Suomalainen koulu on kriisissä. Aikaisemmin PISA-tutkimuksessa mainetta niittänyt peruskoulumme kärsii valtavista järjestyshäiriöistä, oppimisen haasteista ja opettajien uupumisesta. Koulujen ongelmien syyksi on tarjottu älypuhelimia, epäonnistunutta maahanmuuttajien kotouttamista ja koronakriisiä. Varmasti nämä ovat osatekijöitä, mutta varsinainen ongelman ydin piilee paljon syvemmällä. Uskon, että syyt löytyvät niinkin syvältä kuin koko länsimaisen yhteiskunnan ihmiskäsityksen muutoksesta, minkä vaikutukset ulottuvat koko yhteiskuntaamme, mutta kuplivat näkyvimmin juuri kouluissamme.
Koulukriisiä käsiteltiin – ihan aiheesta! – ties kuinka monetta kertaa Ilta-Sanomissa otsikolla ”Konkariopettajan hätähuuto: ”Istumme sellaisen atomipommin päällä, etteivät päättäjät tajuakaan””. Artikkelissa opettaja Anna Ryynänen kertoo, kuinka kouluja piinaavat ongelmat ovat pahentuneet vuosi vuodelta. Oppilailla ilmenee paljon käytöshäiriöitä, jotka vaikeuttavat opetustyötä ja koulun arkea. Lääkkeiksi Ryynänen tarjoaa kotilähtöistä lasten kasvattamista ja hänen kanssaan on hyvin helppoa olla samoilla linjoilla.
Sivuasian lailla Ryynänen sanoo kuitenkin jotain, mikä on helppo ohittaa olankohautuksella, mutta jossa uskon koko koulukriisin ongelman piilevän. Suora lainaus Ilta-Sanomista:
”RYYNÄNEN korostaa, että jokainen lapsi on pohjimmiltaan hyvä.
– Kouluissa on totta kai taustoista riippumatta todella ihania lapsia. Myös huonokäytöksiset lapset ovat pohjimmiltaan hyviä. He ovat kuitenkin vain täysin hukassa, ja huono käytös on oire jostakin syvemmästä. Kukaan ei synny maailmaan pahana, huonokäytöksisenä tai kiusaajana.”
Hyväntahtoinen ihminen haluaa luonnostaan ajatella, että ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä. Tämä ajatus on kuitenkin keskeisesti erilainen Suomessakin aikaisemmin lähtökohtana olleen kristillisen ihmiskäsityksen kanssa. Niin ikävää kuin se on kirjoittaakin auki, kristillinen ihmiskäsitys perisyntioppeineen sisältää ajatuksen ihmisen lähtökohtaisesta langenneisuudesta. Tällä on hyvin perustavaa laatua olevia seurauksia myös kasvatuskäsitykseen.
Jos ihminen on lähtökohtaisesti hyvä, lapsi tarvitsee kasvattamisen sijaan ensisijaisesti suojelua maailman pahuudelta. Mistä muualta ihminen voisi oppia pahaksi? Sitten jos ihminen tekee pahaa, syytä etsitään toisista ihmisistä ja yhteiskunnasta – koska ihminenhän itse ei lähtökohtaisesti edes ole paha. Tämän seurauksena on surullisen outoja ajattelutavan keikauksia, kuten että kiusaajista tuleekin ensisijaisesti yhteiskunnan uhreja. Lapsen kasvatuksen voi kotona jättää huoletta minimiin ja keskittyä arjesta selviämiseen tarjoamalla lapsille lähinnä viihdykkeitä.
Jos ihminen on lähtökohtaisesti vajavainen, langennut ja syntinen, muuttuu kasvatustehtävän luonne ja merkitys erittäin radikaalilla tavalla. Kasvatuksen täytyy olla aktiivista ja sen eteen täytyy nähdä paljon vaivaa, jotta ihminen voisi kasvaa kohti hyvyyttä. Kasvatus täytyy aloittaa heti lapsen syntymästä saakka ja siinä korostuu kotikasvatuksen tärkeys. Koululle jää yksinkertaisesti aivan liian suuri tehtävä, jos lapsen kasvatuksen eteen ei ole tehty kodeissa tarpeeksi. Mutta myös kouluissa kasvatustehtävää on jatkettava opettamalla, tukemalla ja ohjaamalla lapsia ja nuoria kohti yhteistä ja yksilöllistä hyvää.
Kristillisen ihmiskäsityksen syvällinen ymmärtäminen ja soveltaminen on välttämätöntä koulukriisimme ratkaisemiseksi. Kasvatuksessa ei ole olemassa oikoteitä tai saatavilla helppoja voittoja. Se on tärkeää ja kovaa työtä yhteiskuntamme kehittymisen eteen.
Jiska sanot: ” Kasvatuksen täytyy olla aktiivista ja sen eteen täytyy nähdä paljon vaivaa, jotta ihminen voisi kasvaa kohti hyvyyttä. Kasvatus täytyy aloittaa heti lapsen syntymästä saakka ja siinä korostuu kotikasvatuksen tärkeys. Koululle jää yksinkertaisesti aivan liian suuri tehtävä, jos lapsen kasvatuksen eteen ei ole tehty kodeissa tarpeeksi. Mutta myös kouluissa kasvatustehtävää on jatkettava opettamalla, tukemalla ja ohjaamalla lapsia ja nuoria kohti yhteistä ja yksilöllistä hyvää.”
En voisi olla enempää samaa mieltä. Kodin tarkoitus on kasvattaa, koulun tarkoitus on opettaa.
Enpä jaksa uskoa että lasten ja nuorten helvetillä pelottelu olisi ratkaisu ongelmaan. Ongelman ydin on rajusti ylilyövä länsimainen markkinatalous, some ja ahneuden myymä kulutuskrääsä sairaine kilpailuineen, näiden ’arvojen’ yhtenä takuumiehenä on ollut juurikin kirkko.
