Koti takaisin keskiöön.
Olen aloittamassa nyt maaliskuun alussa kotikirkkoliikettä. Tavoitteeni – on aika palauttaa kodit ja ystävien kokoontuminen takaisin kristinuskon keskiöön. Kotikirkkoliike välittää näkyä siitä, että koti on kristityille uskon todeksi elämisen paikoista tärkein, vaikka tämä unohtuu helposti. Nyt kirjoittelen tänne hamottakseni, mitä ajatuksia uusi projektini tuo mieliinne.
Miksi?
Kristinusko lähti liikkeelle kodista kotiin leviävänä Jumalan valtakunnan liikkeenä, jossa jokainen kristitty kasvoi Kristuksen seuraajaksi. Tämä liike muutti radikaalisti ympäröivän Rooman yhteiskunnan inhimillisemmäksi, kun laajeneva kotien verkosto toimi Jumalan välittämisen kanavana omassa ympäristössään. Erillisiä kirkkorakennuksia ei ollut, eikä niitä kaivattu. Kristuksen seuraajiksi tulleet ihmiset adoptoitiin johonkin kotiseurakuntaan. He oppivat näkemään, mitä on kristityn arkinen elämä, ja vähitellen hekin avasivat oman kotinsa ovet, ja alkoivat toimia Kristuksen lähettiläinä omassa ympäristössään. Missio tapahtui kotien kautta.
Kun keisari Konstantinus 320-luvulla teki kristinuskosta valtionuskonnon, niin kotikokoontumiset lakkasivat. Niin, ne sitten myös kiellettiin. Kirkkorakennukset, messut ja hengelliset ammattilaiset tulivat keskiöön. Kristinusko hengellisenä liikkeenä lakkasi, ja sen korvasi kirkko instituutiona. Sanat saivat uuden merkityksen. Ihmisiä alettiin kutsua kirkkoon, sen sijaan että he olisivat olleet kirkko, Jumalan kansa. Kotikirkkoliikkeen tavoite – palata takaisin juurille, löytää kodit uudelleen.
Miten?
Kotikirkkoliike muistuttaa siitä, että seurakuntatoiminnan ja yksilön hengellisen elämän väliin kuuluu palanen – kodit – joka on keskeistä hengelliselle hyvinvoinnillemme. Se on se paikka, jossa ns. yleinen pappeus voi parhaiten toteutua. Jeesuksella oli syynsä tuoda kodin ateriapöytä keskiöön. Kristinusko kasvoi kotien elämän kautta, ja kodit palautuivat keskiöön aina myös reformaation ja herätysten aikana.
Kodeissa sekä usko että ystävyys vahvistuvat, ja usko muuntuu välittämiseksi. Kotikirkkoliike haluaa verkottaa niitä ihmisiä, jotka haluavat kokoontua ystäviensä kanssa kodeissaan elämään uskoaan todeksi. Kotikirkkoliike rohkaisee myös seurakuntia näkemään kotien mahdollisuudet paikkoina, missä hengellinen vanhemmuus toteutuu parhaiten. Seurakunta voi hyvin, silloin kun kodit voivat hyvin. Kirkon hyvä ohjelmatarjonta ei koskaan voi korvata kotien tarjoamaa yhteyttä.
Missä?
Hengellisen elämän kotikeskeisyys oli eräs selitys Israelin kansan ainutlaatuiseen selviämiseen vuosituhansien koettelemusten keskellä. Rukous ja jokaisen perheen viikoittainen sapattiaaton ateria olivat avaimia sekä kansan hengellisen identiteetin, että perheiden yhteyden säilymiselle. Nämä juutalaisuuden toimintamallit olivat pohjalla, kun liikkeelle lähtenyt kristinusko laajeni viettäen kodeissa viikoittaista ylösnousemusjuhlaa ja levittäen uudenlaista radikaalia yhteisöllisyyttä. Usko levisi siellä, missä ystävyys, elämän jakaminen ja Jumalan tahdon etsiminen ovat samanaikaisesti totta. Kodeissa, ja parhaimmillaan ruokapöydän ääressä.
Miksi nyt?
