Kristillisestä sionismista ei-pejoratiivisesti

Yleisessä keskustelussa ilmaisua ”kristillinen sionismi” käytetään monesti hieman epäilyttävässä valossa. Sillä tarkoitetaan yleisesti ottaen niitä, joiden nähdään lukevan Raamattua arveluttavalla tavalla kirjaimellisesti ja suhtautuvan kritiikittömästi Israelin valtion politiikkaan sekä edistävän näin osaltaan jännittyneen tilanteen pitkittymistä Lähi-idässä.

Onkin tervetullutta, että esimerkiksi Anglikaanisessa kommuunion julkaisussa Land of Promise? An Anglican exploration of Christian attitudes to the Holy Land, with special reference to ’Christian Zionism’ etsitään asiapohjalta välittävää kantaa ja yhteistä pohjaa kysymykseen.

Sionismin aatetta ja sen nykyistä paikkaa juutalaisessa ja kristillisessä ajatusmaailmassa selvitetään asiakirjassa varsin monipuolisesti ja kiihkottomasti. Yleisimmässä muodossa sionismilla tarkoitetaan tällöin ”juutalaisen kansan historiallista ja jatkuvaa halua saada kotimaa Lähi-idässä”. Kapeammassa mielessä se viittaa alkuaan maalliseen ja jopa antiuskonnolliseen 1800-luvun ideologiaan, joka tähtäsi juutalaisen kansan kotimaan saamiseen silloisesta Palestiinasta. Anglikaanit toteavat, että holokaustin ja Israelin valtion perustamisen (1948) sekä Kuuden päivän sodan (1967) jälkeen sionismin merkitystä juualaiselle kansalle, tavalla tai toisella, ei voida enää kieltää.

Pysyviä kysymyksiä sionismia ajatellen ovat raportin mukaan, missä määrin juutalaisten kotimaa Israel on jumalallisen toiminnan seurausta, missä määrin ihmisten ja miten näiden välillä tehdään ero. Tähän liittyy kysymys nykyisen Israelin valtion identiteetistä ja kutsumuksesta sekä eettinen kysymys palestiinalaisten tilanteesta. Kokonaisuuteen liittyy myös tiukkoja poliittisia kysymyksiä liittyen Israelin valtion rajoihin.

Kuten sionismi yleensä, myös kristillinen sionismi voidaan ymmärtää kahdella tavalla. Suppeammassa mielessä kristillisen sionismin juuret ovat 1600-luvun puritanismissa sekä 1800-luvun evankelikaalisten kristittyjen liikkeessä. Heidän ajattelussaan on keskeisellä sijalla tuhatvuotinen valtakunta. Lähi-idän tilanne kytketään lopunajallisiin tapahtumiin.

Kristillinen sionismi yleisemmässä mielessä tai kristillinen tuki sionismille merkitsee anglikaanien mielestä sitä, että Israelin jatkuva olemassaolo ja turvallisuus ovat kristityille tärkeitä. Tähän liittyy myönteisten juutalais-kristillisten suhteiden luominen ja ylläpito. Käytäessä dialogia on tarpeen tunnustaa se, että suurin osa juutalaisista on kiinnittynyt Israelin maahan ja tässä mielessä sionismiin jollain tapaa. Pidetään myös tärkeänä kantaa vastuuta antijuutalaisuuden sekä antisemitismin historiasta ja myös nykypäivän juutalaisuudelle vihamielisistä tendensseistä.

Ei kuitenkaan ole suinkaan välttämätöntä, että juutalaisten oikeutta asua Israelissa perustellaan tuhatvuotisen valtakunnan ja nk. pre-millenialistisen ajattelun näkökulmasta. Teologisena pontimena saattaa olla se, että yleisemmällä tasolla ajatellaan paluun lupausten toteutuneen 1900-luvun Israelissa, juutalaisuus ja Jerusalem nähdään keskeisenä kristillisessä uskossa ja ollaan syvästi kiintyneitä pyhään maahan Herran maallisen elämän tapahtumapaikkana. Kristillinen sionismi on yhtä moni-ilmeistä kuin juutalainenkin sionismi.