Jiska G. Kaksi ajatusta. Ensiksikin kristillinen ihmiskäsitys on hyvin paljon laajempi asia kuin ihmisen langenneisuus, niin syvä kuin se seurauksiltaan onkin. Lisäksi siitä on useita versioita tiettyjen kaikille yhteisten päälinjojen lisäksi.
Ainakin nämä kuuluvat kristilliseen ihmiskuvaan langenneisuuden ohella: Ihminen on arvokas: Jumalan luoma ja lunastama. Hänellä on Jumalan antama tehtävä rukoilla ja tehdä työtä sekä rakastaa lähimmäistään ja hän on myös elämästään ja ratkaisuistaan vastuussa Luojalleen. Lisäksi ihminen on erityisasemassa suhteessa muuhun luomakuntaan kuten eläin- ja kasvikuntaan. On kuitenkin helppo nähdä, että on useammastakin syystä epärealistista odottaa tällaiseen näkemykseen palaamista yhteiskunnassamme.
Toiseksi. Kristillisen uskon mukaan ihminen on kykenevä myös hyvään eikä vain pahaan, vaikka ei kykene pelastamaan itseään syntiinlankeemuksen vallasta. Kasvatus onkin perinteisesti pyrkinyt hillitsemään pahaa ja ohjaamaan hyvään. Tällä hetkellä vanhemmat näyttävät tosiaan yhä useammin ulkoistavan kasvatustyön muille: päiväkodille, lastentarhalle, esikoululle ja koululle (sekä seurakunnalle). Somesta puhumattakaan (!). Tämän seikan takana on ideologisia ja maailmankatsomuksellisia näkemyksiä.
Olisin erittäin kiinnostunut lukemaan, mitä mieltä Kotimaa24:ssä usein kommentoivat entiset (ja nykyiset?) opettajat ovat blogitekstin ajatuksista.
Blogisti tarjoaa uskonpuhdistuksen 1500 luvun raamatun tulkintaa ihmisen antropologiasta. Kirkko ei ole ikinä opettanut näin. Anne Ryynänen on oikeassa jokainen ihminen on pohjimmiltaan hyvä. Syntiinlankeemus ei tuhonnut ihmisen ydintä, joka on hyvä, ihminen Jumalan kuvana.
Kiitos Marko, hyviä pointteja! Tässä Saniksen rajoitettuu merkkimäärään sovitetussa kirjoituksessa piti keskittyä vain kristillisen ihmiskäsityksen ja nykyisen länsimaisen ihmiskäsityksen mielestäni ratkaisevaan eroon. Ilman muuta ihminen kykenee myös hyvään – muutenhan koko kasvattamisessa ei olisikaan mitään järkeä.
Jiska G, tartut siis tärkeään aiheeseen ja kiitos siitä. Minusta vieläkin isompi juttu kuin peruskysymys ihmisen langenneisuus vs hyvyys on perheiden kaaoksesta ja aiempien vuosikymmenien ”ulkoistamisinnosta” johtuva kasvatuksen ulkoistaminen. Vanhemmilta yhteiskunnan erilaisille toimijoille. Toinen tähän liittyvä tekijä on sosiaalisen median vallankumous yhdistyneenä vanhemmuuden kaaokseen. Itse asiassa myös monet hyvin konservatiiviset kristityt ja periaatteessa vastuuta kantavat vanhemmat ovat ongelmissa kasvatuksen kanssa.
Kiitos ajatuksistasi, Marko,
Kodin kasvatusvastuu tuntuu yhä enemmän siirtyvän yhteiskunnalle ja kolullle. Liian monelle ”lähin omainen” alkaa olla melkeinpä viranomainen.
Kyllä koulun tehtävänä on ja on ollut myös kasvattaminen; ei opetusta ja kasvatusta voi kovin perusteellisesti toisistaan erottaa. Opetuskin on arvosidonnaista ja arvojen opetus on kasvatusta. Perinteisesti ajatellen: tiedot, taidot, asenteet. Mitä on hyvä ja hyvyys? Siitä on tullut poliittis-vallankäytöllinen asia ja määrittely. En nyt mene ”tiettyihin yksityiskohtiin”…
On usein tapana korostaa pelkistetysti tiettyjä ihmisen piirteitä: (nykyään) hyvyyttä tai (ennen kaiketi) langenneisuutta. Käytännössä me kaikki olemme hyvän ja pahan taistelukenttänä, jos rehellisesti ajattelemme. Ja totta on, että pahuutta ja taipumusta pahaan (tai ainakin hyvän laiminlyöntiin) meillä kaikilla on. Niinhän synnintunnustuksessakin muistutetaan. Toki oma vaaransa on ”syntisyysajatuksissa piehtaroinnillakin”; saati utopistis-toiveikkaassa ihmisen perushyvyyden suuruuden yliarvioinnissakin. Hyvyyden yliarvioinnilla tarjotaan vallankaäyytäjille oiva oikotie oman näkemyksensä vähäkritiikkiselle yliarvioinnille. Näinhän on käynyt esim. SOME-ilmiöissä ”digiloikkimisessa” ja pahuuden projisioimisessa ”yhteiskunnallisiin sortorakenteisiin”: jakoon sorretuista ja sortajista; hyvista ja pahoista; muunto pahiksisita hyviksiksi saadaan (mukamas) aikaan rakenteet vaihtamalla. Tai opetussuunnitelmien krjatut määrittelyt.
Rakenteita ylikorostamalla ihmisen oma vastuu toisaalta voi vähetä; toisaalta ”vastuullisuuspuhe” voi korostaa näkyvän tai tietynsisältöisen vastuullisuustekemisen (”hyvyyden”) tärkeyttä ja saada itse kunkin jopa ”pönkittämään” oma vastuullisuusilmikuvaansa (”brändäys” -ilmiö). Kasvatusilmiö sekin. On julkimääriteltyä kasvatusta ja ”rivienvälimääriteltyä” kasvatusta; ja on tahatonta kasvatustvaikutusta.
Yhteiskuntamme vallitsevat arvot ja asenteen kasvattavat nekin, ”meidän” ja ”heidän” välityksellä.
