Kristuksen kirkko maan päällä on niiden yhteisö, jotka uskovat evankeliumin, sanoman Kristuksen kautta tapahtuneesta lunastuksesta. (Franz Pieper)
Miten Kristuksen kirkon voi löytää ja mistä tunnistat sen?
Kuka on Kristuksen kirkon pää eli kenellä on ylin valta tässä kirkossa?
Mitä tarkoittaa, kun puhutaan kahdesta erilaisesta kirkosta?
Miksi kannattaa kuulua Kristuksen kirkkoon?
Mitä on kirkon yhteys ja ykseys?
Mitä tarkoittaa kansankirkko ja kansan kirkollisuus?
Kaikki julkaistut blogini:
Jorma, kiitos kommenteista. Kyllä meidän kaikkien kommenteissa on ajatuksen siemen. Ihan ensisilmäyksellä ei kaikkea ymmärrä.
Hengellisten herätysliikkeiden historiassa – yksityisten ihmisten henkilöhistoriassa – on olut havaittavissa tietynlainen prosessi, jossa
yksityiset synnit, tekemiset ja tekemättäjättämiset alkavat ”polttaa”
omassatunnossa. Jumalan koulussa – pikkuhiljaa – alkaa kirkastua
ihmisen sisäinen perinpohjainen turmelus: minussa ei todellakaan
asu mitään hyvää. Parhaimmatkin omat tekoni on kuin saastainen vaate. Tarvitsen Kristuksen lahjavanhurskauden vaatetta, joka Hän
pukee yhä uudistuvasti päälleni. Syvimmältään se on ”luettua” lahjavanhurskautta – kuten jo aikaemmin tässä keskustelussa tämä
on todettu. Se on autuaallista ”vaihtokauppaa”, jossa syntinen ”antaa” syntinsä Jeesukselle ja Jeesus lahjoittaa – yhä uudestaan –
vihelijäiselle syntiselle puhtaan vanhurskauden vaatteen, josta
ilmestyskirja puhuu. ”pyhien vanhurskautuksena”. Tämä on sitä
jokapäiväistä, jokahetkistä ”vanhan ihmisen” riisumista ja ”pukeutumista” Kristukseen ( siis pyhän kasteen olemus ).
Näin kasteeseen kätketyt Jumalan Sanan lupaukset ”suojaavat”
meitä, rohkaisevat meitä, innostavat meitä, antavat sanomatonta iloa, kantavat taivaallista kotia kohtia, varjelevat meitä hurmahenkisiltä virtauksilta ja ohjaavat meitä uudelleen katsomaan
Jeesuksen ristiin, sovituksen armoon; ylösnousemuksen aamuun.
Minäkin puolestani toivon ja toivaten siunausta Jorma Ojalalle!
Nämä keskustelut ovat ydintärkeitä ”hengellisessä viidakossa”, jossa monet ovat vaarassa kompastua ja satuttaa itsensä kuolemanvakavasti. Siksi olen minäkin blogistille, Juhalle hyvin kiitollinen, kun jaksat olla mukana – hetkestä hetkeen ( monet blogin
kirjoittajat julkaisevat ” pohjatekstin” ja sitten häipyvät Timbuktuun,
kommenttien kirjoittajat sohivat toisiaan ”tietokonekepeillään”, jutusteluun väsähtäneinä hekin ”ottavat pitkät”, vetävät lippalakin silmilleen ja viilentävän puun alla nukahtavat suviseen uneen).
Kiitos Sakari positiivisesta palautteesta. Teidän kommentoijien kommentit blogillani ovat kauttaaltaan erinomaisia, paljon parempia kuin mitä itse kirjoittaisin.
Syvällistä pohdintaa kaikilta, itseasiassa kun ajattelee, niin aina kun yritetään selittää ja selvittää, miten Jumala toimii ihmisen elämässä, niin joudumme yksilötasolla ja yleisellä tasolla etsimään sanoja, jotka parhaiten kuvaisivat sitä hengellistä prosessia, joka ihmisessä johtaa pysyvään muutokseen.
