Onko Jumala ”kosminen kyylä”

Satuin lukemaan muistelmat. Satu Hassin muistelmat. Miksi?

Siksi, koska minua kiinnostaa erityisesti ajanjakso 1960-luvun puolivälistä 1970-luvun puoliväliin. Kaikilla on perverssionsa.

En ole koskaan äänestänyt vihreitä. En ole koskaan edes aikonut äänestää vihreitä. Jos luoja suo en koskaan tule äänestämään vihreitä.

Satu Hassin lienen tavannut joskus 1980-luvun jälkimmäisellä puoliskolla muutaman kerran samassa pöydässä istuneena. Lienee ollut Tillikka tai Wienerwald. Muisti on yleensäkin epäluotettava historian kuvaaja ja näissä tapauksissa sattuneista syistä erityisen pätkittäinen.

Yleensä muistelmat ovat uuvuttavia ja umpitylsiä. Erityisen ansioituneita tässä suhteessa ovat kirkon merkkihenkilöt. Ensin laaja ja pitkä sukuselvitys. Kaikki kappalaiset käydään läpi uskonpuhdistuksesta asti. Sitten teologisen opettajat ”hauskoine” sattumuksineen. Ja sitä rataa.

En tiedä haluaisiko Heikki lukea itsensä kirkollisiin merkkihenkilöihin, mutta Räisäsen omaelämänkerta on virkistävä poikkeus pystyynkuolleista kirkko- ja sukuhistoriallisista selvityksistä. Räisäsen sitä paitsi on esimerkki kaikille nuorille eksegeettien aluille. Kun 1960-luku kulminoitui ja vanhaa vallattiin, istui Heikki parinsadan metrin päässä Kansalliskirjastossa tutkimukseen uponneena tietämättä maailman menosta mitään.

Mutta asiaan.

——————————

Satu Hassin muistelmat ovat kaikkea muuta kuin kulaus ketipinoria illan päätteeksi. Eivät nukuta vaan virkistävät. Hassin politiikasta en ole niin varma, mutta tekstiä tuottaa tamperelainen osaa.

Mannerheim-solki ja punalippu on nasevasti kirjoitettu, huumorilla höystetty itseironiaa säästämättä. Koska Kotimaa ei ehkä osuvin areena nuorleninistisen liikkeen analysoinnille, seuraavassa pääosin vain muutamia kirkkoon viittavia poimintoja Hassin omaelämänkerrasta.

Kuten melkein kaikilla suomalaisilla ikäluokilla näihin päiviin asti, taustalta löytyy aina vaari, vaarin serkku tai tädin naapuri, joka oli uskovainen. Hassilla se oli mummu, joka kymmenvuotiaana antoi Sadulle Uuden Testamentin ja kehotti lukemaan jakeen per päivä.

Satu ajatteli, että urakkatyöllä homma hoituu ja luki putkeen useamman jakeen. Vuorisaarnan jälkeen esiteini Hassi toteaa raikkaasti, että nyt on puolen vuoden annos suoritettu: ”Aloitin hyvällä omalla tunnolla tauon, joka ei päättynyt koskaan.”

1950- luvun ja 1960-luvun alun kansandemokraateille oli ominaista leirikulttuuri. Rajan yli ei hypelty. Sen sijaan keskiluokan kakaroille kuten Satu toimiminen partiossa ja seurakuntanuorissa oli ominaista. Ehkäpä myöhempien nuortaistolaisten sininen väri kaulaliinassa oli Baden-Powellin peruja?

Moni vaihtoi partioleirin teiniliittoon. Seurakuntanuoret stalinistisotureihin.

Tapana oli sanoa, että rippi- ja partioleirillä opittiin suutelemaan, teiniliiton kesäpäivillä naimaan. En edes uskalla ajatella, mitä nuortaistolaisten opintopäivillä Kuutsalon saaressa Kotkan edustalla puuhattiin.

Omanlaista ironiaa oli, että varsinainen SKP:n puoluevähemmistö – kovaksi keitetty kaaderi – oli puhtaasti puritaaninen ja arvokonservatiivinen. Liikkeelle nimen antanut (Kiitos ”Loka-Laitisen”) Taisto Sinisalo ei edes tiennyt, mitä ”punkku” tarkoitti ja tuomitsi, jos mahdollista jyrkemmin kuin Ryttylä, ryhmäseksin siitä kuultuaan.