Näen itse ongelmallisena sekä ihmisen pahuuden että hyvyyden (potentiaalin) yksinkorostuksessa. Pahuuden korostuksessa ihmisestä (lapsesta tai nuoresta) tulee helposti kasvatuksen kohde (oikeastaan vallankäytönkin kohde). Vallankäyttö sinänsä voi olla hyvää tai pahaa. Ihmisen hyvyyspotentiaalin ylikorostus saa aikaan utopistista uskoa kasvaa itsekseen (vaikkakin aina halutaan valtaa käyttää siihen, mihin ”toisen” halutaan kasvan, vallantahtoa ihmisyyteen tuntuu kuuluvan…).
Osin tämä hyvyystaipumuksen korostus on mielestäni johtanut usein ”tee-se-itse” -oppimisen (ja kasvamisen) ylikorostukseen, joka ei kaikille sovellu. Oppimiseen ja kasvamiseen kuluu (tai/ja tulisikin) liittyä myös se, että ymmärretään ja myönnetään oma vajavuus (syntitaipumuskin); ilman sitä on vaikea syntyä syvällistä osaamista. Joskus on tuntunut, että mitä enemmän sanoilla korostetaan ”osaamisen” merkitystä, sitä vähemmän todelliselle ymmärryksen opetukselle (ja kasvatukselle?) jää aikaa. Liiallinen hyvyyden korostus voi saada aikaan myös itsekritiikin puutetta, mikä voi käyttäytymiseen heijastua ei-toivotusti – siinä missä toisaalta ”pahuuden” tai ”huonouden” korostus voi passivoittaa.
Itse näkisin, että turvallisinta olisi perustaa kasvatus realistiseen ihmiskäsitykseen (ja sellaisena itse näen ns. kritillisen ihmiskäsityksen): ihmisellä on potentiaalia hyvään (varsinkin Jumalan moninaisesta vaikutuksesta) mutta meillä on kiusallisen todellinen taipumus jättäytyä pois hyvyyden tieltä. Onko koulu(i)ssa siihen resursseja, on kysymys, jota open pohtinut. Onko aikaa ja resursseja piileviin hyvyyspotentiaaleihin ja taoisaalta vallitseviin ”ei-hyvyyksiin”? Kouluja on tietysti erilaisia ja eri tyyppisiä.
On ehkä osin turhaa kiistellä siitä, onko ihminen pohjimmiltaan hyvä vai paha, jos meillä ei ole yhteistä käsitystä hyvyyden ja pahuuden olemuksesta. Eikä sitä yhteistä taida enää olla?
Siinä pulma.
Hyviä näkökulmia, Jukka M. Kaikille yhteistä pohjaa löytyy ainakin kultaisesta säännöstä. Me kristityt saamme jatkuvasti muistuttaa myös rakkauden kaksoiskäskystä, koska viittaukset Jumalaan ovat sekulaarissa keskustelussa lähes pannaan julistettuja ja Jumala on luovuttamaton osa kristillistä kasvatusta.
Kultainen sääntö ei ole mitenkään välttämättä krist. jumala-sidonnainen. Se on eri muodoissaan ja eri kulttuureissa olut olemassa kauan ja laajalti enne kristinuskoa.
”Kultainen sääntö ei ole mitenkään välttämättä krist. jumala-sidonnainen. Se on eri muodoissaan ja eri kulttuureissa olut olemassa kauan ja laajalti enne kristinuskoa.”
-Tärkeämpi kysymys kuin se, mistä tämä periaate ja eettinen ohje on alkuaan peräisin, on se, noudatammeko sitä. Ja pitäisin ideaalina, että noudatettaisiin sitä Jeesuksen versiota.
Kaikkien Raamattua lukeneiden pitäisi tietää, ettei ihmisen ”ydin” ole hyvä alkuoankeemuksen jälkeen ja omastakin kokemuksesta. Siispä on oleellinen kysymys, mitä johtopäätöksiä tehdään ja kuinka opetetaan. Nykyajan malli on juuri se, että voi miten hyviä kaikki ovat, teki ja toimi miten tahansa. Koska pahaa on vain rakenteet ja opitut tavat, eikä ihmisen mahda sille mitään. Eino Leinon runojakin voidaan käyttää asian tukemiseen, mutta eipä hänkään ollut kristillinen runoilija. Toisin kuin Psalmit, jotka kertoo mikä on todellisuutta.
Samuel K. Nyt kannattaa erottaa toisistaan kaksi asiaa: pedagogiikka ja teologia/usko. Ihmiskäsitys, jonka mukaan ihminen on langennut olento, kuuluu uskon ja teologian alaan ja kyseenalaistaa ajatuksen ihmisen perimmäisestä hyvyydestä. Minustakin tämä käsitys on hyvin perusteltu. Kuria ja vastuun opettamista tarvitaan myös koulussa.
Sen sijaan pedagogiikassa on toisenlainen ihmiskäsitys. Jokainen pedagogisen koulutuksen saanut ja opetustyötä tehnyt (koskee myös kristinopin opetusta seurakunnassa) tietää, että ehdottomien käskyjen, ankarien kieltojen ja rajoitusten asemesta kannattaa usein suositella, rohkaista ja perustella eli ottaa myönteinen näkökulma aina kun se on mahdollista. Varsinkin teini-ikäisten kanssa toimiessa.
Koulun tehtävä ei muuten ole tehdä oppilaista kristittyjä vaan antaa heille myöhemmässä elämässä tarvittavia tietoja, taitoja ja asenteita sekä valmiuksia. Koulu etsii kaikille taustasta riippumattomia yhteisiä käsityksiä. Koulu heijastaa väistämättä oman aikansa yhteiskuntaa ja sen arvoja.
Seurakunnan ja kirkon kannalta tilanne on tietysti nykypäivänä se, että on tarpeen todeta, että kristitty ei välttämättä voi yhtyä kaikkiin koululaitoksen opettamiin käsityksiin. Rakentava kritiikkikin on tarpeen. Mutta yleensä kannattaa välttää mustavalkoisia konfliktiasetelmia aina kuin vain mahdollista.
