Katsomme elämänmenoa omasta näkökulmastamme; se on ihmisen osa ja oikeus. Usein luulemme sitä ainoaksi oikeutetuksi näkökulmaksi. Se lienee yksi ihmiskunnan suurista ongelmista.
Oma mielipide on aina jollekin toiselle väärä, asia on täysin päinvastoin tai ainakin sitä pitää työstää. Jaan kanssanne mielenkiintoisen muiston kevään työmatkalta.
Sain työmatkalla käyntikortin mieheltä, joka tekee yhteistyötä Afrikan mantereella sijaitsevien kumppaneidensa kanssa. Valkoinen, paksuhko kortti on kaunis ja näytti mielestäni tyylikkäältä. Yrityksen nimi oli laidassa logolla varustettuna, miehen nimi keveillä vihertävillä kirjaimilla keskellä korttia. Kyllä, kortti oli minusta hieno! Se loi mielikuvan rauhallisesta, vakaasta toiminnasta ja uskottavuudesta.
Niinhän minä luulin. Samalla viikolla istuin autossa ahtaasti työtovereideni kanssa. Olimme palaamassa kylätapahtumasta. Keskustelimme kohtaamisista viikon varrella, ja kertasimme kokouksissa käytyjä asioita yhteen ääneen. Kaivelin laukkuani etsien soivaa puhelintani, ja tuo käyntikortti jäi käsiini. Vierustoverini poimi sen ja sormeili sitä puheluni ajan.
Lopetin puhelun, ajoimme pöllyävää tietä eteenpäin, kiirehdimme pimeän edellä. Paljon myöhemmin joku ojensi kortin auton takaosasta minulle takaisin. Vierustoverini otti kortin.
”Tämä yritys käyttää kaikkein halvinta korttia”, hän sanoi hieman säälivästi.
Olin ällistynyt, sillä en ollut sekuntiakaan ajatellut noin. Hän jatkoi hämmästyneen ilmeeni kannustamana.
”Katso korttia. He käyttävät vain yhtä väriä, valkoista, eikä tässä ole kuvia ollenkaan. Kaikki teksti on yksinkertaista! Eihän siinä lue edes, mitä he tekevät. Heillä ei ole varmaan rahaa tehdä parempaa korttia. Ehkä firmalla ei mene oikein hyvin? Vai onko se ihan uusi?”
Mielenkiintoni heräsi, sillä oma mielikuvani oli täysin päinvastainen. Kysyin työtoveriltani, millainen olisi kortti, joka kertoo yrityksellä menevän hyvin.
Työtoverini kaiveli käsilaukustaan pinkin kiiltäväpintaisen kortin, jossa oli keltaisella teksti ”Myymme kaikenlaisia pukuja häihin ja muihin juhliin”. Sen alla luki astetta vaaleammalla keltaisella teksti ”Myymme myös koristeita”. Kortissa oli tanssivan naisen silhuetti, mustalla puhelintiedot sekä lausahdus ”tervetuloa”. Molemmilla reunoilla oli valkoiset vauhtiraidat ja alareunassa punainen köynnöksillä koristeltu sydän.
”Tässä on sinulle hyvä kortti. Siitä selviää heti, mitä myydään ja siinä väriä ja puhelinnumero.”
Perustelut olivat hyvät: väriä oli riittävästi ja kortti kertoi kaiken oleellisen. Kortti näytti elinvoimaiselta, vaikka minulle suomalaisena se toikin mieleen sirkuksen tai pilailuvälinevälinekaupan.
Eri mieltä sopuisasti
Otin tämän keskustelun oppituntina. Kun minulla on jostakin vahva mielipide, yritän muistaa tämän keskustelun.
Ymmärsin selkäydintäni myöten, mitä tarkoittaa, kun toinen on perustellusti kokonaan eri mieltä kuin minä. Ymmärsin myös, miten hän on päätynyt mielipiteeseensä. Minun mielipiteeni voi olla jostain toisesta henkilöstä täysin käsittämätön, typerä ja perusteeton. Voin olla täysin sokea siihen hetkeen asti, kunnes minut valaistaan.
Esimerkkini käyntikortista on tietysti lapsellinen, mutta siinä piilee totuuden siemen. Voimme soveltaa samaa perheen ja suvun sisällä oleviin eroihin, kansakuntaamme kalvaviin vaikeisiin kysymyksiin ja koko maailmaa vaivaaviin pohdintoihin rauhasta, rakkaudesta ja anteeksiannnosta.