”Mutta me kaikki, jotka peittämättömin kasvoin katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kuvan kaltaisiksi kirkkaudesta kirkkauteen, niinkuin muuttaa Herra, joka on Henki.” 2.Kor.3:18
Teologit kaikkina aikoina ovat tutkineet Jumalan töitä Kristuksessa ja yrittäneet sanoin kuvata ihmisessä tapahtuvaa muutosta, esim. ”Armojärjestys” on melko hyvä kuvaus, siitä miten Jumalan Laki ja Armo vaikuttaa. Jumala voi tosin toimia kuten haluaa ja poiketa kaikista järjestyksistä, vaikka onkin järjestyksen Jumala.
Ongelmissa taas ollaan, silloin, kun näitä odotetaan tapahtuvaksi jossain ihmisessä tai jopa vaaditaan niitä oikean uskon elämän merkkeinä. Oletan, että esim. Jorma ei asiasta näin ajattele, mutta on hyvä muistaa, että näiden oppirakennelmien kanssa voidaan myös joutua pois Kalliolta ja Armoon pyrkimisestä tuleekin laki. Tämän vain halusin vielä lisätä.
Ajattelen samoin. Kiitos Ismo!
Kun katsoo vuosilukuja, aloittaen pietismin varhaishahmosta Johann Arndtista – kuoli v. 1621 – , niin eivät aatehistoriat olleet puhdasoppisuudenkaan kaudella niin jyrkkiä ja erottelevia kuin usein esitetään. Johann Gerhardia pidetään puhdasoppisuuden kauden parhaimpana teologina, kuitenkin Arndt opasti nuorta Gerhardia, he ystävystyivät, Gerhard myös kirjoitti teologioittensa lisäksi hartauskirjallisuutta kuten pietistit tapasivat tehdä. Lukittuminen ääripäihin opillisen ja kokemuksellisen välillä ei – tässäkään – toimi.
Osmo, kiitos hyvästä kommentista. Pietismiä taitaa olla monenlaista ja niihin perehtyneet tietävät niistä paljon enemmän kuin minä.
>>> “Armojärjestys” on melko hyvä kuvaus, siitä miten Jumalan Laki ja Armo vaikuttaa. Jumala voi tosin toimia kuten haluaa ja poiketa kaikista järjestyksistä, vaikka onkin järjestyksen Jumala.>>>
Ismo Malinen
Aivan, Ismo.
Ettei tuossa nyt olisi jo humanismi-uskon toivomuslistaa…? 🙂
Kuolleelle hengellisyydelle se näet parhaiten sopii, että tullaan uskoon ilman katumusta, eletään
uskossa tuntematta iloa autuudesta ja rakkautta Lunastajaan. = Ilman armonjärjestyksen kokemuksia.
>>Ongelmissa taas ollaan, silloin, kun näitä odotetaan tapahtuvaksi jossain ihmisessä>>>
Ismo Malinen
Kyllä katumus vaaditaan, muutenhan taivaassa olisi vain fariseuksia.
Minun mielestäni ongelmissa ollaan silloin, kun kielletään sanan vaikutus ja tyydytään
pelkkään tietouskoon ja aateuskoon.
Kun uskossa oleva kristitty sanoo olevansa ”syntisistä suurin” (Paavali), ei se ole mikään fraasi, vaan
varmastikin myös sisäinen tunne.
Jos ahdistus on miellyttävä tunne, kuinka kukaan voi janota vanhurskautta ja Kristuksen läheisyyttä.
Miksi helluntailaisten armonjärjestysoppiin kuuluu kaste, vai olenko ymmärtänyt jotain väärin?
”Kyllä katumus vaaditaan, muutenhan taivaassa olisi vain fariseuksia.” Eikö tuo ole juuri päinvastoin. Jos oikeanlainen katumus olisi ehtona sinne pääsylle, taivaassa olisi vain fariseuksia.