Sari W:lle kultaisesta säännöstä:
Kultainen sääntö koskee nimenomaan ihmisten keskinäisiä suhteita. Koska se löytyy lähestulkoon kaikista kulttuureista ja uskonnoista, se on erittäin käyttökelpoinen sellaisissakin yhteyksissä, joissa ihmiset tulevat eri taustoista. Kristitty tietysti PITÄÄ tätä yleismaailmallisuutta seurauksena siitä, että taustalla on Jumalan tahto, työ ja toiminta. Sen sijaan ateisti selittää sen vaikkapa evoluution pitkässä juoksussa tuottamana ja ihmisiin sisään rakentuneena ominaisuutena. Ratkaisevaa on että kultaista sääntöä voidaan soveltaa uskontoneutraalisti, kun vaikkapa koululuokassa tai ihmisryhmässä on ateisteja, kristittyjä ja muslimeita. Ja päätyä pitkälti yhteneviin käsityksiin.
Kristillinen ihmiskäsitys ja etiikka taas ei voi lähteä VAIN kultaisesta säännöstä. Tarvitaan rakkauden kaksoiskäsky ja sen laajennuksena tai selityksenä kymmenen käskyä. Silloin huomataan, että kaikille ihmisille uskosta ja uskonnottomuudesta riippumatta yhteinen pohja löytyy edelleenkin kaksoiskäskyn toisesta puoliskosta rakastaa lähimmäistä kuten itseään eli kultaisesta säännöstä.
Haaste on minun mielestäni siinä, että me kristityt vaikenemme yhä useammin rakkauden kaksoiskäskyn ensimmäisestä osasta ja lain kolmesta ensimmäisestä käskystä. Ja siinä sivussa myös seitsemän jälkimmäistä tahtovat muuttua yhä epäselvemmiksi…
Sari, huomautin asiasta siksi, että useista kristillisten keskustelupalstojen omahyväisistä viesteistä olen saanut ymmärtää etteivät ei-uskovaiset kykenisi lähimmäisen rakkauteen ja muiden ihmisten huomioonotamiseen. Mikä on tietysti roskaa.
Marko, olen samaa mieltä.
”Jeesuksen versiolla” tarkoitin sitä, että se on muista poiketen ”aktiivimalli”.
Mene ja TEE.
Tekemättä jättäminen on myös teko. Esim. toisen vanhingoittamisen.
”Tekemättä jättäminen on myös teko. Esim. toisen vanhingoittamisen.”
-Ja se on helppoa.
Ainakin helpompaa kuin se, mihin Jeesus kehotti.
Mistäs tuon voi tietää? Puhutaan vain omasta puolestamme ettemme yleistäisi alueelle, jota emme ehkä tunne. Tiedän pahasti loukattuja ihmisiä, jotka ovat valtavin tahdonponistuksin olleet kostamatta. Toisin kuin esim. Jeesus joka Tessalonikialaiskirjeen mukaan palaa tänne tulisien enkeleiden kanssa juurikin kostoretkelle.
”Tiedän pahasti loukattuja ihmisiä, jotka ovat valtavin tahdonponistuksin olleet kostamatta. ”
-Hieno homma. Mutta tuohon tulee _lisäksi_ se Jeesuksen kehottama aktiivinen osuus. Osoita rakkautta niille, jotka ovat sinua loukanneet.
Puhumme kultaisesta säännöstä emmekä rakkauskäskystä.
Kultaisella säännöllä tarkoitetaan Jeesuksen opetusta Vuorisaarnassa: “Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.”
Tämä sääntö on siis mone monissa muissa kulttuureissa,myös kristillisiä kulttuureita paljon rauhanomaisimmissa.
”Puhumme kultaisesta säännöstä emmekä rakkauskäskystä.
Kultaisella säännöllä tarkoitetaan Jeesuksen opetusta Vuorisaarnassa: “Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.”
Tämä sääntö on siis mone monissa muissa kulttuureissa,myös kristillisiä kulttuureita paljon rauhanomaisimmissa.”
-Siteerasit tuossa Jeesusta, joka esitti kultaisen säännön aktiivisessa muodossa: ”tehkää”.
Ja vei sen vielä pidemmälle. Liitti siihen juuri tuon minkä edellä sanoin: rakkauden osoittamisen vihamiehelle.
Tämä on tosiasia. Missä muualla (missä ”monissa muissa”kulttuureissa ja uskonnoissa) tämä periaate on esitetty näin haastavassa ja vaativassa muodossa? Jeesuksen, ja kristinuskon, opetus on uniikki ja radikaali. Siitä ei pääse mihinkään.
”Niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää te heille. Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, mitä kiitettävää siinä on? Syntisetkin rakastavat niitä, joilta itse saavat rakkautta. Jos te teette hyvää niille, jotka tekevät hyvää teille, mitä kiitettävää siinä on? Syntisetkin tekevät niin. Ja jos te lainaatte niille, joiden uskotte maksavan takaisin, mitä kiitettävää siinä on? Syntisetkin lainaavat toisilleen, kun tietävät saavansa takaisin saman verran. Ei, rakastakaa vihamiehiänne, tehkää hyvää ja lainatkaa, vaikka ette uskoisikaan saavanne takaisin. Silloin teidän palkkanne on suuri ja te olette Korkeimman lapsia, sillä hän on hyvä kiittämättömille ja pahoille.”
(Luuk. 6:31-35)
Melko skitsoa tuo vihamiesten rakastaminen, koskpa J. tulee tulisine enkeleineen kostamaan ei edes vihamiehille vaan vain ihmisille, jotka eivät häntä ja hänen isäänsä tunne. (Tessalonikialaiskirje)
Pyytettömän ns agape rakkauden toi muuten Palestiinaan buddhalaisen keisari Asokan lähetyssaarnaajat vasta 200 luvulla EKr. Ennen sitä ei Vt asiaa tunne. Essealaiset omaksuivat sitten asian pythagotalaislta, kuten Jeesuskikin, joka tod. näk. käski rakastamaan liikkeen sisäisiä vihollisia. Tarvittiin yhtenäisyyttä Roomaa vastaan.