Satu Hassi oli seurakuntanuori. Kapinallinen tottakai, silti seurakuntanuori. Hassi mainitsee lukeneensa Terho Pursiaisen Uuden Testamentin välittömästi sen 1969 ilmestyttyä. Eräässä kohdin Hassi viittaa vasemmistolaisiin teologian ylioppilaisiin. Niitäkin oli.

Kimmo Rentolan tilastojen mukaan vuosina 1969-1972 Akateemiseen Sosialistiseuraan (ASS), jonka siis nuortaistolaiset miltei heti valtasivat, liittyi kahdeksan teologian ylioppilasta. Siis vain kahdeksan! Pelkästään sosiologiaa opiskelevia liittyi 159 kappaletta.

Sosiologia tosin oli 1960-luvun muotitiede ja modernismin kieli siinä missä historia oli ollut aiempi puhetapa.

Mainittu Terho Pursiainen kirjoitti toisaalla, että vuonna 1980 Kulttuuritalolle kokoontui SKDL:ää kuuluvia ja sitä lähellä olevia vasemmistokristittyjä 68 henkeä, joista lähes puolet pappeja. Oliko pappien joukossa missään vaiheessa varsinaisesti nuorleninistiseen opiskelija- ja kulttuuriliikkeeseen kuuluvia? Jos oli, mitä epäilen, se kertoo ainoastaan, kuinka ihmiselle kognitiivinen dissonanssi on elämässä normaalitila.

——————————-

Nyt hetkinen!

Piti kirjoittaa Hassin hengellisyydestä, ei leperrellä ”kommaritouhuista”, kuten eräs entinen kiekkotähti, myöhempi poliittinen ajattelija, sanoisi.

Luettuaan Pursiaisen Uuden Testamentin, Satu tuli tulokseen, että hypoteesi Jumalasta oli tarpeeton ja erosi kirkosta.

Kun itse luin Pursiaisen mainitun teoksen ja Heikki Räisästä vähän perään, kävi toisinpäin: menin äärimmäisen varovaisesti uskontotieteen luennolle, puolipaniikissa pelosta, että kohta kuuluu Jahven jyrähdys, iskee salama ja olen jossain telttakokouksessa puhumassa kielillä.

Taistolaisuuteen kääntymys oli usein vähän kuin pamaus Paavalilla Damaskoksen tiellä. Ei liene sattumaa, että 1970 uusvasemmistolainen kulttuuriradikaali Rauno Setälä nimesi (tai ehkä oikeammin kustantaja) kääntymystarinansa uusstalinistin uskontunnustukseksi.

Itse asiassa taistolaisen opiskelijaliikkeen lehdessä Soihdunkantajassa kuvattiin tavan takaa omaa kääntymystä varsin pietistisin sanankääntein. Vähän kuin AA:ssa raitistumista. Ehkä Augustinuksen kääntymystarina Tunnustuksissa onkin yleismaailmallinen, ajasta ja kulttuurisesta kontekstista jossain määrin riippumaton?

Mielestäni Hassi on oikeassa siinä, kun kritisoi nimitystä stalinistit radikaalista opiskelija- ja kulttuuriliikkeestä. Kukaan ei ihallut Stalinia. Kukaan ei lukenut Stalinia, jos nyt ei vahingossa marxismi-lenismin lyhyttä oppikurssia vuodelta 1938.

Kukaan ei ampunut edes nallipsyssyllä asfalttiin railakkaimmankaan ravintolaillan jälkeen.

Puheet olivat kovia, toiminta kesyä. Loputtomia kokouksia, joista jokainen alkoi toteamuksella, kuinka kapitalismin kriisi kärjistyy ja luokkataistelu voimistuu.

Entäpä otsikon kosminen kyylä?

Satu Hassi kertoo – luettuaan jälleen erään marxilais-filosofisen teoksen – kokeneensa lopullisen vapautuksen pelosta, että jossain on Jumala -niminen kosminen kyylä, joka haluaa kieltää kaikki ”iloa tuottavat asiat ja rangaista niskoittelijoita iäisellä kidutuksella.”

Hauskasti sanottu!

Tulee mieleen – nykyään konservatiivikristillinen – mutta vielä muutama vuosikymmen sitten varsin yleiskirkollinen käsitys synnistä. Syntiä oli kaikki kiva.

Syntiä oli erityisesti kaikki seksiin viittaava ellei kyseessä ollut avioliitto. Avioliitossakin seksi oli syntiä ilman mahdollisuutta lasten saantiin.

Ilmaus ”Kosminen kyylä” on osuva.