Armonjärjestys
Schartaulaisuuden vaikutus näkyy epäilemättä Giertzissä, vaikkei hän suoranaisesti lukeutunutkaan tähän herätysliikkeeseen. Monelle saattaa olla jopa pienoinen yllätys, että piispa Giertz suri myöhemmin sitä, ettei koskaan kokenut löytäneensä täyttä yhteyttä hiippakuntansa schartaulaisiin (syitä on useampia eikä niihin voida tässä mennä). Kuitenkin juuri länsirannikon kristillisyys opetti häntä jakamaan kokonaisen Jumalan sanan sille todelliselle seurakunnalle, jonka hän kohtasi ristiäisistä hautajaisiin. Joukossa on täysin välinpitämättömiä Jumalan sanalle – heitä pitää herätellä. Sitten on heitä, jotka ovat tulleet herätykseen – heitä pitää ohjata autuuden tien alkuun. Tässä vaiheessa ihminen yleensä tuntee lain ja iloitsee siitä. Hän tekee mielellään parannusta ja on touhukas ja toiveikas oman uskonelämänsä suhteen. Vielä hän ei ole kuitenkaan päässyt selvyyteen omasta tilastaan eikä autuuden tiestä – siksi lain on osoitettava voimansa. Kun laki saa tinkimättä tehdä työnsä, ihmisestä tulee lopulta mahdoton. Silloin hän voi alkaa käsittää sovituksen salaisuutta ja Jumalan armotekoja. Vasta nyt Kristuksesta tulee suuri ja ihmisestä pieni. Kaikki ihmisen omat teot menettävät merkityksensä, Kristuksen pelastusteot jäävät ainoaksi ratkaisevaksi. Kristuksen sovitustyöstä tulee elämänvirta, jota ihminen tarvitsee jatkuvasti ja joka lakkaamatta pesee pois syntiä, jota ei voinutkaan poimia pois kuin vaatteista ohdakkeita. Armon elämänvirta saa alkunsa vuosituhansien takaa, Golgatalta, ja se virtaa armonvälineitä hoitavassa kirkossa, jonka yhteydessä syntinen pääsee mukaan tuohon virtaan.
Giertzille kristillisyys ei ole vain armon kirkastumista tai hetkellinen uudestisyntymisen kokemus. Hän lähtee kaikessa siitä, että autuuden tietä ihmisen on kuljettava koko elämänsä. Kristityn vaellus alkaa kasteesta ja päättyy kuolemaan. Tuona aikana hänen on mahdollista elää Kristus-yhteydessä, menettää se tai löytää se uudelleen. Tätä elämänpituista prosessia hahmottaa omalta osaltaan armon järjestys.
Armonjärjestyksellä (tai pelastusjärjestyksellä, ordo salutis) on huono kaiku etenkin suomalaisen evankelisuuden historiassa. Varsinkin ns. yliopistopietismi syytti aikanaan Hedbergiä ja hänen hengenheimolaisiaan pelastuksen omistamisesta ”ohi säädetyn järjestyksen”. Schartau olisi hyvinkin löytynyt näissä mittelöissä pietistien leiristä. Hänelle armonjärjestyksen perusta oli Raamatussa ja siksi syntisen ihmisen oli pelastuakseen edettävä tuon jumalallisen järjestyksen mukaisesti. Kääntymys ilman tämän järjestyksen läpäisemistä ei olisi ollut Schartaulle mikään oikea kääntymys. Giertz sen sijaan ei pidä armonjärjestystä dogmina, vaan pikemminkin apuna Jumalan sanan soveltamiseen ja sielunhoitoon, ja tässä on Giertzin ja Schartaun välillä merkittävä ero. Giertz kirjoittaa: ”On erittäin tärkeää jo heti alussa painaa mieleen, ettei tässä ole kysymys tarkoin määrätystä eri asteitten sarjasta, joka on käytävä läpi, jotta tultaisiin kristityiksi. Vielä vähemmän on kysymys säädetyistä kokeista, jotka on suoritettava, tai tikapuista, joita pitkin noustaisiin Jumalan luokse. On vain kyse yhteenvedonomaisista nimityksistä sille, mitä Pyhä Henki – kokemuksen ja Raamatun todistuksen mukaan – tapaa tehdä kohdistaessaan meihin toimintansa sekä ottaessaan ensimmäisen kerran pitääkseen meistä huolta ja johtaessaan meidät uskomaan Kristukseen…”. Se joka on epätietoinen, mitä Giertz itse asiassa tarkoittaa, lukekoon taas Kalliopohjan. Sen jokaisessa osassa ilmenee giertziläinen armonjärjestys! On muuten kuvaavaa, että kirjan alkuperäisessä nimessä Stengrunden on selittävä alaotsikko: Själavårdsbok (Sielunhoitokirja).