Marko Sjöblom kirjoittaa:””Ainakin nämä kuuluvat kristilliseen ihmiskuvaan langenneisuuden ohella: Ihminen on arvokas: Jumalan luoma ja lunastama. Hänellä on Jumalan antama tehtävä rukoilla ja tehdä työtä sekä rakastaa lähimmäistään ja hän on myös elämästään ja ratkaisuistaan vastuussa Luojalleen. Lisäksi ihminen on erityisasemassa suhteessa muuhun luomakuntaan kuten eläin- ja kasvikuntaan. On kuitenkin helppo nähdä, että on useammastakin syystä epärealistista odottaa tällaiseen näkemykseen palaamista yhteiskunnassamme.””
Siis kuinka tuon voi ymmärtää kun tutkii kirkon historiaa eli miten kirkko on toiminut?
Siis nykyisin on juuri selkeästi tullut tuo kirjoituksessa mainittu ”ihminen on arvokas” ajattelu, onko sitä ollut ennen? Kuinka kirkko toimi aiemmin, oliko ihminen todella arvokas vai huolehtiko kirkko yhteiskunnan ”etiikasta” tuomitsemalla ihmisten tekoja jopa kuoöemaan asti (kahden kertainen aviorikos)?
Siis kysymys on mitä ns ”vanhoilliset” kirkossa haluavat, ”karttakeppi” opetusta vai mitä kun haikailevat vanhan hyvän ajan perään?
Ari P. Kuolemanrangaistus kaksinkertaisesta huorinteosta on menneiden aikojen maallinen lakipykälä eikä liity kasvatukseen millään tavoin. (Kaksinkertainen huorinteko tarkoitti julki tullutta aviorikosta, jossa kumpikin osapuoli oli tahollaan naimisissa).
Karttakepillä sormille lyöminen – jos sitä tarkoitat – on menneiden aikojen pedagogiikkaa. Oppilaan tuollainen pahoinpitely tai häpäiseminen rangaistuksena ei ole millään tapaa hyväksyttävissä vaan lisää arkuutta ja heikentää oppimista. Sitä paitsi se on laissa kielletty. Onneksi.
Kristillinen kasvatus ja ihmiskäsitys tarkoittavat sellaista (myönteistä) arvopohjaa, joihin kasvatus ja/tai opetus perustuvat. Nykyään ymmärretään paljon paremmin kuin menneinä vuosisatoina, minkä lainen oppilaan kohtaaminen on hyödyksi ja mikä vahingoksi. Me, jotka arvostamme kristillistä ihmiskäsitystä emme kaipaa takaisin virheellisiksi osoitettuja ”kasvatus”menetelmiä.
Marko Sjöblom puhut ”maallisesta” lain säädönnästä, mikä oli kirkon rooli, puolustiko se ihmisiä ettei heitä tuomittu vai ei, miten kirkko otti kantaa lakien höllentämisiin, ajoiko se niitä vai vastustiko?
Siis olisi mielenkiintoista jos kirkko ottaisi kantaa ”maallisii lakeihin”, eikö vain?
Ari P. Yhteiskuntamme 1500-1700 -luvuilla oli hyvin eri tavoin järjestetty kuin tänä päivänä. Kirkon asema ja ihmisten koko ajatusmaailma oli toisenlainen kuin nykyään. Kaikki valtakunnan alamaiset yksittäisiä diplomaatteja lukuun ottamatta olivat kristittyjä. Myös käräjiä istuvat tuomarit.
Tiedämme, että yleensä silloin, kun käräjillä käsiteltiin rikoksia, joista laissa oli säädetty kuolemanrangaistus, pyrittiin monin erin tavoin etsimään lieventäviä asianhaaroja, jotta ankarinta rangaistusta ei tarvitsisi käyttää.
Vastaus kysymykseesi on, että kristityt, jotka siis kaikki kuuluivat myös kirkkoon, pyrkivät yleensä lieventämään ankarimpia lain säädöksiä. Joukossa oli tietenkin myös ankariksi tiedettyjä tuomareita, jotka vetivät kovaa linjaa esimerkiksi moraalia koskevissa asioissa. 1600-luvulla koko protestanttisessa pohjoisessa Euroopassa oli vahvana suuntaus, joka piti Mooseksen lakia esimerkillisenä myös yhteiskunnalle. Muutos lempeämpään suuntaan alkoi vuoden 1734 laissa. Käräjille kun mentiin, noudatettiin jo silloin sitä lakia, joka oli voimassa eikä tehty päätöksiä mututuntumalla.
Kasvatus joko nousee Kristillisestä arvomaailmasta, eli lapsi saa pienestä pitäen ns. Kristillisen kasvatuksen, jonka ytimessä, on lähimmäisen huomioon ottaminen. Tämä alkaa kodista ja kuten tiedämme lapsi oppii isän ja äidin mallista ja puheista.
Myös iltarukous ja Jumalasta kertominen kuuluu kasvatukseen.
Tai kasvatus nousee joistakin muista arvoista. Sekulaarit arvo voivat kasvattaa lapsiaan hyvin, mutta kaikkineen on tärkeintä, että lasta ei jätetä kasvattamatta.
Jos lapsen ilkeys, kierous, jopa pahuus, kateus, toisten manipulointi ynm. ihmisen luontaiset ominaisuudet jätetään huomioitta ja ajatellaan, että kyllä se siitä, kunhan kasvaa, niin pieleen menee… Ihmisen (lapsen) itsetuntemusta on kasvatuksen kautta
ohjattava ja tuettava, eikä se onnistu ilman, että totuus ihmisestä kielletään.
Synti asuu jokaisessa ihmisessä syntymästä asti, ja tämän asian ymmärtäminen näyttää nykyisin olevan hukassa… Ongelmia on tiedossa. Eli paljolti blogisti kanssa samaa mieltä, Kristillisen ihmiskäsityksen hiipuminen yhteiskunnassa johtaa myös
Kristillisen etiikan hiipumiseen. Yhteisöllisyys on hieno tavoite, mutta se ei synny itsekseen.