Jos esimodernin murtumiseen liittyvä sisäinen ahdistus oli keskeisimpiä taustatekijöitä 1800-luvun suurissa herätyksissä, niin ahdistuksesta vapautumisesta oli kyse myös 1960-luvun seksuaaliradikaalissa vallankumouksessa.

Haluttiin eroon Kosmisesta kyylästä, joka tarkkailee ja rankaisee olipa kyse sitten Jumalasta tai isästä, mikä tosin taisi olla perheessä silloin suurinpiirtein sama asia.

Katekismuskirkollisuuteen perustava patriarkaalinen kurinpitomentaliteetti oli 1960-luvulle tultaessa aikansa elänyt. Siis jo silloin, vaikka edelleen kirkko kipuilee – mikä hauska piispallinen termi – asian kanssa.

——————————–

Satu Hassin kertomus on erityinen, koska se omine erityispiirteineen on Satu Hassin tarina. Muuten vähän tyypillinen. Joku psykohistorioitsija sanoisi rimpuilua autoritaarisuuden ja anti-autoritaarisuuden välillä.

Vapautumista kansallista historiaa ja sotien sankareita korostavasta heroistisesta autoritaarisuudesta uusvasemmistolaiseen anti-autoritaarisuuteen ja sieltä Hegelin parhaiden dialektisten periaatteiden mukaisesti anti-anti-autoritaarisen leninistisen liikkeen kautta takaisin anti-autoritaarisuuteen. Ja i(I)sän murha oli lopulta tehty?

Sama suomeksi: Isänmaallisuutta ja esivaltaa korostaneista seurakuntanuorista liberaalin yleisvasemmistolaisuuden kautta dogmaattiseen taistolaisuuteen ja sieltä vielä silloin kaikkea ryhmänmuodostusta kaihtaneisiin vihreisiin. Ei niin harvinainen tarina ehkä.

Mutta kukapa ajan hengen olisi sanonut paremmin ellei Arvo Salo: ”Ylemmän keskiluokan perheen tunnusmerkit ovat rivitalonpätkä, Reidar Särestöniemen taulu ja taistolaiset lapset.”

Edellinen artikkeli
Seuraava artikkeli

55 KOMMENTIT

  1. Luterilainen kasteen osalta olen samaa mieltä kuin Ryösö. Elämäni suurimpia mokia oli mennä aikuisvesikasteelle. Tähän on monta syytä eivätkä kaikki ole teologisia. On melko varmaa, että alkuseuakunnassa myös lapset kastettiin vanhempien mukana. Ellei näin olisi tehty, lapset olisi ikään kuin erotettu perheestään.

    Vesikasteesta tulee helposti lihan teko. Ainakin silloin, kun mennään kasteelle kolminaisuuden nimeen ja sen jälkeen Jeesuksen nimeen. Eikä sekään riitä, vaan pisteenä iin päälle käydään Jordanilla kasteella. En kysynyt, pitääkö Jordanin kaste ottaa kahteen eri nimeen varmuuden vuoksi. Tämä on hieman surullista. Onni on siinä, ettei moneen kertaan kastaminen voi viedä mitään, jos ei varmaan mitään lisääkään, paitsi että lainalaisuus ei anna kastemielenrauhaa. Ehkä jokin salattu vesikaste jäi ottamatta.

  2. Reijo M.,

    Nämä helluntailaisten ja luterilaisten kastekeskustelut pyrkivät yleensä pitkittymään loputtomiksi, koska puhumme usein toistemme ohi. Tämä johtuu siitä, että kuvittelemme helposti vastapuolelle jonkin sellaisen näkemyksen, jota ei ole todellisuudessa olemassakaan.

    Monet nyky-Suomen herätyskristityt (kirkkokunnasta riippumatta) pelkäävät sellaista kasteopetusta, jossa kasteesta tehdään halvan armon tae; eräänlainen vakuutus, jonka turvissa saa tehdä mitä vain, ilman helvetinpelkoa. Ja onkin varmasti totta, että liberaaliteologien piiristä löytyy mitä kummallisempaa opetusta. On toki mahdollista, että myös esim. kasteesta saatetaan puhua niissä piireissä lähes miten tahansa. – Toinen kysymys on kuitenkin siinä, kuka heitä uskoo!

    Uskooko maallistunut suomalainen, että kaste vie pelkkänä toimituksena taivaaseen ja uskosta viis? Uskooko hän sen suojelevan helvetin liekeiltä? – Tuskinpa vain!