Kotien uudelleen löytyminen on juuri nyt osa myös globaalia trendiä. On arvioitu, että USA:ssa vuonna 2025 mennessä 35% kristityistä on siirtynyt pois perinteisestä seurakuntatoiminnasta ja alkanut kokoontua kodeissaan kaivatessaan aitoja ihmissuhteita (Barna). Kotikirkkoliike haluaa tuoda esiin sen, että kotikokoontuminen on osa kirkon alkuperäistä, tavoiteltavaa rikasta perinnettä, jonka tulisi olla osaltaan rikastuttamassa vallitsevaa seurakuntatoimintaa. Kotikirkkoliike pyrkii välittämään ideoita ja toimintamalleja liikkeenä, olematta itse yhteisö tai seurakunta. Seurakuntien kannalta Kotikirkkoliikkeen viesti voi tarjota niille avaimen vaikkapa uuteen strategiaan. Auttaa seurakuntia näkemään selvemmin se, että panostamalla koteihin, sekä yksilöt että seurakunnat voivat paremmin.
Suomessa 30% kirkon jäsenistä sanoo uskovansa niin kuin kirkko opettaa, mutta säännöllisesti kirkossa heistä käy vain muutama prosentti. Tälle kohderyhmälle kotikirkkoliike haluaa tarjota tukea, jotta he voisivat alkaa kokoontua kodeissaan ystäviensä kanssa elämään uskoaan todeksi.
Samalla uskon, että suurin osa niistä, jotka ovat nyt aktiivisia kirkossa kävijöitä, eivät näe kotikirkkoliikettä tarpeelliseksi. Olkoon näin, jättäköön he kotikirkkoliikkeen infon hyvällä omallatunnolla huomioimatta.
Kuka?
Projektin käynnistäjänä on pastori Hannu Vuorinen. Hän oli aloittamassa runsas 20 vuotta sitten Helsingissä Verkostoa, luterilaista seurakuntayhteisöä, etsiessään toimivia yhteisöllisyyden malleja. Kotikirkkoliike on hänen kohdallaan edelleen tämän matkan jatkumista. ”Toimiva yhteisöllisyys ei synny kun tavoittelemme yhteisöllisyyttä. Sen sijaan terve yhteisöllisyys on seuraus siitä, kun etsimme Jumalan valtakuntaa. Opettelemme Jumalan tahdon mukaista elämää, joka alkaa yksilöistä, ihmissuhteista ja kodeista. Sivutuotteena syntyy yhteisö.”
Hannu Vuorinen on projektia varten osittaisella virkavapaalla Tampereen seurakunnista maaliskuun 2021 alusta.
Tiimi
Kotikirkkoliike on jo totta Suomessa. Projektin tavoite on siksi myös verkottaa ja saada näkyväksi kotikokoontumisten parhaat käytännöt ja tekijät Kotikirkkoliikkeen FB-sivuille. Sivut toimivat sujuvasti maaliskuun puolestavälistä alkaen. Toivomme, että jo toukokuussa FB-sivuilla olisi edustava, monipuolinen 20 hengen tiimi jakamassa omia kokemuksiaan ja näin resurssoimassa ja rohkaisemassa niitä, jotka haluavat lähteä tälle matkalle.
Sinä?
Kotikirkkoliikkeen taustalla on myös ajattelutavan muutos. Perinteinen ajattelutapa on usein se, että olen kristitty, kun uskon ja toimin samoin kuin toiset. Monia kotikirkkoliikkeessä mukana olevia yhdistää sen sijaan ajatus matkalla olemisesta. Haluamme oppia paremmin ymmärtämään ja oppimaan yhdessä sitä, mitä on Jeesuksen seuraaminen. Oppia ottamaan askelia arjessa. Kokoontua yhteen toisten kanssa ja oppia toinen toisiltamme, vaikkapa aterian ääressä. Toisten kutsumus voi olla avata kotinsa ovet ystäville, toisille kutsumus voi taas olla aivan jotain muuta. Mutta me kaikki tarvitsemme toisia ihmisiä, joiden kanssa jakaa elämää.
hannu.vuorinen@evl.fi
Hannu Vuorinen eikö tampereella ollut karismaattinen luterilainen seurakunta jolla oli kotiryhmiä, oletko tietoinen siitä?
Toimiko se vai ei, onko enää?
Kaikki avaukset, joissa pyritään todelliseen ihmisten keskinäiseen yhteyteen, niinkuin Herramme opetti, tulisi ottaa vakavasti. Tässä on yksi sellainen. Nykyinen meininki, jossa edestä johdetaan urkumusiikin soidessa ja toisiaan tuntemattomat ihmiset istuvat penkeissään jääden edelleen toisiaan tuntemattomiksi kuulemassa sanomaa: kerran kastettu, aina pelastettu, ei ole mielestäni sitä, mihin Jeesus on seuraajiaan kutsunut.