On myös kristillistä anti-sionismia, joka nousee nykytilanteen realiteeteista eli Lähi-idän jännittyneestä tilanteesta ja väkivallan kierteestä. Saatetaan myös pitää dialogia islamin kanssa tärkeämpänä kuin vuoropuhelua juutalaisuuden kanssa. Voidaan edustaa myös nk. korvausteoriaa, jonka mukaan kristillinen kirkko ”uutena Israelina” olisi tyystin korvannut Israelin kansan ja sen aseman luvattuna kansana. On syytä huomata, että kirkko ei ole perinteisesti opettanut tällaista ”korvausteoriaa” ainakaan missään jyrkässä muodossa. Juutalaisen kansan on jatkuvasti nähty olevan tärkeä myös kristillisellä ajalla.

Riskinä on, että nämä erilaiset näkemykset polarisoituvat ja rikkovat keskinäistä yhteyttä sekä heijastuvat myös poliittisiin näkemyksiin – uhkana on niin antisemitismin kuin islamofobian edistäminen sekä myös kristittyjen aseman heikkeneminen entisestään Lähi-idässä. Maltti on valttia.

Myös Saksan evankeliset ovat käsitelleet omassa raportissaan Gelobtes Land? kristillistä sionismia. He torjuvat selkeästi kristillisen sionismin suppeassa mielessä vääristyneenä lopunjallisena raamatullisuutena, jossa ei-juutalaisille ei anneta elämisen oikeutta Israelissa – ei siis myöskään kristityille. Tällaisen kapean kristillisen sionismin nähdään myös kärjistävän konflikteja sekä olevan vastoin raamatullista sovinnon ja vihollisrakkauden sanomaa.

Saksan evankeliset kuitenkin paaluttavat myös myönteisen lähtökohdan Israelin ja Palestiinan kysymykseen, joka ei suinkaan merkitse kritiikitöntä minkään tahon politiikan hyväksymistä Lähi-idän konfliktissa. Saksan evankelisten julkilausuma itseymmärrys nojaa dokumentissa kolmeen periaatteeseen:

1) Kristityillä on pysyvä sidos Israeliin ensin kutsuttuna Jumalan kansana.

2) Juutalaisten itseymmärrystä tulee kunnioittaa – myös suhteessa Israelin maahan.

3) Israelin valtion olemassaolon oikeus myönnetään.

Tältä pohjalta sitten molemmat pyrkivät toimimaan niin, että oikeus toteutuisi kaikkien kohdalla parhaalla mahdollisella tavalla pyhän maan tantereilla. Asiaa pohditaan siis varsin laajasti nykykontekstissa, jossa esimerkiksi Unkarista on antisemitismin nousua ajatellen kuulunut kummia. Saksalaisten ja anglikaanien lisäksi myös esimerkiksi Norjan kirkko on tuottanut tuoreen asiaa käsittelevän julkaisun.

 

  1. Kristittyjen, juutalaisten samoin kuin uskonnottomien ja muslimien tai kenen hyvänsä on myös mahdollista eritellä tilannetta täysin tämänpuoleisin käsittein, sotkematta Israeliin tai Lähi-idän konfliktiin ollenkaan uskonnollista sanastoa. Itse kannatan tällaista linjausta ihan siksi, että Israel on sekulaarinen valtio, jonka kansalaisten keskuudessa vallitsee valtava katsomuksellinen hajonta.

    Suomessa yksinomaan poliittiseen argumentointiin tyytyvät keskustelijat usein jaetaan oikeistoon ja vasemmistoon, mikä on vähän kaksipiippuinen jaottelu, koska tänä päivänä yhdellä henkilöllä voi ilman minkäänlaista epäloogisuutta olla ajatuksia niin vasemmistosta kuin oikeistosta.

    Tyypillistä myös kirkon piirissä on kuitenkin sellainen vasemmistoliberaalinen populismi, jossa eräistä sinänsä äärimmäisen ikävistä yksittäisistä asiaintiloista johdetaan koko Israelia koskevia leimaavia, virheelliseen tietoon perustuvia populistisia rinnastuksia ja tuomioita. Toisaalta taas oikeiston piirissä voi esiintyä islamia koskien hyvin jyrkkiä ja rasistisia näkökantoja.