    Maallistuneelle ihmiselle kaikki puhe kasteesta, taivaasta ja helvetistä on yhtä ei-relevanttia. – Uskallan väittää, että maallistunut suomalainen järjestää kastejuhlia lähinnä tavan vuoksi ja toivoo niiden olevaan uskonnolliset vain matalalla profiililla. Maallistunut suomalainen pitää kastetilaisuutta lähinnä perheen yksityisenä juhlana, jossa vain sattuu yhä olemaan tietty riittiluonne. Riittiluonne haluataan usein säilyttää, jotta suvun piirissä yhä jollakin tavalla esiintyvät uskonnolliset tarpeet tulevat tyydytetyiksi, mutta eipä juuri muuta. – Kyseessä on hieman samanlainen ilmiö kuin Japanin uskonnollisuudessa. Uskontoihin ei luoteta kovin paljoa, mutta niiden ajatellaan kuitenkin olevan jollakin traditionaalisella tavalla osa hyvää moraaalista elämää.

    Kun katsomme herätyskristillisten uskovien keskenään käytämiä kastekeskusteluja, huomaamme em. nykyään vallitsevan arkitodellisuuden olevan hyvin kaukana perinteisistä kristittyjen välisistä kastekeskusteluista.

    Todellisuudessa papit eivät ole enää sellaisia auktoriteetteja, joiden välittämillä pyhillä toimituksilla ajatellaan olevan erityisempää merkitystä tulevan elämän suhteen. Tilalle ovat astuneet sellaiset eettiset arvot kuten luonnon suojelu ja sukupuolten tasa-arvo. – Jos maallistunut ihminen haluaa nykyään pyrkiä korkeammalle moraaliselle tasolle (saada ns. hyvää karmaa) saavuttaakseen kuolemaan rajan tuolla puolen hyvän elämän, hän etsii nykyään yhä harvemmin vastauksia kristillisen kirkon suunnalta. – Tästä syystä kristillisten kirkkojen papit eivät oikeastaan enää juuri edes voi tyynnyttää ihmisiä ”väärään rauhaan” jonkin pyhän toimituksen nimissä, sillä heillä ei ole enää sellaista asemaa, josta käsin tämä olisi riittävän uskottavasti mahdollista.

    Silti me väännämme kristittyinä kasteesta omassa hiekkalaatikossamme ja siihen kaivamissamme poteroissa… Ongelma, joka seuraa em. ohipuhumisesta…
    Uudestikastajat ottavat pois jotakin Raamatun kuvaamasta kasteesta pyrkiessään suojautumaan jotakin sellaista uhkaa vastaan, jota luterilaiset herätyskristityt eivät todellisuudessa edusta…
    tai vaihtoehtoisesti sekoittavat siihen Johanneksen kasteen piirteitä eli lakia…

    Vastaus kysymykseesi lain ja evankeliumin sekoittumisessa liittyykin parhaiten juuri kastekäsitykseen. Raamatun mukaan kaste nimittäin on evankeliumia ja lahjaa, vaikka helluntaipiireissä sitä esitetään vanhurskauden tekona Jumalalle (eli lakina).
    Mitään tällaista pelastukseen liittyvää ”vanhurskauden tekoa” me emme näet voi tehdä, kuten jo aiemmin tarkemmin kuvasin, sillä se ”teko” on jo tehty Kristuksessa Jeesuksessa.

    Raamattu opettaa aivan täsmällisesti tähän liittyen:
    ”Mutta kun Jumalan, meidän vapahtajamme, hyvyys ja ihmisrakkaus ilmestyi, pelasti hän meidät, ei vanhurskaudessa tekemiemme tekojen ansiosta, vaan laupeutensa mukaan uudestisyntymisen peson ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta,” (Tiit.3:4-5).

    Tämä sana kirkastui minulle siinä samassa yhteydessä, jota kuvasin näissä samoissa keskusteluketjuissa Lauri Lahtiselle. ”Vanhurskaudessa eli uskossa tekemämme teot” eivät ole tämän Raamatun sanan mukaan osa pelastuksen prosessia. Pelastus on yksin Kristuksen teko, jonka hän teki aivan valmiiksi, kun me vielä olimme syntisiä (Room.5:6) Tämä on pelastuksemme objektiivinen perusta ja juuri tätä kristillinen kaste julistaa. – Näin ollen tajusin, ettei kasteenkaan suhteen voi siis olla ensisijassa kyse mistään vanhurskauden teostamme, tai tunnustautumisen näytöstä Jumalalle, vaan Jumalan teosta/lahjasta meidän hyväksemme.