Minun voi olla vaikea ymmärtää vihan pitäjää ja huutajaa ja hänen minua. Tulee mieleeni Apulanta-yhtyeen laulusanat ”pahempi toistaan”. Huutaminen pitää meidät omissa lokeroissamme. Siksi minun pitäisi useammin kuunnella ja kysyä urheasti syitä toisen mielipiteille.
Usein emme anna tätä mahdollisuutta toisillemme emmekä itsellemme. Ei tule kuuloonkaan, että menisin väärään paikkaan edes päiväksi yrittämään ymmärtää, mitä siellä ajetaan takaa. Korkeintaan jonkun projektin tai tapahtuman tiimoilta, jos siitä voi raportoida jälkikäteen tai käyttää hyödyksi osoittaakseen, että yritetty on mutta, kun ne muut!
Vaikka minä en pitänyt värikästä käyntikorttia kauniina enkä uskottavana, se toimi silti hyvin Tansaniassa. Silti minun ei tarvitse luopua omasta mielipiteestäni, jollei se vahingoita ketään. Minun ei myöskään tarvitse tehdä selväksi, että värikkään kortin kannattaja on mielestäni väärässä. Kumpikaan meistä ei ole väärässä.
Jatkoimme matkaamme emmekä ehtineet perille ennen pimeää. Mielipiteidemme ero ei johtanut mihinkään vakavaan, päinvastoin. Nukuimme seuraavankin yön jaetussa huoneessa. Ehkä olimme oppineet jotakin kumpikin. Se, että oppii ei erota, vaan lähentää.
Pia Pyhtilä
Suomen Lähetysseuran työntekijä, kummiyhdyshenkilö, Tansania
Tietysti on hyvä muistaa, että myös kansliapäällikkö Keskitalolla on tässä asiassa oma agenda ajettavana.
Onneksi on. Se on kirkon avioliittokäsityksen puolustaminen. Mikä muu se voisi kirkon kansliapäälliköllä olla..?
Jouni, ei todellakaan mikään muu, jos asiaa perustellaan loogisesti maalaisjärjellä.
”Tietysti on hyvä muistaa, että myös kansliapäällikkö Keskitalolla on tässä asiassa oma agenda ajettavana”
Keksitalolla on kirkon agenda ajettavana. Olisiko hän pitänyt ajaa konkun toisen konsernin agendaa. Se tuntuisi kummalliselta. Turhaa syyttämistä Laaksoselta.
Elementary, my dear Watson. Keskitalo on syntynyt Karungissa, Oulun hiippakunnan alueella. Oulun piispa Samuel Salmi on eläkeiässä, 63-vuotias.
Eduskunnan päätös avioliittilaista on yhteiskuntamme ihmisten käsitys länsimaisesta ihmisten samanarvoisuudesta. Jokaisella uskonsuuntauksella voi luonnollisesti olla omat käsityksensä kunhan ne vaan ovat sopusoinnussa yhteiskunnan lain ja järjestyksen kanssa.
Että omaa mieltä saa olla kunhan on samaa mieltä Reinon kanssa. 🙂
Komppaan Reinoa 🙂
Minusta on asiallista ja tosiasiat tunnustavaa kuitenkin todeta, että läpimennyt kansalaisaloite irtautui kuuden suomalaisen kirkon yksimielisestä ymmärryksestä avioliiton kristillisestä luonteesta vain miehen ja naisen välisenä.
Asian tiimoilta lobbaus on alkanut niin, että ikäänkuin meillä muka olisi joitain muita ääniä aiheesta kirkkona. Kirkontyötekijä joka esittää jotain muuta, ei edusta kirkkoa vaan on haastaja.
Kirkkomme jäsenenä sydämmestäni liityn kirkkomme opetukseen, mutta ihmettelen kuinka jotkut voivat opettaa jotain sellaista mihin eivät usko!
Eikö Luther neuvonut meitä, että on turmiollista toimia vastoin omaatuntoaan?
Mikä on kirkon kanta homoseksuaalisuuteen ja samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin, kirkon avioliittonäkemyksen ja avioliittoteologian näkökulmasta tarkasteltuna?
Vuonna 1999, 15 vuotta sitten kirkko (virallisessa lausunnossaan) vastusti rekisteröityjä parisuhteita eli siis ylipäätään sitä, että samaa sukupuolta olevien parisuhteille annetaan maallisessa lainsäädännössä juridinen status. Käsittääkseni tämä vastustava kanta perustui kirkon avioliittoteologiaan.