Voisihan pappi olla kirkossa ja asettaa siellä ehtoollisen ja seuraisin sitä ehtoollisvälineiden kanssa kotona. Nekin voisi kirkko toimittaa minulle vaikka postissa. Silloin en jäisi pitkiksi ajoiksi ilman ehtoollista, joka kuitenkin on ollut minulle joka viikkoinen siunauksen lähde ja uudelleen alkamisen paikka. Onko nyt todellakin niin että ehtoollisesta pitää voimanlähteenä luopua, jos tämä tautitilanne ei lopu ollenkaan. Mikä asia ei tietenkään ole toivottu, mutta hyvin mahdollinen.
Pekka kyllä ”uskosi” on todella luja, siis kirkkoon.
Tulee vaan mieleen mitä on se vapaus johon Jeesus vapauttaa?
Siis voiko kirkko” herrana hallita” toisen ihmisen uskoa, tässä tapauksessa rajoittaa ehtoollisen viettämistä?
”Voisihan pappi olla kirkossa ja asettaa siellä ehtoollisen ja seuraisin sitä ehtoollisvälineiden kanssa kotona. ” Ehtoolliselle osallistuminen on kirkossa nähty ihmisen konkreettisena osallistumisena. Sillä on suuri merkitys, että koko seurakutna on läsnä psyykkis-fyysisenä kokonaisuutena. Kirkossa vierastetaan yksilölähtöistä ehtoollista. Poikeuksen tekevät sairaat, joille diakonit toimittivat sairasvuoteelle konsekroidut leivät ja viinin. Kieltämättä aika on raskas ja vaikea.
Hannu Vuorinen kirjoittaa;
”Kun keisari Konstantinus 320-luvulla teki kristinuskosta valtionuskonnon, niin kotikokoontumiset lakkasivat. Niin, ne sitten myös kiellettiin. Kirkkorakennukset, messut ja hengelliset ammattilaiset tulivat keskiöön. Kristinusko hengellisenä liikkeenä lakkasi, ja sen korvasi kirkko instituutiona. Sanat saivat uuden merkityksen. Ihmisiä alettiin kutsua kirkkoon, sen sijaan että he olisivat olleet kirkko, Jumalan kansa. ”
Tässä on historiaa vääristetty. En tiedä mihin lähteeseen, mielikuvaan tälläinen olettamus perustuu?
Onko tarkoitus maalata historian kautta negatiivinen kuva kirkon kehityksestä ja sitä kautta oikeuttaa oma visio? Joka tapauksessa se mitä blogisti kirjoittaa ei ole totta.
Kerro minkä lauseen näet toisin. On helpompi perustella…
Hannu, lainatussa kappaleessa on niin paljon asia virheitä, että ne on helppo korjata, en erittele erikseen, koska koko kappale on lähtökohtaisesti virheellinen ja vailla historiallista pohjaa. Olen aikaisemmin jo pyytänyt lähdeviitteitä.
Sami Paajanen selitäppä kuinka vainotuista kristityistä tuli hyväksytty kun keisari Konstantinus 320-luvulla teki kristinuskosta valtionuskonnon?
Tätä en ymmärrä muuten kuin Jeesuksen sanojen kautta:
Matt. 11:12
Mutta Johannes Kastajan päivistä tähän asti hyökätään taivasten valtakuntaa vastaan, ja hyökkääjät tempaavat sen itselleen.
Siis ymmärrän että se voima, joka ensin vainosi kristittyjä, perusti oman ”taivasten valtakunnan”, eikö näin?
No, olin valmis keskusteluun, sinä et. Antaa olla.
Hannu, tämä oli arvattavissa. Historia ei kuitenkaan kulje kuvaamasi tavalla. Tälläinen historian kuvaus tulee Amerikan vapaista karismaattisista uusista seurakunnista, jossa kirkon historian käsitys on monessa suhteessa ongelmallinen.
Minusta tavoite uudistaa ja reformoida kirkkoamme, on tervetullut, sinänsä tässä ei ole mitään vastustettavaa. Kirkko itsekin pyrkii jatkuvasti omassa itseymmärryksessään uudistumaan.
Tiedän että papin voi pyytää ehtoollista tuomaan, vaikka mitään muuta syytä sille ei olisi, kuin se ettei kirkkoon pääse. Viime keväänä kiirastorstaina kutsuin papin siksi. Oli hieno tilanne.
Harmi kun nyt vasta tajusin, et meillä on pyhänä pappi kylässä ja hän olisi voinut….