    Toinen minulle tärkeä Raamatun sana kasteen pelastavasta vaikutuksesta löytyy tästä:
    ”Tämän vertauskuvan (Nooan arkki) mukaan vesi nyt teidätkin pelastaa, kasteena-joka ei ole lihan saastan poistamista, vaan hyvän omantunnon pyytämistä Jumalalta-Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksen kautta,” (1Piet.3:21).

    Helluntaipiireissä skipataan usein em. Raamatun sana siitä, että kaste pelastaa, mutta korostetaan sen sijaan kasteen vertauskuvallista muotoa kuten esim. upottamista. by th way. Upottamisessa ei ole mitään vikaa, mutta siinä on vasta kasteen yksi mahdollinen ulkoinen muoto. Sisältö on tärkeämpi kuin muoto. Tätä varsinaista sisältöä helluntaipiireissä ei useinkaan ymmärretä, sillä vertauskuvallisesta muodosta puhuttaessa saatetaan usein myös viitata siihen, että juuri kasteelle menemällä ME pyydämme Jumalalta hyvää omaatuntoa. – Tämän väitteen suhteen olin toki itsekin pitkään heikoilla. – Ilokseni tämäkin kysymys avautui minulle viime vuosina.

    Prof. Antti Laato on näet havainnut, että em. tekstissä käytetään alkumuodossaan kreikan sanaa eperooteema. Sen ajatus ei ole ollenkaan siinä, että sinä pyydät tai minä pyydän kasteessa Jumalalta hyvää omaatuntoa, vaan aivan päinvastoin. Eperooteema on juridinen termi, joka viittaa tilanteeseen, jossa vahvempi osapuoli tarjoaa heikommalle sovinnontarjousta. –> Tästä seuraa huikean evankelinen sanoma. Jumala on se, kuka tekee tämän eperooreeman!!! Kasteessa itse Jumala tekee ihmiselle ohittamattoman sovinnontarjouksen. Hän tarjoaa mahdollisuutta pukea syntinen ihminen Kristuksen lahjapuhtauteen, hukuttaa hänen vanha ihmisensä kasteveteen ja nousta uudestisyntyneenä Kristuksen kanssa yhtäläisessä ylösnousemuksessa kuten apostoli Paavali kirkkaasti opettaa (Room.6:5).

    Raamatun mukaan kasteessa on siis kyseessä on autuas vaihtokauppa, pukeminen Kristuksen jo edeltä valmistaamaan sovintoon, ja pukija eli subjekti on itse Jumala, niinkuin oli muuten jo Adamin ja Eevan kohdalla paratiisissa (1Moos.3:21). Tätä lahjasanomaa Jumala tarjoaa kristillisen kasteen kautta, kun luetaan Raamattua niin kuin se on kirjoitettu ja huomioidaan myös alkuteksti. Tämä on puhdasta evankeliumia ja siksi se on niin luovuttamatonta, ettei edes arkkipiispan mukavat ekumeeniset jutut oikein vakuuta, jos en saa samalla varmuutta evankeliumin asian rehdistä esillä pitämisestä.

    En toki kuvittele, että sinä Reijo, parkkiintunut helluntailainen, muutat näiden sanojen äärellä kastekäsitystäsi. Pyydän vain sellaista vilpittömyyden osoitusta, että tunnustat minun argumentoivan aivan yksinselitteisten Raamatun sanain pohjalta ilman selittelyjä ja ihmeellistä ”hermeneutiikkaa”.

  3. Manu,

    Voi olla, että ohipuhumista esiintyy ja sen huomaa aina se joka ei puhu!?

    Loputtomuus toteutuu niin kauan kuin toinen pysyy siinä mitä kirjoitettu on. Kummankin pitäisi tehdä berealaisten lailla, että kuultuaan saarnan, he menisivät tarkistamaan heti, että onko Kirjoituksissa niin. Nyt kuitenkin tarkistetaan vain, mitä joku on sanonut Kirjoituksissa olevan, vt. teologisen tiedekunnan opinto-ohjelma.. Oppi jumaluuksista, jota teologiaksi jokaisessa kielessä sanotaan, on alkanut muotoutua jo Platonin aikana. Nyt teologiaan sisällytetään maailmankaikkeuden Luoja(kin).
    Nykymääritelmää vastaavaa teologiaa opiskeli Paavali, edistyen siinä pisimmälle kuin ikäisensä tuolloin. Paavali otti asian esille ja ilmoitti että hylkäsi sen tarpeettomana, roskana, koska Kristus ilmoitti Evankeliumin, joka korvasi kaikki talmudit ja yleensä perinnäissäännöt, joiden noudattamisesta Jeesus moitti useaan otteeseen fariseuksia ja kirkollisia johtajia, vt. Gal. 1:11-14.