Onko kirkon avioliittoteologia muuttunut 15 vuodessa, ja jos on, niin miten?
Arkkipiispa oli sitä mieltä, että kirkon avioliittokäsitystä tulee tarkistaa. Tietenkin tulee. Maallinen regimentti on hyväksymässä samaa sukupuolta olevien vihkimisen. Jos lukee piispojen, pappien ja kirkon kannanottoja vaikkapa homoseksuaalisuuteen vuoden 1966 piispojen asiakirjasta ”Ajankohtainen asia” lähtien, ei voi muuta kuin todeta näkemysten muuttuneen uuden ymmärryksen valossa lähes totaalisesti. Tottakai kaikki tämä tulee näkymään myös kirkon avioliittoteologiassa.
Nyt tulee arkkpiispalta ja kansiapäälliköltä erillaista näkemystä eilsen päätöksen vaikutuksista kirkossa. Ensin mainittu painottaa tarvetta keskustella muutoksesta ja kansiliapäällkkö pysyvyyttä. Kirkon julkisoikeudellisella asemalla Suomessa saattaa myös olla vaikutusta siihen, että jos lähitulevaisuudessa valtion ja kirkon avioliittokäsitykset on erilaiset.
Ville Jalovaara
”Kirkon julkisoikeudellisella asemalla Suomessa saattaa myös olla vaikutusta siihen, että jos lähitulevaisuudessa valtion ja kirkon avioliittokäsitykset on erilaiset.”
Tämä olisi vastoin kansanedustajien nimenomasta tahtoa. Esimerkiksi monille SDP:n kansanedustajille tämä oli äänestyskäyttäytymisensä ehto. Näin ovat asiaa luonnehtineet. Antti Rinne tuski haluaa hajotaa puoluettaan tässä asiassa ja arvelen saman pätevän Aleksander Stubbiin.
Sari R-L: ”Onko kirkon avioliittoteologia muuttunut 15 vuodessa, ja jos on, niin miten?”
En ole havainnut kirkon avioliittoteologian muuttuneen (joskaan en ole varma, kuinka syvällinen on tähänkään asti ollut).
Sen sijaan olen havainnut nuoremman pappis- ja muun kirkon työntekijäpolven omaksuneen asiassa maallisen enemmistön kannan.
Se tullee lähitulevaisuudessa muuttamaan myös kirkon kannan avioliitosta. Ja sen myötä valitettavasi myös edistämään kirkon marginalisoitumista kansankirkosta vähemmistökirkoksi, vaikka moni kuvittelee ehkä päinvastaista. Kirkon marginalisoitumisessa ei auta edes maallisen lainsäädännön ja arvojen myötäileminen.
Ratkaisevaa ei ole, mitä kirkko opettaa avioliitosta, vaan mitä kirkko opettaa Jumalasta ja Jeesuksen ainutlaatuisuudesta. Jos seuraava sukupolvi on valmis tekemään näissä asioissa samanlaisia kompromisseja ympäröivän maallisen tai muun, uskonnollisen, ajattelun kanssa, se kadottaa kristillisen identiteettinsä.
Avioliitto-opetuksen mahdolliseen muutokseen kirkko ja aito kristinusko (en uskalla enää käyttää sanaa ”klassinen”) eivät vielä kaadu. Mutta silti on sanottava: ”vestigia terrent”.
Pappina minulla ei ole valinnan varaa. Olen sitoutunut opettamaan niin kuin kirkko opettaa. Siitäkin huolimatta, että minulla sattuisi olemaan asioissa omiakin mielipiteitä.
Yli 30 vuotta sitten minua ei vihitty Helsingin tuomiokirkossa papiksi mielipiteitteni vuoksi, vaan siksi että sitouduin noudattamaan kirkon oppia ja järjestystä. Niin aion toimia vastakin.
Hyvä, että vielä löytyy pappeja, jotka ovat uskollisia sille opille, mitä ovat lupautuneet opettamaan ja sille kirkolle, jonka järjestystä ovat lupautuneet noudattamaan.
Kiitos Jouni vakaasta mielipiteestä.
Olisi tärkeää tietää mikä kirkon avioliittokanta on – sikäli kun siiden liittyy näkemys homoseksuaalisuudesta ja samaa sukupuolta olevien parisuhteista. Jos tämä kanta ei ole muuttunut (kuten Jukka Keskitalo sanoo) niin mitä tämä ”muuttumattomuus” tarkoittaa?