Ihmisen (lapsen) itsetuntemusta on kasvatuksen kautta ohjattava ja tuettava, eikä se onnistu jos totuus ihmisestä kielletään. (Korjaus edelliseen…)
Jiskan käsitys sekulaarin ihmiskäsityksen epärealistisuudesta on kyllä oikea, mutta muitakin syitä koulukriisiin on. Lyhyesti lueteltuna: 1.liika digitalisaatio 2. luokkayhteisön heikkous, joka osin johtuu oman luokkahuoneen puuttumisesta 3.ulkonaisen kurin ja käytöstapojen romahdus niin koulussa kuin kotona 4. päihteiden käyttö yhä nuoremmissa ikäluokissa 5.terveen sukupuoli-identiteetin kehittymisen vaikeutuminen ”monisukupolisuutta” mainostettaessa (jopa koulukasvatuksessa!)
Kyllä varmasti ja tuo viimeksi mainittu on yksi hallitusten hullutus nuorisoa sekoittamaan.
Kiitos, Yrjö S!
Yrjö, olet toki oikeassa.
Kuitenkin lienee myös niin, että esim. ulkoisen kurin puute on ainakin osin sidoksissa myös siihen, että vallalla on olettamus ihmisten hyvyydestä (myös käytöksessä) ja että käytöksen ongelmat ovat vain ja ainoastaan ”rakenteista” tai ”menneen ajan ahdasmielisyydestä” johtuvia; eivät siitä, että ihmiset olisivat (myös) langenneita. Kuri(nalaisuus) nähdään pahana (ja liiallinen todella on ja erityisesti on ollutkin). Digitalisaatio voidaan nähdä myös itseohjautuvuuden korostuksena, jonka taustalta löytyy myös oletus ihmisen hyvän olemuksen korostuksesta, eikä huomata, että se perustuu melkoisen idealistiseen ihmiskuvaan. Toki sillä on hyvätkin puolensa maltillisesti käytettynä; mutta edellyttää tietynlaista perustottumista (tai totuttamista) itsekurilliseen toimintaan. Langenneella ihmisella on kiusaus käyttää ”kepulikonsteja” (netin pintaselailu ja tekoälyn väärinkäyttö?).
Varsinainen pedagogiikka on todellakin oma kysymyksensä. Digitalisaatiosta on jopa sanottu, että hyvä digitaalinen opetus vaatii suorastaan enemmän resursseja kuin ns. lähiopetus, jos halutaan todella hyviä lopputuloksia. Helposti digoloikka nähdään ns. tehostamiskeinona. Toki eri ihmiset ovat erilaisia. Oma kokemustuntumani on, että ne, jotka kotoa saavat tukea hyötyvät eniten ns. uusista menetelmistä – itseohjautuvuuden ja digitaalisuuden mahdollisuuksista. Ne, joilla ei ole (ollut) niin hyvät ”taustatukijoukot” (pidemmältä ajalta) ovat vaarassa pudota. ”Isäpuutteisiakin tuntuu olevan.
Oma kysymyksensä on myös ns. ryhmäytyminen: varsinkin nyt digiloikkien aikoina ryhmäytyminen ja yhteisöllinen (oppiminen ja) kasvaminen saattaa jäädä vähemmälle, yksilöllisyys helposti korostuu. Varsinkin tunnetaidot ovat osalla ns. haasteellisia. Korona-aika nähtiin digiloikan mahdollisuutena ja ponnahduslautanakin. Mutta kovin raskaana se on monen nuoren kohdalle käynyt.
Olemme suuressa yhteiskunnallisessa murroksessa ja koulu ei ole siitä irrallaan.
Jos lapsi saa kodissaan täyden rakkauden ja on saanut kokea turvallisen kiintymyssuhteen, niin tuskin suurempia ongelmia hänellä koulussakaan on. Eikä hän niitä toisille niitä ole todennäköisesti järjestämässä. Kaikki kodit eivät kykene luomaan lapsilleen rakkaudellista kasvuympäristöä, jossa lapsi aina saa avun, kun sitä tarvitsee. Päiväkotiin joutuminen vauvana , tai taaperoikäisenä voi keskeyttää kiintymyssuhteen kehittymisen. Näin se pohja jonka varassa tämän pitäisi selvitä elämästä on rikki. Turvaton kiintymyssuhde altistaa lapsen monille vaikeuksille ja koulu voi näihin vaikeuksiin vaikuttaa hyvin vähän. Koulun kun tulisi keskittyä opettamiseen, eikä lapsen tunneelämän hoitamiseen.
Sisäisen turvallisuuden omaava lapsi ei tarvitse etsiä turvaa koulusta, eikä opettajista. Hänen turvallisuutensa tunne ei järky myöskään siitä, ettei ole turvallisia ryhmiä , eikä omaa pulpettia, tai luokkaa. Hänen identiteettinsä perustuu siihen että hän on hyväksytty ja rakastettu.
Ainoa mitä nyt tarvitaan on tukea kodeille. Varsikin pienten lasten perheisiin. On paljon yksinhuoltajia , eikä kaksikaan vanhempaa riitä jos muut olosuhteet ei kasvatusta ole tukemassa.
Kristillinen ihmis- ja kasvatuskäsitys voidaan minun ymmärtääkseni käsittää kahdella hyvin eri tavalla. Yksi tapa on kasvattaa lapset ”kurissa ja Herran nuhteessa”. Toinen tapa on nähdä lapset arvokkaina Jumalan kuvina, luotuina ja lunastettuina yksilöinä. Tämä jälkimmäinen painotus lienee tänä päivänä tavallisempi, mutta kumpaakin painotusta tarvitaan. Itse nostaisin esiin Lutherin käskyselitysten keskeisen ajatuksen: meidän tulee rakastaa ja pelätä Jumalaa niin, että teemme ja jätämme tekemättä sitä ja tätä. Meillä ei siis ole vain oikeuksia vaan myös ja ennen kaikkea velvollisuuksia.