    Tämä vaan ei mene tänäänkään vielä kirkkojen kaaliin, olivat he reformisteja tai niitä, jotka julistavat kaikki Trentossa päätetyn olevan tänään sellaisenaan voimassa.

    Kumpikaan kirkko, RKK ja Evlut ei ole Kristus-kalliolle rakennettu. Kumpikin on olemassa, koska lapsia kastetaan ja RKK sen lisäksi lepää Pietarin päällä. Sama koskee idän katolisuuksia. voidaan kuitenkin sanoa, että luterilaisuuden luxus on se, että evlut kirkkoon voi etenkin kuulua, mutta myös toimia, vaikka uskoo niinkuin Paavali. Kuitenkin lapsikasteen kanssa on uskovalla ongelmia ja ne ratkaistaan muunmuassa Lutheriin ja Augustiinukseen viittaamalla, vt. esimerkiksi sekalainen seurakunta-oppi, lapsikaste. Tähän mausteeksi tulkitaan Raamattuakin, kuten sinäkin teit mm. viittaamalla Tiit.3:4,5, joka kohta uitetaan tarkoittamaan kastetta(kin), vaikka kyseessä on ainoa ‘elementti’ joka voi synnistä puhdistaa, eli Jeesus, Pyhän Hengen kautta.

    Kun kasteesta puhutaan, se ei ole omassa ‘hiekkalaatikossa vääntämistä’ ja poteroihin kaivautumista, mitä näihin päiviin asti on nk. helluntaiherätyksessä ollut. Myös mitä ‘uudelleenkastajista’ mainitset, niin se on tietämättömyyttä tai tarkoituksellisuutta, jotta kirkot pysyisivät pystyssä. Lutherin hyvä alku vääntyi hyvin nopeasti tämän maailmanajan hallitsijoiden kanssa yhteistyöhön. Ehkä heikoin oivallus kasteen perusteluun oli Lutherin puolelta, että “eihän Raamattu kielläkkään kastamasta lapsia”. Siitä sitten seurasi ‘vankempaa näyttöä, koskien Filippin vanginvartijan perheen ja Korneliuksen huonekunnan uskoontuloa, joissa yhteyksissa suorastaan vaikeroidaan, että ‘täytyihän siellä olla lapsiakin, eli sellaisia, joiden Taivaan valtakunta jo ennen uskoontuloakin oli, vt. Matt. 19:14.

    Evankeliumi alkaa uskoontulosta, eli ilosanoman vastaanottamisesta ilolla ja mielellään, joka on jätetty pois RKK:n Raamatunkäännöksistä, sekä suomalaisista laitoksista, KK38 lähtien. Pidän kriittisenä jättää pois ‘asmenos’ eli mielllään/vapaaehtoisesti.

    Uudestisyntyminen on täysin Jumalan työ. Koska Jumala ei tee ihmiselle hyvää eikä pahaa vastoin hänen tahtoaan, niin Hän kysyy, “tahdotko”. Eli ihmisen iankaikkisuus osa on täysin ihmisen päätettävissä, niinkuin koko luomakunta toimii, vapaaehtoisesti. Jopa ennen luomakuntaa Lucifer täysin oman tahtonsa mukaisesti nousi Jumalaa vastaan ja nyt odottaa alkavaksi aikaa helvetissä. Jumala ei itseään kieltää saata!

    Nooan arkki oli pelastuksen arkki. Siihen astuneet pelastuivat, veden kautta tai vedestä huolimatta. Mutta ‘kastetut’ hukkuivat. Kyllä tämä on mielestäni selkeä esimerkki, mihin tottelemattomuus johtaa.
    Eperoteema- vaihtokauppa- ja pukeminen – selitykset eivät seuraa sitä mitä luettavissa on, eli niinkuin on kirjoitettu.
    Eperoteema-sanan merkityssisältö on: pyyntö, vakava ja innokas etsiminen, peräänantamaton haluaminen. Tässä yhteydessä ei ole kysymys juridiikasta, jonka kautta piuhotus on toivoton.
    Vaihtokauppa on Lutherin oivalluksia, eikä vastaa Raamatun sanomaa, eli ei löydy Raamatusta.
    “pukija eli subjekti on itse Jumala”. On kysymys pukeutumisesta, eli me pukkeudumme, puemme päällemme, mielellämme vapaaehtoisesti.