Harmi jos keskustelu tässä kompastuu sivuasioihin, kuten historiaan. Elämme kuitenkin tätä aikaa ja kirkoissa kokoontuminen on estynyt. Ehtoolliselle tosin voi päästä pienissä ryhmissä, ainakin täällä ja tähän asti. Kunhan ilmoittautuu ajoissa. Mitään koko seurakunnan kokoontumista niistäkään ei voi tulla. Joten pidän aika outona sitä, että yhä pidetään kiinni siitä, että ehtoollinen on koko seurakunnan tapahtuma, kun sellaisia kuitenkaan ei voi olla. Eikä tule koko tämän vuoden aikana olemaan. Sillä väestöä ei ennen vuodenvaihdetta ole rokotettu.
En tiedä mitään Raamatullisia perusteita sille, että ehtoollista ei voisi viettää kodeissa.
Tietysti on suuri mahdollisuus, että Kotikirkoista muodostuu ihan itsenäisiä seurakuntia, joissa ei näitä ongelmia ole. Ihmiset kyllä kaipaavat todellista yhteyttä ja nyt kun kirkko on lopettanut kaikki pienetkin tapahtumat, niin mielestäni on oikeus ja kohtuus, että ihmiset alkavat etsiä muita hengellisen toiminnan mahdollisuuksia, kun kirkko ei niitä tarjoa.
Tässä käy vielä niin, että mikäli tilanne jatkuu ja ihmiset löytävät hedelmällisemmän tavan toimia kodeissa, niin kirkon toimintaan ei enää ole halua palata.
Pekka olet varmaan lukenut Raamatusta kuinka juutalaiset pelkäsivät kirjanoppineita ja fariseuksia ettei heitä erotettaisi synagookista, siis ihmispelko esti lähtemästä seuraamaan ja tunnustamasta Jeesusta.
Miten tänäpäivänä näkyy ”herran pelko”, pelätäänkö kirkosta ”erottamisella” jos ehtoollista nautittaisiin kotona? Mistä tulee sinullekkin tuo pelko kun kerran et Raamatusta löydä estettä kotiehtoolliselle, menettäisitkö mahdollisuuden saarnata vai mikä on?
Pekka Veli Pesonen04.03.2021 kirjoittaa;
”Harmi jos keskustelu tässä kompastuu sivuasioihin, kuten historiaan.” Hannu Vuorinen ei halunnut tästä keskustella, etkä sinäkään. Mielestäni jos sanomme Suomen aloittaneen sodan Neuvostoliittoa vastaan, se ei ole sivuasia vaan historian vääristelyä. Tai jos sanomme Ruotsin hyökänneen vuosi sitten Venäjälle ja nyt he ovat solmineet rauhan, pitäisin todennäköisesti puhujaa epäluotettavana ja todellisuudentajun menettäneenä. > kristittyjen keskuudessa toisinaan menee käikki läpi, varsinkin karismaattisissa piireissä, tämä on tyypillistä.
Sami, olin valmis keskusteluun asia kerrallaan. Mutta kun reagoit 300 vuoden periodin kuvausta sanomalla kaikki pielessä, siinä ei ole rakentavaa lähtökohtaa. Jos olisit nostanut yhden kysymyksen, keskustelu olisi ollut mahdollista. Realiteetti vain on se, että liturgian tutkija näkee kirkon historian eri tavalla kuin missiologi. Ja kaikki tiede on erehtyvää, mutta toivottavasti jatkuvasti korjaavaa …
”Kun keisari Konstantinus 320-luvulla teki kristinuskosta valtionuskonnon, niin kotikokoontumiset lakkasivat. Niin, ne sitten myös kiellettiin. Kirkkorakennukset, messut ja hengelliset ammattilaiset tulivat keskiöön. Kristinusko hengellisenä liikkeenä lakkasi, ja sen korvasi kirkko instituutiona. ”
Hannu kysyin aikaisemmin sinulta mihin lähteeseen perustat tämän väitteen. Mikä on se lähdekritiikki mistä sinulle muodostuu kirkon historiasta tämä kriittinen kuva. Tähän kysymykseen, et ole vastannut. Osaat nyt ehkä paremmin vastata.
