Tämä on jotenkin hieno päivä tämä lankalauantai. Oikea toivon päivä kaiken epätoivon keskellä. Kristus astui alas tuonelaan, Kristus laskeutui helvettiin, vei pelastuksen myös sinne, jossa sitä todella tarvittiin ja tarvitaan!
Minusta sellaisella Kristuksella ei ole mitään arvoa, joka ei rakasta joka ikistä luotua, olipa hän sitten taivaassa, helvetissä tai täällä maan päällä. Minusta sellaisella Jumalalla ei ole mitään tekoa, joka ei pysty pelastamaan joka ikistä sielua helvetistä. Niin heikkoa Jumalaa en tarvitse.
Minä en voi kestää ajatusta siitä, että joku iloitsee omasta iankaikkisesta pelastuksestaan ja oikeasta uskostaan ajatellen samalla, että osa ihmisistä – jopa suurin osa – joutuu ikuiseen kadotukseen, ikuiseen eroon Jumalasta, helvettiin. Sellainen julmuus on niin jumalatonta, että mikään määrä raivoisia sanoja ei riitä sitä julmuutta kuvaamaan. Sellaisen ihmisen omahyväisyys, joka kuvittelee itse olevansa pelastettujen joukossa, ja silti uskoo suurimman osan porukasta olevan siellä toisella puolella, on jotakin niin kuvottavaa, ettei sille ole sanoja.
Tiedän tiedän, tottakai minä tiedän, ettei uskovan ihmisen ajatus näin kulje. Ei kukaan iloitse toisen kadotustuomiosta. Mutta kun minulle vaan on sietämätön edes se mahdollisuus, että joku muu ei pelastuisi, ja minä pelastuisin. Minä en voi uskoa Jumalaan, joka valitsee itselleen mieluiset pitämään ikuisesti kivaa keskenään. Ei ei ei. En voi uskoa siihen, en sittenkään, vaikka mieluisiksi tullan yksin armosta. Mikä armo se sellainen on, joka ei yhtäkkiä koskekaan kaikkia? Mikä armo se on, joka jättää ulkopuolelle kaikkein kärsivimmät ja haavoitetuimmat, ne jotka eivät voi mitenkään uskoa hyvään Jumalaan? Mikä sovituskuolema se on, joka ei ylläkään koskemaan kaikkia luotuja?
Mikään vetoaminen siihen, että Jumala kunnioittaa ihmisen valinnanvapautta, ei tässä kohtaa toimi. Se on vain pelkkää todellisuuspakoa. Jos Jumala on oikeasti kaikkivaltias ja oikeasti rakastaa, hän ei salli kenenkään joutua ikuiseen kadotukseen, helvettiin. Ei tavallinen perheenisäkään anna lapsen tappaa itseään valinnanvapauden nimissä. ”Jos lapsi nyt kerran tahtoo tunkea ruuvimeisselin pistorasiaan, niin onhan hänellä oltava vapaus toimia niin?!?!?!?” Jos edes maallinen isämme ei anna meille tapahtua tällaista vapaan tahdon nimissä, niin miten ihmeessä Taivaallinen Isämme muka olisi niin paljon vähemmän rakastava ja välittävä, että antaisi meidän tuosta noin vain vapaasti valita ikuisen kidutuksen ja kadotuksen?
Miksi sitten kuvasit sen tuollaiseksi?
16-vuotiaana tiesin, että minulle olisi oikein, että joutuisin kadotukseen. Olin syntinen. Ratkaisu tähän ei ollut se, että olisin uskotellut asian olevan toisin. Ratkaisu oli se, että sain synnit anteeksi ja pääsin sisälle Jumalan armoon. Siinä ei ollut kerrassaan mitään omahyväistä. Se tuli lahjana Jumalan maailmasta. Ja lahjaa se on edelleenkin.
Hmm. Kävin lisäämässä saunalle puita mietiskellen samalla tätä ja mieleeni tuli seuraavanlainen kerettiläinen ajatuskulku:
Kautta aikojen on kristinuskossa opetettu, että Jumalan lapseksi pääseminen ja Jeesuksen vastaanottaminen Vapahtajana on ’elämämme kallein asia’. Olisi tultava uskoon, uudestisynnyttävä ja uhrattava sille kaikki, tai ainakin oltava siihen valmis. Vuorisaarnassaan Jeesus itse kehottaa jopa käsien tai silmien poishakkaamiseen iankaikkisen autuuden tieltä.