Onko oppi armonjärjestyksestä sitten tunnustuksellista luterilaisuutta? Menemättä tähän kysymykseen perusteellisemmin todettakoon, että luterilainen ortodoksia otti ordo salutis -hahmotelman käyttöönsä yleisesti 1600-luvun puolivälissä ns. analyyttisen metodin syrjäyttäessä aiemmin suositun melanchthonilaisen loci-metodin. Pietismin aikana ordo salutis -rakennelma saavutti kukoistuskautensa mm. yllämainituin seurauksin. Itse vastaisin kysymykseen niin, että siinä merkityksessä kuin pelastusjärjestys esiintyy Giertzillä, se varmastikin on sopusoinnussa luterilaisen tunnustuksen kanssa. Kyse on enemmän spiritualiteetista ja homiletiikasta kuin dogmatiikasta. Ajattelen jopa, että armonjärjestykseen perehtyminen voisi olla tarpeellista meidän aikamme luterilaiselle sananjulistajalle. Ehkäpä tämä vähentäisi tunnustusluterilaista julistusta joskus rasittavaa ulkokohtaisuutta ja teoreettisuutta ja auttaisi sovittamaan sanan paremmin kuulijoille. Eihän kyseessä loppujen lopuksi ole muuta kuin vakavasti otettava pastoraalinen analyysi sekä lain ja evankeliumin oikea jakaminen.
( Gladiolus lehdessä oleva esitelmä yksi osa siitä: Bo Giertz Tunnustuksellisen luterilaisuuden lipunkantaja kirjoittanut pastori Pasi Palmu )
Ihmisen ”katumusta vaaditaan” ! Entä jos onkin kahdenlaista katumusta? Kyselen vain. Toinen ”katumus” on katumusta, jonka tuntomerkkinä on: kavalsin viattoman veren ( tämä katumus johti itsetuhoon ). Ja toinen katumus johti tilanteeseen, jolloin syntisen miehen ja Vapahtajan katseet kohtasivat ja mies itki, murtuneena, syntinsä anteeksisaaneena!
Vaaditaan ’iloa” ja kuitenkin apostoli itkee itkevien kanssa ja iloitsee iloitsevien kanssa, on murheellisena, mutta kuitenkin eläen todeksi ilon, joka nousee evankeliumista. Kun kylmät vaatimusten ”puhurit”
lyövät kasvoille, tekisi mieli päästä ”hiljaisen lounatuulen hoitoon”,
joka pelkkää armoa, armahtamista jokapäiväisessä, jokahetkisessä
anteeksiantamuksen faktassa. Kun on Jumalan armahtavan rakkauden ansiosta päässyt armahdetun Jeesuksen oman asemaan, vapauteen Jumalan sanan lupausten kautta, ei millään mistään hinnasta haluaisi vaihtaa Kristus – vapautta orjuuttavaan henkeen, jossa erilaiset käskyt ja vaatimukset vuorottelevat tiuhaan
tahtiin: kadu, tunnusta syntisi, mene ( vaikkapa uudelle kasteelle, että ”syntisi pyyhittäisiin pois”; siis kasteessa synnit pyyhitään pois,
eikä välttämättä niin, että ensin syntien anteeksisaaminen ja sitten kuuliaisuuden tekona kaste ).
Minusta olisi kurjaa jatkuvassa lain alaisessa tilassa, jossa ”lain hirttosilmukkaa” yritetään ripustaa kaulaasi. Laki on ”kurittaja” Kristuksen luo; kun lain, määräysten ja käskyjen sijaan tulee armo,
”kurittaja” joutuu pakenemaan. Edelleenkin laki ”hyökkäilee”, tekee
salakavalia väijytyksiä. Ainoa turvapaikka on Kristus-kallio, hänen siunattu sovintoverensä voima. Lain ja evankeliumin sekoittaminen
radikaalivirhe, jolla on seurauksensa aina iäiseen elämään saakka.