Hannu Vuorinen ja Sami Paajanen. Ihan alkajaisiksi kannattaa tehdä käsitteellinen ero alkuseurakunnan ja varhaiskirkon välillä sekä siihen liittyen kotikirkon ja erillisen kirkkorakennuksen välillä. On selvää, että jos seurakunnan koko on 30 henkeä niin se voi kokoontua eri tiloissa kuin 300 henkeä. Ongelma tulee siitä, jos luetaan Uutta testamenttia meidän aikamme kysymyksenasettelujen läpi ja sivuutetaan Uuden testamentin jälkeisen varhaiskirkon todellisuus. Seurakuntia vainottiin ajoittain ja niitä riepottelivat harhaopit. Sekä unohdetaan se, että kristillisellä jumalanpalveluksella on alusta asti ollut liturginen muoto (jo Didakhe heti UT:n jälkeiseltä ajalta sisältää hyvin jämäkän ehtoollisrukouksen). Käsittääkseni arkeologia on jäljittänytkin kotikirkkojen ja kirkkorakennusten välimuotoja. Termi ”kotikirkko” on muuten monimerkityksinen. Tila, jossa seurakunta kokoontuu, voi olla kartanon sali tai erillinen huone. Mutta on eri asia ajatella, että seurakunnan tulisi kokoontua nimenomaan kodeissa tai että jossakin kodissa elävä perhe olisi seurakunta kokoontuessaan ruokapöytään.
Kannattaa muistaa, että kristillinen jumalanpalvelus on alusta asti kasvanut ehtoollisen ympärille. Samalla on oltu hyvin tarkkoja siitä, että ehtoollista EI vietetty ilman piispaa tai hänen lupaansa ja valtuutustaan (=pappia). Kysymys ei ole vallanhalusta tai reviirikiistoista vaan ihan vain jumalallisesta järjestyksestä, joka tietysti voi vaihdella tietyissä rajoissa.
Kukaan ei ole kyseenalaistamassa kodeissa tapahtuvan hengellisen elämän, kotikasvatuksen tai kokoontumisen merkitystä. Olisi kuitenkin teologisesti kyseenalaista ajatella, että kristittyjen tulisi omana aikanamme viettää jumalanpalveluksia juuri kodeissa vaikkapa vedoten Apostolien tekojen alkulukuihin ja että tällä tavoin palattaisiin johonkin kauan sitten vallinneseen ”raamatulliseen periaatteeseen” tms.
Juuri tämän suuntaisesti näen asian kuten Marko kirjoitat. Kritiikkini ei kohdistu tilaan väen määrään, vaan siihen, että Hannu Vuorinen esittää sellaista historian tulkintaa jota emme voi historiasta löytää. Kun historia muutetaan käynnistyy seuraava narratiivinen vaihe. Ajattelen, että Hannu ei tee tätä tahallaan vaan tietämättömyyttään. Asia ottaa kierroksia, että tätä narratiiviä levitetään heidän facessa.
Hannu osaa varmasti nimetä lähdeviitteet se helpottaisi keskustelun edistymistä.
Marko Sjöblom:””Samalla on oltu hyvin tarkkoja siitä, että ehtoollista EI vietetty ilman piispaa tai hänen lupaansa ja valtuutustaan (=pappia). ””
No hoh hoh, mistä tämän löytää?
Kirkollinen ylimystö haluaa herroina hallita laumaansa, ei taida oikein enää olla mitään muuta kuin tämä ehtoollinen jolla voi ”kiristää” jäseniä, vai onko mahdollisesti muita?
Ari. Lainaa kirjastosta kirja nimeltä ”Apostoliset isät”. Lue niistä vaikkapa Polykarpoksen marttyyrikuolema ja marttyyripiispa Ignatioksen kirjeet. Päättele sitten itse, halusivatko he hallita herroina laumaansa.
Marko Sjöblom selitäppä nyt minulle yksinkertaisesti kuinka ruosin valtiopäivät päättivät että koko ruosi-suomi ”kääntyy” luterilaisuuteen, eikö tässä ollut ”herroina hallintaa”?
Entäpä suomessakin vallinnut uskontopakko, eikö siinä ”herroina hallita” kansaa?
Ymmärrän ettei sokeana voi näitä käsittää vaan uskoo olevansa terve ja näkevänsä asiat oikein, mutta kun vaeltaa pimeydessä ei todellakaan erota oikeaa ja väärää.
39 Ja Jeesus sanoi: ”Tuomioksi minä olen tullut tähän maailmaan, että ne, jotka eivät näe, näkisivät, ja ne, jotka näkevät, tulisivat sokeiksi”.
40 Ja muutamat fariseukset, jotka olivat siinä häntä lähellä, kuulivat tämän ja sanoivat hänelle: ”Olemmeko mekin sokeat?”
41 Jeesus sanoi heille: ”Jos te olisitte sokeat, ei teillä olisi syntiä; mutta nyt te sanotte: ’Me näemme’; sentähden teidän syntinne pysyy”.(Joh.9)