Kulttuurisota

Onko kulttuurisota jo alkanut? Tätä kysyy HS:n toimittaja Saska Saarikoski (HS 13.10.). Toki joka sukupolvella on ollut omat kulttuurisotansa; Salamasota, Lapualaisooppera, ”20 perhettä”, Rauhanmarssit, Koijärvi, Kettutytöt – viimeksi tänä syksynä opiskelijat valtasivat Porthanian pariksi viikoksi vastalauseena kaavailluille säästöille. Se ei kuitenkaan saanut samaa huomiota kuin legendaarinen Vanhan valtaus.

Kulttuurisodat käydään nyt mediassa. ”Kumous on muuttanut mediaa, tuonut julkisuuteen uudenlaisia ajatuksia ja luonut tilanteen, jossa eivät kiistele ainoastaan mielipiteet vaan myös tosiasiat.” Saarikoski kuvaa USA:n tilannetta, jossa presidentinvaalikamppailussa vastapuolta mustamaalataan heistä keksityillä perättömillä väitteillä.

Media on pitänyt itseään tähän saakka riippumattomana totuuden edustajana ja arvostellut yhteiskunnan ilmiöitä. Nyt luottamus tiedotusvälineisiin on pudonnut. ”Erityisen vähän valtamediaan luottavat konservatiivit”, jotka pitävät sitä liian liberaalina. Sosiaalinen media ja verkkoyhteisöt ovat tuoneet mediayhteiskunnan sisällissodan uudelle tasolle. Saarikoski tunnustaa kaipaavansa entistä aikaa, jolloin ääneen pääsivät vain ”järkevät ja hyvin käyttäytyvät ihmiset.”
_ _ _
Päivän Hesarin kolumnissaan Elina Grundström arvostelee hallitusta epäuskottavan pyöreästä tasaluvusta – säästettävästä 10 miljardista eurosta – jonka perusteella on päätetty ajaa alas köyhimpien vanhusten asumistuet ja maan parhaan yliopiston määrärahat – siis ajaa alas?

Grundströmin mukaan leikkaustarve on ravistettu hihasta. Numeropohjainen säästöpolitiikka ei tuo toivoa vaan lamaannusta. Hän viittaa Paavo Haavikon lausumaan: ”Tässä maassa tieto on eksaktia, mutta se ei pidä paikkaansa.”
_ _ _
Suomalaisen poliittisen järjestelmän balanssi on järkevä. Vasemmisto jakaa hyvinvointia, jonka hankkiminen on oikeiston tehtävä. Vasemmistopuolueet huolehtivat siitä, että kaikki saavat tarvitsemansa ja etteivät hyvinvoinnin erot revähdä liian suuriksi. Oikeiston roolina on huolehtia siitä, että yhteiskunnassa on taloudellista toimeliaisuutta, työtä, vientiä ja siten jaettavaa. Tosiasiassa roolit eivät ole näin pelkistettyjä ja välissä on vielä poliittinen keskusta.