Entäs jos näin ei olekaan? Jospa Golgatan uhri ja Jumalan sitoutuminen siihen ylösnousemuksella ovatkin merkki siitä, että tämä puoli asiasta on kunnossa? Ja että meidän tehtävämme maan päällä on jotain paljon pragmaattisempaa, yhteisöllisempää ja – ennen kaikkea – meille ihmisille mahdollista? En osaa tuolle yhteisölliselle elämän tarkoitukselle antaa mitään hyvää kollektiivista nimeä, mutta olettaisin, että se on jotain sellaista, jonka Jumala on jokaiselle omansa meidän sisimpäämme antanut ja elämäämme antanut? Luther taisi puhua siitä, miten ihminen on ”katsottu arvolliseksi” sellaisiinkin asioihin, jotka toisten ihmisten silmissä vaikuttavat jopa halveksuttavilta.
Emilia! Me hiekanjyväset emme ole oikeutettuja arvostelemaan Jumalan suunnitelmaa. Jumala arvostelee ja arvioi meidät Sanassaan: köykäiseksi. Ilman uskoa Jeesukseen ei kellään ole puupennin vertaa arvoa. Jumalan rakkaus näkyy tämän pitkänperjantain ja pääsiäisen lunastustyössä.
Olen joskus pohtinut pelastuksen ja uskon suhdetta näin: portti pelastukseen on avattu kaikille, mutta siitä kulkevat vain ne, jotka uskovat sen olevan auki. Kuka sitten vakuuttaa muuta ja saa ihmiset epäilemään pelastuksen ehdottomuutta? Kukapa muu kuin valheen isä!
Niin, mistä käärme tuli paratiisiin, ja miksi Jumala mielistyi Abelin, mutta ei Kainin uhriin? Taidetaan olla klassisten kysymysten äärellä. Silti ateisteja taitaa hymyilyttää sellainen ”todellisuuspaon” torjunta, jossa Jumala konstruoidaan omien toiveidemme kaltaiseksi.
Yksi puhutteleva kohta löytyy Mk6:sta: ”5 Niinpä hän ei voinut tehdä siellä yhtään voimatekoa; vain muutamia sairaita hän paransi panemalla kätensä heidän päälleen. 6 Ihmisten epäusko hämmästytti häntä. Hän kulki sitten kylästä kylään ja opetti. ”
Näyttäisi siltä, että vahvuus/kaikkivaltius ei synnytä uskoa, sen sijaan epäusko tekee Jumalan heikoksi. Mutta voima tulee täydelliseksi heikkoudessa (2 Kor 12) ja hän, jolla on valta tuomita kadotukseen, rukoilee meidän puolestamme (Room . Niitä joilla ei ole pakottavaa koti-ikävää, saattaa taas hymyilyttää…
Koska teodikean ongelma ei vieläkään ratkennut, lienee iltavirren aika: VK 55.
Pahinta omavanhurskautta (ja syntiä)on ladella totisia määritelmiä ja käsityksiä siitä kuka pelastuu, etenkin kun niistä implisiittisesti käy ilmi se varma vakaumus, että oma pikku ”minä” aina löytyy ”valittujen” joukosta.
Mistä me tiedämme?
Minä ainakin toivon sitä monen sellaisen kohdalle, joilla se omasta mielestään jo on.
>>>Minusta sellaisella Kristuksella ei ole mitään arvoa, joka ei rakasta joka ikistä luotua, olipa hän sitten taivaassa, helvetissä tai täällä maan päällä. Minusta sellaisella Jumalalla ei ole mitään tekoa, joka ei pysty pelastamaan joka ikistä sielua helvetistä. Niin heikkoa Jumalaa en tarvitse.>>>
Miten alas Kotimaan luopumuksen pitää mennä ennen kuin pohja tulee vastaan?
Meillä oli joskus koulussa sellainen puinen metrin mitta jossa oli tartuntakahva keskellä. Tasan metrin pituinen ja ihan suora. Siihen vertaamalla näki heti, kuinka pitkä joku jana oli. Samoin sen avulla näki, oliko joku viiva suora tai käyrä.
Raamattu on samanlainen kuin tuo metrin mitta. Siihen vertaamalla näkee useimmiten heti, onko jokin ajatus tai opetus Raamatun mukainen vai ei.
Emilia, jos sinä olet oikeassa, Raamattu on väärässä ja valehtelee näistä asioista. Kumpaakohan minun pitäisi uskoa?
”Menkää sisään ahtaasta portista. Monet menevät avarasta portista ja laveaa tietä, mutta se vie kadotukseen. Miten ahdas onkaan se portti ja kapea se tie, joka vie elämään, ja vain harvat löytävät sen!” Matt. 7:13-14.
Minä en uskokaan Raamattuun. Uskon Jumalaan, josta Raamattu kertoo. Jumalaan, joka on läsnä Sanassaan ja sakramenteissaan.