Kysymys kristityn lainkuuliaisuudesta ei ole uusi, vaikka se nousikin sisäministerin puheen yksityiskohdan perusteella lehtien kommentoitavaksi. Tästä pienestä kohusta monet ovat saaneet syyn erota kirkosta – pohtimatta tarkemmin kirkon yhteyttä Päivi Räsäsen puheeseen.
Räsänen itse kommentoi (HS 11.7.) kysymystä, pitääkö lakia aina noudattaa: ”Aina on lakia noudatettava.” Ainoa hänen ajatuksissaan oleva ristiriita lakiin on siinä, ettei terveydenhuollon henkilökunnalla ole oikeutta kieltäytyä abortista. ”Tässä suhteessa Suomessa ja Ruotsissa on heikompi omantunnonsuoja kuin muissa maissa, ja haluaisinkin saada lainmuutoksen tähän asiaan.” Omantunnon syistä on Suomessa kuitenkin mahdollisuus saada suorittaa aseeton palvelus tai siviilipalvelus. Omantunnon suojaa siis kunnioitetaan toisessa yhteydessä. Tosin erona on, että kätilöksi tai lääkäriksi hakeutuessaan tietää aborttien kuuluvan virkatehtäviin.
– – –
Luterilausuus on eri tunnustuskunnista yleensä hyvin esivaltauskollinen. Luther nojautui ruhtinaiden tukeen reformaation läpiviennissä. ”Cujus regio, ejus religio.” Kenen maa, sen uskonto. Ruotsissakin kirkon pääksi tuli kuningas. Kristitty esivalta oli saanut valtuutensa Jumalalta hyvän tekemiseen ja heikkojen auttamiseen. ”On suostuttava esivallan alaisuuteen, ei vain rangaistuksen pelosta vaan myös omantunnon vaatimuksesta. Sen vuoksi te verojakin maksatte, sillä viranomaiset ovat Jumalan palveluksessa, kun he hoitavat tehtäviään. Antakaa jokaiselle se, mikä hänelle kuuluu: kenelle vero, sille vero, kenelle tulli, sille tulli, kenelle pelko, sille pelko, kenelle kunnia, sille kunnia.” (Room 13:6-7). Kukaan ei tänäkään kesänä ole yrittänyt vapautua tulleista, veroista tai kunnioittamasta ministeriä? Tässä ainakin Jumalan Sana ja laki ovat samalla kannalla.
– – –
Luterilainen ajattelu on siis johtanut kunnioittamaan esivaltaa ja sen säätämiä lakeja. Tämä näkyy suomalaisessa kulttuuriperinnössä luotettavuutena ja lainkuuliaisuutena. Tosin maallistuminen on vaikuttanut tähänkin asiaan. Jumalan, esivallan ja lain edellä kulkee yhä useammin oma mukavuus.
– – –
Vakava periaatteellinen kysymys on, voiko esivalta ja sen säätämä laki poiketa Jumalan tahdosta, siis olla vahingollinen yhteiselle hyvälle? Kyllä periaatteessa ja joskus käytännössäkin. 1930-luvulla Saksan Tunnustuskirkko antoi tätä koskevan Barmenin julistuksen. Tuolloin oli kyse status confessiones -tilanteesta ”ennemmin tulee totella Jumalaa kuin ihmistä”. Teoriassa ei ole mahdotonta, että status confessiones tilanne joskus toistuu. Tosin sen kynnyksen on oltava riittävän korkea ja kirkon on yhdessä todettava tilanne – kuten 3. valtakunnassa, missä kaikki ihmisoikeudet vietiin, paitsi juutalaisilta ja romaneilta, myös tunnustavilta kristityiltä. Tässä vaiheessa ns. Saksalaiset kristityt ja Valtakunnan kirkko vähintään hyväksyivät käynnissä olevan tapahtumasarjan.
– – –
Minusta ei ole väärin teorian tasolla pohdiskella lain ja Jumalan Sanan mahdollista ristiriitaa. Kesän uutisista niukkana aikana päivystävät toimittajat ymmärrettävästi tarttuivat aiheeseen.
Lääkäreiden abortintekopakko on kauhea epäkohta maassa, jossa muutoin asianmukaisesti kunnioitetaan omantunnonsuojaa.
Tunnustuskirkko jakaantui sitten hetimiten kahtia: luterilaisiin esivaltauskollisiin piispoihin, jotka alistuivat (kuka mielellään, kuka vastahakoisemmin)hakaristin alle sekä ns. Dahlemilaiseen tunnustuskirkkoon, joka kieltäytyi kategorisesti kaikesta yhteistyöstä kansallissosialistien kanssa, näkyvänä henkisenä taustatukenaan reformoitu Karl Barth, joka dogmaattisessa raamattuhermeneutiikassaan muuten painotti uskoa raamatun totuuteen sen ymmärtämisen edellytyksenä.
Kirkon ja maallisen esivallan suhteessa ehkä pitäisi olla hiukan jännitettä, vähintään etäisyyttä.
Aina silloin tällöin nämä kysymykset nousevat yleiseen keskusteluun. Siihen ei tarvita uskonnon aspektia. Esimerkiksi muutama vuosi sitten ollut maahanmuuttoa koskenut mummojen karkotus. Viranomaiset tekivät lainmukaiset päätökset, jotka sotivat kansalaisten oikeustajua vastaan. Samanlaisia tilanteita tulee vastaan myös kiistoissa lastensuojelusta ja huoltajuudesta. Lakia kunnioittavien ja noudattavien ihmisten omatunto ja oikeustaju nousee lain kirjaimellisuutta suuremmaksi asiaksi. Länsimaiseen oikeusperintöömme toisaalta kuuluu tämän huomioonottaminen. Lainsäädäntöä voidaan tarkistaa ja lakia rikkonut voidaan jättää rankaisematta.
