Satuin lukemaan muistelmat. Satu Hassin muistelmat. Miksi?
Siksi, koska minua kiinnostaa erityisesti ajanjakso 1960-luvun puolivälistä 1970-luvun puoliväliin. Kaikilla on perverssionsa.
En ole koskaan äänestänyt vihreitä. En ole koskaan edes aikonut äänestää vihreitä. Jos luoja suo en koskaan tule äänestämään vihreitä.
Satu Hassin lienen tavannut joskus 1980-luvun jälkimmäisellä puoliskolla muutaman kerran samassa pöydässä istuneena. Lienee ollut Tillikka tai Wienerwald. Muisti on yleensäkin epäluotettava historian kuvaaja ja näissä tapauksissa sattuneista syistä erityisen pätkittäinen.
Yleensä muistelmat ovat uuvuttavia ja umpitylsiä. Erityisen ansioituneita tässä suhteessa ovat kirkon merkkihenkilöt. Ensin laaja ja pitkä sukuselvitys. Kaikki kappalaiset käydään läpi uskonpuhdistuksesta asti. Sitten teologisen opettajat ”hauskoine” sattumuksineen. Ja sitä rataa.
En tiedä haluaisiko Heikki lukea itsensä kirkollisiin merkkihenkilöihin, mutta Räisäsen omaelämänkerta on virkistävä poikkeus pystyynkuolleista kirkko- ja sukuhistoriallisista selvityksistä. Räisäsen sitä paitsi on esimerkki kaikille nuorille eksegeettien aluille. Kun 1960-luku kulminoitui ja vanhaa vallattiin, istui Heikki parinsadan metrin päässä Kansalliskirjastossa tutkimukseen uponneena tietämättä maailman menosta mitään.
Mutta asiaan.
——————————
Satu Hassin muistelmat ovat kaikkea muuta kuin kulaus ketipinoria illan päätteeksi. Eivät nukuta vaan virkistävät. Hassin politiikasta en ole niin varma, mutta tekstiä tuottaa tamperelainen osaa.
Mannerheim-solki ja punalippu on nasevasti kirjoitettu, huumorilla höystetty itseironiaa säästämättä. Koska Kotimaa ei ehkä osuvin areena nuorleninistisen liikkeen analysoinnille, seuraavassa pääosin vain muutamia kirkkoon viittavia poimintoja Hassin omaelämänkerrasta.
Kuten melkein kaikilla suomalaisilla ikäluokilla näihin päiviin asti, taustalta löytyy aina vaari, vaarin serkku tai tädin naapuri, joka oli uskovainen. Hassilla se oli mummu, joka kymmenvuotiaana antoi Sadulle Uuden Testamentin ja kehotti lukemaan jakeen per päivä.
Satu ajatteli, että urakkatyöllä homma hoituu ja luki putkeen useamman jakeen. Vuorisaarnan jälkeen esiteini Hassi toteaa raikkaasti, että nyt on puolen vuoden annos suoritettu: ”Aloitin hyvällä omalla tunnolla tauon, joka ei päättynyt koskaan.”
1950- luvun ja 1960-luvun alun kansandemokraateille oli ominaista leirikulttuuri. Rajan yli ei hypelty. Sen sijaan keskiluokan kakaroille kuten Satu toimiminen partiossa ja seurakuntanuorissa oli ominaista. Ehkäpä myöhempien nuortaistolaisten sininen väri kaulaliinassa oli Baden-Powellin peruja?
Moni vaihtoi partioleirin teiniliittoon. Seurakuntanuoret stalinistisotureihin.
Tapana oli sanoa, että rippi- ja partioleirillä opittiin suutelemaan, teiniliiton kesäpäivillä naimaan. En edes uskalla ajatella, mitä nuortaistolaisten opintopäivillä Kuutsalon saaressa Kotkan edustalla puuhattiin.
Omanlaista ironiaa oli, että varsinainen SKP:n puoluevähemmistö – kovaksi keitetty kaaderi – oli puhtaasti puritaaninen ja arvokonservatiivinen. Liikkeelle nimen antanut (Kiitos ”Loka-Laitisen”) Taisto Sinisalo ei edes tiennyt, mitä ”punkku” tarkoitti ja tuomitsi, jos mahdollista jyrkemmin kuin Ryttylä, ryhmäseksin siitä kuultuaan.
Satu Hassi oli seurakuntanuori. Kapinallinen tottakai, silti seurakuntanuori. Hassi mainitsee lukeneensa Terho Pursiaisen Uuden Testamentin välittömästi sen 1969 ilmestyttyä. Eräässä kohdin Hassi viittaa vasemmistolaisiin teologian ylioppilaisiin. Niitäkin oli.