    Olet osoittanut halusi seurata Jeesusta. Argumentointisi ei edusta sitä, mitä Raamattu opettaa. Et selitä sitä vaan tulkitset virkasi edellyttämällä tavalla.
    Muromakin suurella äänellä yhdessä puheessaan julisti, että on suuri valhe, että Luther olisi opettanut kasteen pelastavan. Sen jälkeen hän sortui samaan kuin sinä, että alkoi Lutherin lailla esitellä kasteen lahjoja, joita ei ole, ellei lasketa tottelevaisuudesta tulevaa hyvää omaatuntoa, kun Jeesuksen käskyä noudattaa.

  4. Sinäkin Ismo, ’brutukseni’!

    Ei ole kasteen lahjoja! Ei Raamatun mukaan, ja muuta perustelun pohjaahan ei ole.

    Lasta ei kehoteta kastamaan Kristukseen, koska hän on jo autuutettu taivasta varten. Näin Jeesus opetti. Ei saa uskoa muita!

    Kasteen sanoma kuuluu vain uskovalle, koska muille ei kaste kuulu. Jätä lapset rauhaan! Heidän taivaallista statusta ei pidä ’parannella’, ei välittömään eikä tulevaan tarpeeseen.

  5. Reijo M,

    Sinä puhut edelleen varsin paljon ohi, kun tarvitset pitkään kommenttiisi Rooman kirkon yms. Samalla et kuitenkaan pysty selittämään pois sitä Pietarin kirjeen selkeää sanaa, joka liittää kasteen ja pelastuksen toisiinsa. Juuri tässä kohdin sinulle menevät laki ja evankeliumi sekaisin.
    Pyydän sinua lukemaan tämän alla olevan tekstini ja kirjaamaan tällä kertaa aivan kurinalaisesti, mitä en mielestäni perustele Raamatun mukaisesti.

    Reijo, sinun edustassasi ajattelumallissa painopiste on ihmisen subjektiivisessa valinnassa, eikä Kristuksen Jeesuksen objektiivisessa teossa. Tämä näkyy erityisen selvästi siinä, kun kirjoitat näin:
    ”Evankeliumi alkaa uskoontulosta…”

    Raamatun mukaan painopiste on kuitenkin juuri Jumalan ennakoivassa armossa (evankeliumi), joka synnyttää uskon ja johon usko tarttuu:
    ”Sillä meidän vielä ollessamme heikot kuoli Kristus oikeaan aikaan jumalattomien edestä. ” (Room.5:6).

    Evankeliumi alkaa ennen uskoontuloa. Itse uskoontulo perustuu siihen, että Jumalan Pyhä Henki koskettaa ihmistä evankeliumin sanalla (Joh.6:29); Room.10:14-15). Tämä elävä sana herättää ihmisen kuolleen sydämen elämään ja mahdollistaa sen, mitä sinä Reijo kutsut uskonratkaisuksi. – Ilman evankeliumia ei ole uskoa. Evankeliumi on Jumalan eläväksi tekevä voima (Room.1:16), joka edeltää aina uskoontuloamme. Tähän perustuu kristillinen lähetystehtävä (Matt.28.18-20). Se koskettaa yhdellä samalla evankeliumilla jokaista ihmistä (iästä riippumatta), kasteen ja sananjulistuksen kautta.

    Ymmärrän toki sinua, jos et kasta lapsia, kun et ymmärrä kastetta evankeliumiksi, vaan joksikin ymmärryksestämme nousevaksi tunnustustoimeksi. – Itse taas tunnistan kasteen evankeliumiksi ja ajattelen Raamatun sanan pohjalta, ettei evankeliumin vastaanottaminen ole ensisijassa ymmärryksen, vaan Jumalan Hengen työ. Jumalan Henki ei ole sidottu ymmärtävään uskoon, vaan esim. Johannes Kastaja oli Raamatun mukaan täynnä Pyhää Henkeä jo äitinsä kohdussa (Luuk.1:15).

    Sinulla ei ole Reijo lopulta mitään Raamattu-perustetta kieltää sitä, ettei Jeesus Kristus voisi koskettaa pientä lasta jo esim. pyhässä kasteessa kohdattavan Kristuksen kautta. Se ei toki ole samanlainen ymmärtävän uskon ”teko”, jota tarkoitat uskonratkaisussa, mutta silti se voi olla aivan todellista, jopa ymmärtävää uskoamme todellisempaa! Perustelen tätä seuraavasti:

    Jo pieni vauva ottaa vastaan äitinsä hyvyyden ja lämmön, vaikkei hän pysty selittämään äidin ja hänen erillisyyttään millään rationaalisella tavalla. Tutkivat pitävät jopa mahdollisena, että imeväinen lapsi tuntee ykseyttä äidin kanssa. – Ymmärrys ei ole nyt ytimessä, mutta liittymisen kyky on vastaansanomaton. – Miksi et voi myöntää lapsen omaavan saman liittymisen kyvyn myös suhteessa Kristukseen, jonka hyvyys ylittää jokaisen äidin hyvyyden? Jos siis uskomme Raamatun sanan lasten kaltaisesta tavasta ottaa vastaan Jumalan valtakunnan, miksi emme koskettaisi lasta kasteen evankeliumin kautta jo kasteessa kohdattavalla Kristuksen läsnäololla!