AY-liike tuo kokonaisuuteen oman ulottuvuutensa, ammattiryhmien edun puolustamisen. Nykyisessä vapaan kaupan ja liikkuvuuden tilanteessa se saattaa estää vientiyritysten kilpailukykyä. AY-liike on saanut taisteltua teollisuuden palkat ja lomaedut niin kilpailukykyisiksi, että ne voittavat kilpailussa useimpien kilpailijamaiden palkat. Yritykset eivät ole kannattavia. Vienti ei vedä. Ei ole jaettavaa. On otettava velkaa 5 mrd vuodessa. Kasvunäkymät ovat huonot seuraavat 20 vuotta. Velkaa on kohta 100 mrd.
_ _ _
Minkälaiset leikkaukset ja tuottavuuden parannukset tästä kuvasta syntyvät? Lisävelan ottotarpeen poistuminen, vuodessa 5 mrd – johon mm. turvapaikanhakijoiden vastaanotto ja kotoutus tuovat lisää painetta – sekä entisen velan takaisinmaksu arviolta 20 vuoden aikana, kohtuulliset 5 mrd vuodessa. Nämä tekevät yhteensä 10 mrd säästö- ja tuottavuustarpeen. Hihasta ravistettua? Mitkä luvut Grundström ravistaisi?
_ _ _
Talouden vertailukohtana on pidetty huippuvuotta 2007 ja on haluttu pitää kiinni tuolloin saavutetusta hyvinvoinnista. Kyllä Suomessa oli elämää myös esimerkiksi vuonna 2000, jolloin budjetti oli nykyistä alhaisempi. Onko siis perusteltua tavoitella vuoden 2007 tasoa vai selvitäänkö vähän kevyemmällä yhteiskunnalla?
_ _ _
Kun olen historian harrastaja tekee vielä mieleni ottaa kantaa Grundströmin väitteeseen, että J.V. Snellman olisi antanut suomalaisten vaikka nääntyä suurina nälkävuosina (1865-68), kuin ostaa viljaa velaksi ulkomailta.

Aikoja on vaikea verrata toisiinsa. Katastrofeja kieltämättä pahensi rahareformi 1865, jossa Suomi sitoi tuoreeltaan vasta perustetun oman valuuttansa markan kultakantaan. Antolainausta supistettiin ja markka revalvoitui 20%. Monet yritykset ja talonpojat tekivät konkurssin, kun lainat oli maksettava takaisin kalliimmalla.

Snellman oli vuodesta 1863 Senaattori ja finanssitoimituskunnan päällikkö, jonka tehtävänä oli raha-asioiden hoito. Tietoa nälkäkatastrofin laajuudesta alkoi tulla vähitellen kuvernöörien ja pappien raportoimana. Vanha ja sairas kenraalikuvernööri Rokassovski ei enää ryhtynyt toimiin nälkätilanteen helpottamiseksi. Uusi kenraalikuvernööri Adlerberg astui tilalle 1867 kesällä ja ryhtyi omalta osaltaan toimiin. Kuopion piispa Frosterus oli monella tavalla määrätietoinen avun tarpeesta raportoimisessa ja avun pyytämisessä.

Oulun kuvernööri Alfthan pyysi 1867 kuntien edustajat koolle syksyllä avun tarpeen kartoittamiseksi ja jakamiseksi. Snellman sähkötti Raahen kauppiaille syyskuussa 1867 viljan tuomiseksi maahan, mutta Kauppaseura ei toiminut näin. Syyskuun lopulla Snellman neuvotteli suuren lainan, jolla ostettiin 40 000 tynnyriä viljaa ulkomailta. Viljaa ei kuitenkaan saatu tätä määrää ja aikainen talvi jäädytti meren ennen viljalastien tuloa. Kymmenesosa viljasta saatiin Ouluun kahdella höyrylaivalla ennen jäitä ja se helpotti tilannetta hieman. Seuraava kevät oli pahin. Huhti-toukokuussa 1868 kuolleita oli 30 000. Vasta 12. toukokuuta 1868 jäiden lähdettyä Snellmanin ostama vilja saapui Helsingin satamaan. (Tarkemmat yksityiskohdat nälkäkatastrofista ja sen hoidosta selviävät artikkelistani ”Piispa R.V. Frosteruksen muistiinpanot vuosien 1854 ja 1865 valtionkalentereissa. Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirja 89-91, Jyväskylä 2002. S. 197-225.)

Nälkäkatastrofiin vaikutti ennen kaikkea epätavalliset säät, useiden kesien kylmyys, mutta myös maatalouden murros. Karjataloudesta oli siirrytty enemmän viljan viljelyyn. Viljaa taas oli 1800-luvun alkukymmeninä alettu yhä enemmän polttaa viinaksi. Maatalouden ja ruokatuotannon kriisinkestävyydestä ei ollut pidetty huolta.