    Mitä taas uskonnolliseen retoriikkaan tulee, vaikeaksi tilanteen tekee se, että Suomessa sellaiset sanat kuin kristitty, juutalainen ja muslimi viittaavat aika erityyppisiin uskonnon muotoihin kuin mitä näistä käsitteistä puhuttaessa Lähi-idässä kohdataan. Kun sitten täällä puhutaan ”kristittyjen” tai ”muslimien” asemasta Lähi-idän valtioissa, on joissain tilanteissa vaikea nähdä, mitä yhteistä on esimerkiksi islamilla Gazassa ja islamilla sanotaan vaikka helsinkiläisessä stand up -komediaillassa. Blogistin huomio siitä, että toisinaan halukkuus muodostaa puheyhteys kristittyjen ja muslimien välille aiheuttaa anti-Israel-asenteen, on tosi. Itse toivoisin suomalaisilta näissä kohdissa ehkä nykyistä sivistyneempää ja tiedostavampaa otetta.

    Kirkollista anti-Israel-populismia seuratessa minulle itselleni tulee olo, että jotkut puhujat vain tekevät itse tiliä omaan viidesläiseen menneisyyteensä ajalta, jolloin Leo Meller levitti maailmanlopun fantasioitaan Kansan Raamattuseuran tilaisuuksissa, ja tällöin oma potero on helppo kaivaa pehmeimpään mahdollisimpaan hiekkaan, populismiin.

  2. Erinomaisen hyvä ja ilmeisen objektiivinen blogikirjoitus ajankohtaisesta mutta niin vaikeasta ja niin kiistanalaisesta aiheesta. Mielestäni uskonnollisuuden suuri merkitys osapuolille ja sen liian voimakas läsnäolo Israelin ja arabimaailman välisessä konfliktissa estää tehokkaasti ratkaisun löytymisen. Huttusen Juhanikaan ei näytä kommentissaan olevan täysin vapaa uskonnollisista rasitteista, niinkuin ei moni muukaan. Kannattaa lukea myös tämä suomalaisessa keskustelussa harvemmin esillä oleva näkökulma: https://www.kotimaa.fi/blogit/amerikkalainen-jumala

  3. Varmaan Huttunen on täysin tietoinen iitä, että Leo Meller on edelleen hyvin voimissaan ja ”levittää maailmanlopun fantasioitaan” täydellä voimalla Patmos-järjestön kautta. Vähemmän siinä porukassa on takinkääntäjiä kuin stallariutensa kanssa tiliä tekevien joukossa. Mitä kristittyjen ja muslimien vuoropuheluun tulee, palestiinalaisten keskuudessa tällä asialla on vuosisataiset perinteensä arjen yhteiselon synnyttämänä. Israelin miehityspolitiikka ja väkivalta on vaikeuttanut tätä yhteiseloa myös hamaslaiselle ääri-islamismille polttoainetta antaessaan.

  4. Ehkä se on uskonnollista, jos arvostelen kirkollisten kannanottojen asiantuntemattomuutta. Itse hahmotan historian niin, että uskonnosta tuli tärkeä samaan tapaan kuin Balkanin sodistakin saatiin lopulta uskonnollisia. Eihän 1930-luvulla uskonnolla ollut sitä roolia kuin nyt. Viittasin tietysti hienovaraisesti islamismiin sillä, että sikäläisittäin islam näyttäytyy erilaiselta kuin Suomessa. Mutta kristityt pyhiinvaeltajatkin nuolemassa pyhän haudan kirkon voitelukiveä ovat kyllä uskonsa kanssa eri kaliiberia kuin suomalainen palkansaaja kauneimmissa joululauluissa.

Karttunen Tomi
Karttunen Tomi
Minut vihittiin papiksi v. 1994 ja väittelin v. 2004 Dietrich Bonhoefferin teologiasta. Seurakuntapappivuosien ja lyhyen yliopistoperiodin jälkeen olen vuoden 2008 joulukuusta toiminut teologian ja ekumenian johtavana asiantuntijana Kirkkohallituksen ulkoasiain osastossa. Olen myös systemaattisen teologian, erityisesti ekumeniikan dosentti Itä-Suomen yliopistossa sekä dogmatiikan dosentti Helsingin yliopistossa.