisen ja miehen.
Eräs äärimmäinen esimerkki Lutherin raamattulähtöisestä seksuaalieettisestä linjasta oli se, että Hessenin maakreivi Filipin toivottua avioeroa sairaasta vaimostaan Luther totesi, ettei perusteita avioerolle ollut. Lopulta Luther kuitenkin taipui pastoraalisista syistä — joskin siihenkin sangen vastentahtoisesti — salaa antamaan Filipille luvan toiseen samanaikaiseen avioliittoon. Teologisena perusteena oli se, että siinä missä avioero kielletään hyvin selväsanaisesti Raamatussa, moniavioisuuden osalta linja ei ollut lainkaan niin yksiselitteinen, etenkin kun käytäntö eli Vanhassa testamentissa patriarkoilla eikä Jumala siitä rangaissut.
——–
Jokainen on tietty vapaa tulkitsemaan luterilaisuuden lopullista luonnetta ja suuntaa — vaikka sitten niin, että luterilaisuuden suuri tavoite ja kehityskulku on ollut saavuttaa sekulaari yhteiskunta, kunnalliseen päättämiseen vertautuva demokraattiselle päätöksenteolle rakentuva löyhä palveluyhteisö, jossa ihmisoikeuksien edistäminen ja vapaamielinen suhtautuminen seksuaalieettisiin kysymyksiin ovat keskeisessä roolissa ja jolle on tärkeää tarjota jäsenkunnalleen erilaisia aktiviteetteja vauvasta vaariin ja hoitaa elämänkaaren taitekohtien riitit oikeanlaisella ihmisiä kohtaavalla kunnioituksella. Miksipä ei, kyllähän sitä tulkintoja maailmaan mahtuu. Aatehistoriallisissa seikoissa ja historian kuvauksessa toivoisin kuitenkin hieman enemmän jäntevyyttä.
Korjaus edelliseen, piti lukea:
”Jokainen on tietty vapaa tulkitsemaan luterilaisuuden lopullista luonnetta ja suuntaa — vaikka sitten niin, että luterilaisuuden suuri tavoite ja kehityskulku on ollut saavuttaa sekulaari yhteiskunta, *kirkosta* kunnalliseen päättämiseen vertautuva demokraattiselle päätöksenteolle rakentuva löyhä palveluyhteisö, jossa ihmisoikeuksien edistäminen ja vapaamielinen suhtautuminen seksuaalieettisiin kysymyksiin ovat keskeisessä roolissa ja jolle on tärkeää tarjota jäsenkunnalleen erilaisia aktiviteetteja vauvasta vaariin ja hoitaa elämänkaaren taitekohtien riitit oikeanlaisella ihmisiä kohtaavalla kunnioituksella. Miksipä ei, kyllähän sitä tulkintoja maailmaan mahtuu. Aatehistoriallisissa seikoissa ja historian kuvauksessa toivoisin kuitenkin hieman enemmän jäntevyyttä.”
Heikki Revolle: Uskon että lausuma on suoraan Mikko Heikalta. Hän on ensin päättänyt oman kantansa ja sitten keksinyt sille perustelut.
Henkilökohtainen veikkaukseni on, että avioliittolaista tulee sukupuolineutraali tämän vuosikymmenen loppuun mennessä eli viimeistään 2019 eduskuntavaaleissa valittava eduskunta tulee tekemään lakimuutoksen.
Jusun veikkaus voi hyvinkin pitää paikkansa. Pieni mahdollisuus tietysti on, että ensi keväänä valittava eduskunta tekee lakimuutoksen.
”– Samaa sukupuolta olevien parien avioliitto ja vihkiminen ovat luterilaisen teologian mukaisia – luontainen jatkumo luterilaisen seksuaalietiikan kehityksen pitkälle linjalle.”
Yllä oleva Mikko Heikan huomio on kieltämättä äärimmäisen tarkkanäköinen ja oikea. Harhaopit ovat yleensä ensin varsin vähäisiä poikkemia oikeasta opista, mutta vähitellen niiden todellinen luonne tulee näkyviin ja ero Kirkon alkuperäisestä oikeasta opista paljastuu.
En usko muuten Lutherin olleen ”luterilainen” vaan kristitty, vaikka hänen nimissään nykyään julistetaankin monenlaisia uusia oppeja ja uskoja, kuten Heikan yllä kuvaamaa ”luterilaista teologiaa”.
Piispa Heikan ajatus Lutherin muistelemisesta on hyvä. Asiaan liittyen voi kysyä, miten kirkkomme sitten suhtautuu bi-seksuaalisuuteen. Heitähän on arveltu olevan kaksinkertainen määrä yksinkertaisia homosuhteita harrastaviin verrattuna ja määräksi tulisi yli 4%.a väestöstä. Amerikoissa on lisäksi tutkittu yliopisto-opiskelijoita ja havaittu homo- tai bi-suhteitten harrastamisen kovinkin yleiseksi vaikka myöhemmin Ihminen valitsee ns. normaaliheterosuhteen. Vaikka samansukupuolisten siunaamisasiassa ei niin synnistä ja sen määrästä puhutakaan, voi asiasta halutessaan jotakin ymmärtää ja näinollen asia liittyisi uskontotuuden ymmärtämiseen ja tässä perisynnin kautta. Luther kuvasi Paavalin ajatusta Ihmisen synnin periytymisestä Aatamilta naurettavaksi opiksi ja kysyy, mikä voi olla naurettavampaa kuin se, että Aatami ottaessaan omenanpalasen, syöksi kaikki Ihmiset kuoleman valtaan aina maailman loppuun asti. Kuitenkin Luther kaikkiaan hyväksyi Augustinuksen predestinaatio-opin, syntiinlankeemuksen ja sen seuraukset Ihmiselle. Luther, In epistolam S.Pauli ad Galatas Commentarius , Werke 15 2 Weimar 1914, Kun kuitenkin Luther todisti lain tulleen täytetyksi siten, että Meidän ei tarvitse tehdä muuta kuin mukautua siihen, niin eikö tässä siunaamisasiassa olisi myös mahdollista mukautua siihen, että kohdellaan Ihmisiä Ihmisinä, eikä alkaa tekemään arvoarvostelmia kenellekin sopivasta ja nimenomaan kenellekin sopivasta uskontotuuden sisällön omistamisen ymmärtämisestä tässä asiassa.
Biseksuaalisuudella tarkoitetaan sitä, että henkilö kokee romanttisia tunteita sekä omaa että vastakkaisen sukupuolen edustajaa kohtaan. Toisin muotoiltuna sen voisi sanoa siten, että kumppanin sukupuolella ei ole biseksuaalille merkitystä samalla tavalla kuin hetero- tai homoseksuaalille, jotka etsivät kumppanikseen vain yhden sukupuolen edustajia.
Jos sitten puhutaan parisuhteesta tai avioliitosta, mielestäni biseksuaalisuus sisältyy keskusteluun vastakkaista sukupuolta olevien avioliitosta ja samaa sukupuolta olevien avioliitosta, koska biseksuaalin parisuhde on eittämättä jompikumpi. Ei ole olemassa biseksuaaliavioliittoa.
En tietenkään tarkoita, etteikö kirkossa voisi puhua biseksuaalisuudesta seksuaalisena suuntautumisena. Halusin vain sanoa, että avioliittokeskusteluun biseksuaalisuus ei tuo uutta kolmatta parisuhdemuotoa.