Pidän siitä, että asioita pohditaan oikealla tasolla ja johdonmukaisesti, myös miettien kuka todella sanoi mitä, missä ja milloin. Tässä kirjoituksessa tehtiin niin. Lain ja Jumalan Sanan mahdollinen ristiriita ei todella ole noin vain ohitettavissa yksipuolisilla heitoilla.
Näyttää siltä, että jotkut niistäkin, jotka eivät välttämättä paheksu pientä lainkiertoa itselle tärkeissä tilanteissa oman mukavuudenhalunsa takia, aggressoituvat siitä mahdollisuudesta, että uskonnot vaikuttaisivat tällaisissa ratkaisuissa.
Nykykeskustelussa on se vaara, että asiat halutaankin ymmärtää yksipuolisesti ja vain omasta turvallisesta näkökulmasta käsin. Lainaan Elina Vuolaa:
Jatkan vielä Teemu Kakkurin innoittamana.
Olen sitä mieltä, että päätöksistä/laeista vastuussa olevilta ihmisiltä pitää vaatia enemmän kuin muilta. Heidän tehtävänsä on olla tarkkana ja jos he huomavat vääriä päätöksiä/lakeja, heidän on pyrittävä muuttamaan näitä oikeudenmukaisempaan suuntaan. Korostan siis vallanpitäjän vastuuta. Kaikkien vallanpitäjien.
Paljon kiitoksia tästä blogista, joka selvensi konkreettisin esimerkein sitä, milloin kristityn täytyy toimia valtiovaltaa ja lakia vastaan. Natsi-Saksan esimerkki on hyvin konkreettinen.
Itse tutustuin Pinochetin Chilessä katolisen kirkon ihmisoikeustyöhön. Kirkko asettui vainottujen puolelle avoimesti, julkeasti ja erittäin rohkeasti.
Jos vielä jatkan: mielestäni sellaisen kristityn, joka asettuu lakia vastaan, on tietosesti ja avoimesti valittava se sama tie, jonka viime vuosisadan marttyyrit Dietrich Bonhoeffer ja Aleksander Helsinkiläinen kulkivat loppuun saakka.
Selkärankaista puhetta, kunnioitettavaa asennetta, niin kuin tosi miehelle sopii. Kiitos tästä!
Selkäpiitä karmivaa puhetta, sanoisin minä puolestani. Vaikuttaa hyvin erikoiselta, että sisäministerin lakia halveksuvan, demokratiavastaisen ja teokratiamyönteisen argumentoinnin tueksi shanghaijataan ihmisoikeushistorian keskeisiä sankareita ja konnia.
Kun hieman vaivautuu pohtimaan kenen etua Räsäsen hahmottelema teokraattinen yhteiskunta Suomessa palvelee, tulee mieleen ensimmäisenä kysymys kenen etua palvelee demokratian kaventuminen.
Tämä aihe on ollut esillä aiemminkin. Aikaisemmin kuviteltiin, että toimiakseen kapitalismi edellyttää ja ylläpitää demokratiaa. Nykyisin tiedämme että näin ei ole. Liberaalikapitalismi toimii hyvin kavennetussa demokratiassa ja parhaiten totalitaarisissa olosuhteissa, kuten Kiinasta olemme oppineet.
Tiedämme että hallituksessa on voimia, jotka puoltavat demokratian kaventamista kilpailukyvyn nimissä. Räsäsen ulostulo on vähällä vaivalla liitettävissä tähän tasa-arvon vastaiseen ja ihmisvihamieliseen näkemykseen. Se että kukin voisi itse lähtökohtaisesti päättää koska maan lakia on noudatettava ja milloin sen voi ohittaa, riippumatta siitä millä sen perustelee, johtaa suoraan ajatukseen vigilantismista ja vahvimman oikeudesta.
Toisaalta heikompien suojeleminen vahvoilta ei ole koskaan ollut Tampereen työväenampujien asialistalla korkealla muutoin kuin puheissa muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.
Pulkkisen mainitsemat ihmiset ovat usein valinneet tien jo ennen lakia vastaan ryhtymistä. He eivät vain tiedä, milloin joutuvat vastustamaan näkemänsä epäkohtia. Ei lakia ryhdy vastustamaan, jos siinä ei ole mitään vastustamista.
Ihmisyyttä vastaan rikkoaminen on yksi hyvä syy miettiä lain vastustamista. Se vaan on vaikeampaa, jos ihmisyyden rikkomisen takana monta eri syytä, hyväksikäyttöä ja köyhyyttä. Silloin ei tiedä mitä vastustaa, jos vastassa ei ole selkeää vastustajaa, paitsi välipitämättömyys itse.
Räsäsen alustuksessa oli puutteensa, se olikin tarkoitettu Kansanlähetyksen tilaisuudessa samanhenkisen ryhmän yhteiseksi rakentumiseksi. On väärin tulkita sitä koko kirkon linjaukseksi. Mielestäni siinä Räsänen oli kuitenkin oikeassa, että joissakin tilanteissa kansalaistottelemattomuuteen on perusteita. Se on sitäpaitsi melko yleinen länsimaisten humanistien, oikeusfilosofien ja yhteiskuntaeetikkojen kanta. Minua on ihmetyttänyt ja hiukan pelottanut tämä median legalistinen uho. Tällä kertaa näin päin.
Vanha Ruotsi(-Suomen) tuomarinohjekin kuului: ”Se, mikä ei ole oikeus ja kohtuus, ei voi olla lakikaan.”