    Ymmärtävän uskon vaade, jota sinä Reijo uskoontulon suhteen edellytät myös lapsilta, on aika rajussa jänniteessä edellä kuvaamani näkökulman kanssa. Minä pidän turvallisempana sitä, että lapsetkin saavat tulla, kuten Jeesus ohjasi hänen luokseen tulevia äitejä (Mark.10:14). – Mitäpä jos Jeesus on närkästynyt myös sinulle Reijo!?

    En väheksy ymmärrystä, mutta luotan enemmin Raamatun ilmoitukseen, kuin omaan ymmärrykseeni tai ihmisen ymmärtävän uskon riittävyyteen. Evankeliumi edeltää aina ymmärrystämme. Se avaa ymmärryksemme, mutta vain asteittain. Ymmärtävä usko on siten prosessi, mutta evankeliumi jo valmis lahja, johon voidaan liittyä iästä riippumatta & myös ”yli ymmärryksen”. Evankeliumi ei näet olisi enää evankeliumia, jos ymmärryksemme oli ehto sen vastaanottamiselle. Silloin siihen sekoittuisi jotakin ihmistekoista.

    Raamatun mukaan (Gal.3:27) kastettuna eläminen ilmentää Kristus-elämää, joka on sillä tavoin jo tapahtunutta menneen ajan toimintaa, että se on jo saavuttanut täyttymyksensä. Tämä avautuu, kun oivalletaan käytettävän kreikan kielen indikatiivin aoristin erityisluonne. Siinä on siis jo kyseessä todellinen yhteys Kristukseen, vaikka siitä voidaan toki luopua, ja se voidaan pitää halpana. – Kyse on siitä, että kastettujen päälle on puettu Jeesus Kristus, hänen täysimääräinen lahjansa. Kasteessa kyse ei siten ole omista pyhityksen teoistamme, jotka eivät koskaan saavuta täyttymystään, vaan jostakin sellaisesta, jonka vain Jumala voi Jeesuksessa Kristuksessa lahjoittaa.

    Minun nähdäkseni sinun tulisi Reijo ottaa Raamatun alkuteksti vähän vakavammin. Kuittasit mm. ed. kommentissasi eperooteema sanan aika yliolkaisesti. Oletko aidosti tutkinut sen historiallisen taustan, vai turvauduitko vain johonkin myöhemmin laadittuun sanakirjamerkitykseen?

    Olen kirjoittanut näissä kommenteissani jo aiemmin, että Raamatun mukaan yksi ja sama Kristuksen evankeliumi on tarkoitettu koskettamaan meitä kolmella tavalla; kasteessa, Sanan saarnassa ja ehtolllisessa. Päätän tämän argumenttini tällä erää Raamatun sanaan, joka kutoo tämän raamatullisen todistuksen kauniisti yhteen:

    ”Hän on se, joka on tullut veden ja veren kautta, Jeesus Kristus, ei ainoastaan vedessä, vaan vedessä ja veressä; ja Henki on se, joka todistaa, sillä Henki on totuus. ” (1Joh.5:6)

  6. Selkeää puhetta. Olen samaa mieltä myös siinä, että toki kristillisen kasteen tulee olla lapsiakin kastettaessa uskovista muodostuva tilaisuus, jolla on selkeästi tunnustuksellinen jumalanpalvelusluonne. – Kastetta ei voi, eikä saa irrottaa Raamatun sanasta ja kristilliseen uskoon yhdessä tunnustautumisesta. Vaikka lapsi ei itse ”ymmärtävällä uskolla” kykene vielä sanoittamaan tätä Kristuksen kohtaamisen tilannetta, hänet kasteelle kantavan seurakunnan täytyy toki a) sitoutua opettamaan kuten Jeesus kehotti, ja b) tunnustaa kristillistä uskoa.

Kari-Matti Laaksonen
Kari-Matti Laaksonen
karilaaksonen555@gmail.com