Onko kirkon avioliittonäkemys sama kuin 15 vuotta sitten (v.1999), jolloin kirkko lausunnossaan vastusti rekisteröityjä parisuhteita? Vai onko se mahdollisesti edelleen sama kuin vuonna 1971, jolloin kirkko lausunnossaan totesi, että homosuhteet ovat synti, ja vastusti homosuhteiden poistamista rikoslaista?
Piispa Simo Peura on kirjoituksessaan (Kotimaa 6.2.2014) todennut, että kirkko ei ole ratkaissut teologisesti sitä, onko rekisteröity parisuhde este toimia kirkon työssä.
Piispa Peura kirjoittaa seuraavasti:
”juridiselta kannalta katsottuna parisuhteen rekisteröinti ei ole este toimia kirkon työssä. Kirkko ei voi poiketa maallisesta lainsäädännöstä. Sen sijaan tätä kysymystä ei arvioitu kirkon uskon näkökulmasta…Nykytilanne on monella tapaa jännitteinen. Asian juridisen ja teologisen puolen yhteensovittaminen ei ole itsestäänselvyys”.
Kirkon kanta homoseksuaalisuuteen ja samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin on ylipäätään kysymysmerkki.
”Kirkon kanta homoseksuaalisuuteen ja samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin on ylipäätään kysymysmerkki.”
Minusta se ei ole muuttunut oleellisesti. Kirkossa ei voi homoparit mennä naimisiin. Yksinkertaista.
Sari Roman-Lagerspetz
”Olisi tärkeää tietää mikä kirkon avioliittokanta on – sikäli kun siiden liittyy näkemys homoseksuaalisuudesta ja samaa sukupuolta olevien parisuhteista. Jos tämä kanta ei ole muuttunut (kuten Jukka Keskitalo sanoo) niin mitä tämä “muuttumattomuus” tarkoittaa?”
Kirkon muuttumattomaan avioliittokantaaan ei suoraan sisälly näkemystä homoseksuaalisuudesta ja samaa sukupuolta olevien parisuhteista, toki se on mukana välillisesti viittauksena haureuteen, jona niitä toisaallla käsitellään.
Kirkkomme vuodelta 1529 peräisin olevassa Iso Katekismuksessa todetaan:
”Jo alussa hän [Jumala] on asettanut avioliiton kaiken muun edelle ja luonut miehen ja vaimon erilaisiksi juuri avioliittoa varten, ei haureuteen, vaan pysymään yhdessä, olemaan hedelmällisiä, synnyttämään, ruokkimaan ja kasvattamaan lapsia Jumalan kunniaksi. ”
Tämä teksti on siis osa kirkkomme tunnustusta johon kirkkomme on lailla sidottu.
Tunnustuskirjoihin kuuluu myös Vähä Katekismus jonka ensimmäiseen kirjalliseen painokseen (1500-luvulla) liitetiin niin ikään vuonna 1529 peräisin oleva ”Avioliittoon vihkiminen – opas tavallisille papeille (Ein Traubüchlin für die einfeltigen Pfarrherrn).
Teksti ei lakitasoisesti sido meitä, mutta on kuitenkin opillisesti ohjaava.
Lutherin vihkikaavan loppurukous:
”Herra Jumala, sinä joka olet luonut miehen ja naisen ja säätänyt, että heidän on solmittava avioliitto, sinä joka siunaat heitä antamalla kohdun hedelmää ja annat avioliiton kuvata rakkaan Poikasi Jeesuksen Kristuksen ja kirkon, hänen morsiamensa, välisen rakkauden salaisuutta, me rukoilemme sinua, että pohjattomassa hyvyydessäsi estäisit tämän luomuksesi, säädöksesi ja siunauksesi vääristymästä ja turmeltumasta ja että armossasi varjelisit sen keskuudessamme Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme kautta. Aamen.”
Aivan aliksi Luther kuitenkin kirjoittaa:”Koska häät ja avioliitto kuuluvat yhteiskunnallisen järjestyksen piiriin, ei siis ole meidän pappien ja kirkon työntekijöiden asia antaa niistä säädöksiä ja määräyksiä.”
Lutheriin nojaten luterilaisen kirkon tulisi yhteiskunnallisissa asioissa tukeutua voimassaolevaan valtakunnanlakiin ja hengellisissä asioissa kirkon omaan kantaan. Lutherin aikakaudella samaa sukupuolta olevien lailliset liitot eivät olleet ajankohtainen kysymys. Siksi Luther ei ottanut niihin laisinkaan kantaa.