>>“Kyllä katumus vaaditaan, muutenhan taivaassa olisi vain fariseuksia.” Eikö tuo ole juuri päinvastoin. Jos oikeanlainen katumus olisi ehtona sinne pääsylle, taivaassa olisi vain fariseuksia.>>> Pentti
Sinä puhut oikeanlaisesta katumuksesta, en minä.
Fariseus ei ymmärtääkseni tarvitse katumusta, koska
hän ei ole syntinenkään.
Aikamme ’fariseuksilla’ on nähdäkseni taipumus ajatella, että he ovat saavuttaneet synnittömyyden tilan nimen omaan oikeassa järjestyksessä tehdyn katumus-parannus-kääntymys-pyhitys -toimenpidesarjan suoritettuaan.
Kommentoin Sakari Pöyhösen kirjoitusta.
Minä ihmettelen tätä asioiden venyttämistä äärimmäisyydestä toiseen.
Kun puhuin katumuksesta, ei se mielestäni tarkoita ”koko ajan lain alaisessa tilassa olemista”.
Puhun katumuksesta katumattomuuden vaihtoehtona.
On monenlaista katumusta, sanoo Pöyhönen ja jatkaa…
Aivan.
Luuulenpa meidän poloisten pyörivän aika tavalla omien
töppäystemme aihepiirissä. Vasta perspektiivin pidetessä
tulee tunnolle se, mitä Kristukselle olemme tehneet.
Sitten kirjoitat
>>Kun kylmät vaatimusten “puhurit” lyövät kasvoille, tekisi mieli päästä “hiljaisen lounatuulen hoitoon”, joka pelkkää armoa, armahtamista jokapäiväisessä, jokahetkisessä anteeksiantamuksen faktassa.>>> Pöyhönen
Eikö tuo ”hiljaisen lounatuulen kaipuu” ole juuri merkki siitä,
että sydän on anova, kaipaava, ehkä rauhaton? On
armon nälkä!!!
Tuota minä juuri tarkoitan! Pyhän Hengen työ vaikuttaa ihmisessä!
>>> ei millään mistään hinnasta haluaisi vaihtaa Kristus – vapautta orjuuttavaan henkeen, jossa erilaiset käskyt ja vaatimukset vuorottelevat tiuhaan tahtiin: kadu, tunnusta syntisi, mene >>>>>
Onko se sinusta, Sakari Pöyhönen, orjuutta kun kristitty
tunnustaa Jumalan edessä olevansa syntinen?
Onko sinulla mennyt niin hyvin, ettet ole joutunut sellaiseen tilanteeseen, että olet tunnustanut Hänen edessään tai
rippi-isälle samaa asiaa?
Onko sinua, Sakari Pöyhönen, koskaan Jumalan sana temmannut äkkiä ja arvaamatta kiinni jostakin asiasta.
Huomaat, et ollutkaan siellä sen ja sen kanssa rakastanut
niin kuin Herramme käski?!
Minulle on näin käynyt, olen myös tuntenut kaipaavani
sakramenttia, kuullakseni Jeesuksen sanat: ”Sinun edestäsi..”
Onko tämä nyt sitten sinulle sitä lainalaisuutena olemista?
Minä pidän itseäni vapaana Jumalan lapsena, mutta minussa
sana vaikuttaa iloa ja joskus myös surua siitä, että olen
huono ja epäonnistunut kristitty, isä, työtoveri jne.
Anteeksi, mutta eikö sen tulekin vaikuttaa?
Sitten tämä vaatimuksesta puhuminen.
Miten ihminen voi pelastua, jos hän ei ole syntinen?
Mihin hän tarvitsee Kristusta, jos hän on synnitön?
Jos hän ymmärtää synnin seuraukset kohdalleen, eikö hän kadu ja tunne vanhurskauden nälkää ja janoa?
Minusta on loukkaavaa lukea näitä vihjailuja itsevanhurskaudesta, mutta kyllä minä sen kestän, totta kai.