Suomalaiseen koululaitokseen on vaikuttanut hyvin paljon 1960- ja 1970- lukujen vasemmistolaissävyinen näkemys. Ihminen on pohjimmiltaan hyvä. Erilainen häiriökäyttäytyminen johtuu erityisesti onnettomista (yhteiskunnallisista) olosuhteista ja epätasa-arvosta ja kasvatus kuuluu yhteiskunnalle. Tässä näkemyksessä on kyllä paljon oikeaa, mutta myös epärealistista idealismia kuten opettajien kurinpitovallan minimointi. Valitettavasti oppilaissa on ihan oikeasti myös laiskoja, ilkeitä, peliriippuvaisia ja kotona eri syistä kasvattamatta jääneitä. Kuten myös fiksuja, oppimiseen innostuneita jne.
Lopuksi Pekka Veljelle: Puhut paljon hyvää asiaa. Mutta silloin, kun se elämä kotona on kaaoksessa, pitää koulunkin yrittää tarjota selkeitä, turvallisia ja myös rajoja asettavia rakenteita. ”Oma” paikka, pulpetti, luokka ja luokkahuone ovat silloin hyvin tärkeitä turvallisuutta luovia asioita.
Marko Sjöblom puhut maallisesta lain säädönnästä vaikka koko kansa olisi ollut ns ”kristillinen”, entä onko kirkolla omia ohjeita opetukseen?
Ari P. Puhuin Suomesta (joka silloin oli osa Ruotsia) 1600-luvulla, en nykyajasta. Periaatteessa silloinkin tehtiin ero ”kirkollisen” ja ”maallisen” välillä. Lisäksi kirkolla ja sen seurakunnilla oli paljon sellaisia tehtäviä, jotka nykyaikana kuuluvat valtiolle, kunnille, kunnan sosiaalitoimelle ja koululaitokselle (joita ei ollut silloin olemassakaan). Kirkolla oli myös omaa oikeudenkäyttöä.
Kirkon, valtion, uskon ja elämän kekinäinen yhteys olinpaljon tiiviimpi kuin nykyään.
Ehdotan, että teet itsellesi (ja meille muillekin) selvemmäksi, tarkoitatko kommenteillasi ja kysymyksilläsi nykypäivää vai mennyttä aikaa. Silloin vältämme turhat väärinymmärrykset ja pahan mielen.
Nykyään kristitty elää sekä maallisessa yhteiskunnassa (Suomen kansalainen, kunnan jäsen, turvapaikan saanut maahanmuuttaja…) että seurakunnassa. Kristittykin seuraa maallista lainsäädäntöä.
Kirkolla on omia ohjeita opetukseen, mutta niitä sovelletaan vain seurakunnan toiminnassa kuten rippikoulussa januorten toiminnassa. Nuo ohjeet liittyvät siihen, mihin vaikkapa rippikoulussa pyritään, sen tavoitteet kun ovat erilaiset kuin koulun. Käytännössä me sovellamme hyvin paljon samanlaisia opetustapoja kuin koulussa: luemme, keskustelemme, katsomme elokuvia ja opettelemme ulkoa tärkeitä asioita. Lisäksi rukoilemme, osallistumme jumalanpalveluksiin ja sen sellaiseen.
Marko Sjöblom siis kirkon opetus ohjeet löytyvät sen sivuilta ja koskevat esim rippikoulua?
Perus kysymys on (minulle) että onko uskovien elämä ja sen ”ohjeet” muuttuneet ajansaatossa, siis kasvaako Jumalan sana erilaista hedelmää nykyään kuin aiemmin?
Ari P. Tiedät varmasti, että meitä luterilaisia on ”moneen junaan”. Toisten mukaan uskovien elämä ja sitä koskevat Raamatun ohjeet ovat muuttuvia, toisten mukaan muuttumattomia. Itse lukeudun näihin jälkimmäisiin. Joka tapauksessa meidän pitää rukoilla ja miettiä, miten Raamatun opetuksia pitää soveltaa meidän aikanamme.
Marko Sjöblom siis kun kirkon tunnustuskirjoissa VIELÄ tänä päivänä(kin) lukee seuraava ohje teille papeille opettaa nuoria:
Nuorten keskuudessa pidä kuitenkin aina kiinni yhdestä ja samasta muodosta ja esitystavasta. Opeta heille ensimmäiseksi yllä mainitut kappaleet, nimittäin kymmenen käskyä, uskontunnustus, Isä meidän -rukous jne., sana sanalta tekstin mukaisesti siten, että he kykenevät toista maan ne ja oppivat ne ulkoa.
Mutta niille, jotka eivät halua oppia, on sanottava, että he kieltävät Kristuksen ja ovat kaikkea muuta kuin kristittyjä. Heitä ei myöskään saa päästää ehtoolliselle, ei todistamaan yhdenkään lapsen kastetta eikä nauttimaan vähääkään kristityn vapautta, vaan heidät on jätettävä kerta kaikkiaan paavin ja hänen virkakuntansa, vieläpä itse Perkeleen käsiin. Heidän vanhempiensa ja isäntiensä on kieltäydyttävä antamasta heille ruokaa ja juomaa sekä ilmoitettava heille, että ruhtinas haluaa ajaa tuollaiset raakalaiset maasta pois. (https://tunnustuskirjat.fi/vahakatekismus.html)
Eikö tuossa ole ohjetta kerrassaan ja tuon opettajan opeistako otat oman iankaikkisen elämän ohjeet?
Ari P. Olet ennenkin lainannut samaa tunnustuskirjojen katkelmaa ja penännyt vastauksia. Muistaakseni vastasin Sinulle.
Tuo Lutherin ohje ei ole mikään jumalallinen käsky, jonka mukaan kirkon ja kristittyjen tulisi kaikkina aikoina toimia. Se heijastaa Lutherin retoriikkaa ja 1500-luvun ajattelua. Tiedämme, että uhkailu ja nälässä pitäminen on huono tapa opettaa yhtään mitään. Luther oli muutenkin mestari kärjistämään. En ihan usko, että Luther tosissaan ajatteli, että lapsia pitäisi pitää nälässä ja uhata näitä maasta karkottamisella. Ja jos ajatteli, hän oli siinä väärässä. Aikoinaan vanhemmat kyllä pelottelivat ja uhkasivat lapsia, mutta niin EI pidä toimia. Missään asiassa.
Sen sijaan meidän kannattaa pysähtyä ja vähän miettiä:
Miksi Luther piti niin tärkeänä, että kaikki kastetut osaavat kristinopin ydinasiat (eli katekismuksen kappaleet)?
Syitä on kaksi: Ensiksikin tuona aikana ruhtinas päätti, mitä kristinuskon suuntausta hänen hallittavanaan olevat alamaiset tunnustivat. Se taas kävi ilmi katekismuksesta. Ehtoollisella käynti ja kummiksi pääseminen olivat tuon ajan ihmisille yhtä tärkeitä asioita kuin ajokortti meille. Lutherin pointti on vähän sama kuin autokoulussa olisi änkyröivä oppilas, joka ei halua oppia liikennesääntöjä mutta haluaa ajokortin siitä huolimatta. Hänelle pitää kyllä tehdä selväksi, että ilman liikennesääntöjen tuntemusta et ajokorttia saa!
Toiseksi Luther tiesi saavuttaneensa kristityn vapauden, löytäneensä armon ja rauhan pitkän kamppailun jälkeen. Hän osasi siis arvostaa tätä koska tiesi, mikä vaihtoehto oli: menettää armo ja rauha. Katekismus sisälsi ja sisältää sen, mitä me kristityt eniten tarvitsemme jotta pysymme taivastiellä. Sellaisen aarteen saamiseen kannattaa nähdä vaivaakin ja välillä muistuttaa, mihin ilman oleminen johtaa: turmioon. Ei katekismuksen ydinasia ole pelottelu ja uhkaaminen vaan Jumalan tahto ja Hänen armonsa.
”Minä uskon, että Jeesus Kristus… on minun Herrani. Hän on vapahtanut ja lunastanut minut, kadotetun ja tuomitun syntisen, ei kullalla ja hopealla vaan viattomalla kärsimisellään ja kalliilla verellään…”
Kyllä tällaisia opetuksia kannattaa lukea ja opetella ulkoa.
Siunattua talviaikaa!
Jos lapsella ei ole sisäistä turvallisuuden tunnetta, niin ei koulu kykene asiaa korjaamaan. Tietysti on paljon lapsia, joilta turvallisuuden tunne puuttuu. Heille olisi välttämätöntä luoda turvallinen oppimisympäristö.
Koulu ei vain siihen aina kykene. On aivan liian paljon opetusta häiritseviä lapsia. Samalla koulun keinot vaikkapa kiusaamisen kitkemiseen on hyvin rajalliset. Koulun on lupa käyttää vain tiettyjä keinoja ja jollei ne auta, niin koulu ei kykene asiaa korjaamaan. Tässä rakkaassa kotikaupungissani on jouduttu palkkaamaan vartioita, jotta lapset voivat olla ja tulla kouluun.
Jos kotona on elämä kaaoksessa, niin on se lapsella sitä koulussakin. Kaaosta kotona ei siihen edes tarvita, että lapsi ei kykene opetukseen keskittymään. Silloin lapsen käytös luonnollisesti on muita häiritsevää.
Jotkut vanhemmat vievät lapsiaan joka ilta harrastuksiin. Jolloin kokona vietetty aika jää minimiin. Jos yhteistä aikaa on vähän, niin kasvatukseenkaan ei jää aikaa. On lapsia jotka viikon lopulla ovat aivan poikki.
Tiedämme hyvin sen miten suuri merkitys sillä on että lapsi saa luoda turvallisen kiintymyssuhteen alle kolmen vuoden iässä . Silti yhteiskuntana toimimme aivan, kuin olisi lapsen etu, että hän ei ole kotoa noiden ratkaisevien ensimmäisten vuosien aikana.
Vanhemmat on lapsen kohtalo. Jos he eivät ole kykeneviä kasvattamaan, niin heitä on turha siihen patistaa. Silloin lapsi tarvitsee erityistä apua ulkopuolelta. Tätä apua on aivan liian vähän saatavissa.
Jos koulun toimintaympäristö on sellainen, ettei omaa pulpettia ja luokkaa ole, niin onhan se kova paikka lapselle. Hän ei voi asiaan kuitenkaan mitenkään vaikuttaa. Tilanne vaikuttaa lapsen ahdistuneisuuteen.
Jos lasta kaltoinkohdellaan kotona, tai koulussa, niin sillä kaikella on valtavan suuri merkitys lapsen tulevaisuudelle. Jos kaltoinkohtelu voitaisiin lopettaa, niin saisimme aikaan yhteiskunnan jossa rikollisuus, päihteet, liikalihavuus ja monet muut terveysongelmat olisi paljon vähäisempiä, kuin nyt.
Yhdenkin lapsen pelastaminen on miljoonan arvoinen suoritus ja siihen tarvitaan vain yksi aikuinen.
Niin, eihän koulun mahdollinen hyvä tuki tietenkään sitä välttämättä edellytä, että opettaja olisi kristitty sinänsä. Jos käsitys ihmisestä on realistinen, on kuitenkin edellytykset siihen, että koulu voi tarjota ”korvaushoitoa” silloin, jos kotoa ei ole saanut sitä, mitä olisi ollut tarpeen. Ideaalimaailmassahan me emme elä.
Opetuksen (ja kasvatuksen) taito on taito sinänsä.
Opettamisen taidosta kertoo jo 2 Moos 35:34:
”Hänelle ja Oholiabille, Ahisamakin pojalle Danin heimosta, Herra on antanut myös taidon opettaa muita.” (Ilmestysmajan rakentamisen yhteydessä.)