Kimmo Rentolan tilastojen mukaan vuosina 1969-1972 Akateemiseen Sosialistiseuraan (ASS), jonka siis nuortaistolaiset miltei heti valtasivat, liittyi kahdeksan teologian ylioppilasta. Siis vain kahdeksan! Pelkästään sosiologiaa opiskelevia liittyi 159 kappaletta.
Sosiologia tosin oli 1960-luvun muotitiede ja modernismin kieli siinä missä historia oli ollut aiempi puhetapa.
Mainittu Terho Pursiainen kirjoitti toisaalla, että vuonna 1980 Kulttuuritalolle kokoontui SKDL:ää kuuluvia ja sitä lähellä olevia vasemmistokristittyjä 68 henkeä, joista lähes puolet pappeja. Oliko pappien joukossa missään vaiheessa varsinaisesti nuorleninistiseen opiskelija- ja kulttuuriliikkeeseen kuuluvia? Jos oli, mitä epäilen, se kertoo ainoastaan, kuinka ihmiselle kognitiivinen dissonanssi on elämässä normaalitila.
——————————-
Nyt hetkinen!
Piti kirjoittaa Hassin hengellisyydestä, ei leperrellä ”kommaritouhuista”, kuten eräs entinen kiekkotähti, myöhempi poliittinen ajattelija, sanoisi.
Luettuaan Pursiaisen Uuden Testamentin, Satu tuli tulokseen, että hypoteesi Jumalasta oli tarpeeton ja erosi kirkosta.
Kun itse luin Pursiaisen mainitun teoksen ja Heikki Räisästä vähän perään, kävi toisinpäin: menin äärimmäisen varovaisesti uskontotieteen luennolle, puolipaniikissa pelosta, että kohta kuuluu Jahven jyrähdys, iskee salama ja olen jossain telttakokouksessa puhumassa kielillä.
Taistolaisuuteen kääntymys oli usein vähän kuin pamaus Paavalilla Damaskoksen tiellä. Ei liene sattumaa, että 1970 uusvasemmistolainen kulttuuriradikaali Rauno Setälä nimesi (tai ehkä oikeammin kustantaja) kääntymystarinansa uusstalinistin uskontunnustukseksi.
Itse asiassa taistolaisen opiskelijaliikkeen lehdessä Soihdunkantajassa kuvattiin tavan takaa omaa kääntymystä varsin pietistisin sanankääntein. Vähän kuin AA:ssa raitistumista. Ehkä Augustinuksen kääntymystarina Tunnustuksissa onkin yleismaailmallinen, ajasta ja kulttuurisesta kontekstista jossain määrin riippumaton?
Mielestäni Hassi on oikeassa siinä, kun kritisoi nimitystä stalinistit radikaalista opiskelija- ja kulttuuriliikkeestä. Kukaan ei ihallut Stalinia. Kukaan ei lukenut Stalinia, jos nyt ei vahingossa marxismi-lenismin lyhyttä oppikurssia vuodelta 1938.
Kukaan ei ampunut edes nallipsyssyllä asfalttiin railakkaimmankaan ravintolaillan jälkeen.
Puheet olivat kovia, toiminta kesyä. Loputtomia kokouksia, joista jokainen alkoi toteamuksella, kuinka kapitalismin kriisi kärjistyy ja luokkataistelu voimistuu.
Entäpä otsikon kosminen kyylä?
Satu Hassi kertoo – luettuaan jälleen erään marxilais-filosofisen teoksen – kokeneensa lopullisen vapautuksen pelosta, että jossain on Jumala -niminen kosminen kyylä, joka haluaa kieltää kaikki ”iloa tuottavat asiat ja rangaista niskoittelijoita iäisellä kidutuksella.”
Hauskasti sanottu!
Tulee mieleen – nykyään konservatiivikristillinen – mutta vielä muutama vuosikymmen sitten varsin yleiskirkollinen käsitys synnistä. Syntiä oli kaikki kiva.
Syntiä oli erityisesti kaikki seksiin viittaava ellei kyseessä ollut avioliitto. Avioliitossakin seksi oli syntiä ilman mahdollisuutta lasten saantiin.
Ilmaus ”Kosminen kyylä” on osuva.
Jos esimodernin murtumiseen liittyvä sisäinen ahdistus oli keskeisimpiä taustatekijöitä 1800-luvun suurissa herätyksissä, niin ahdistuksesta vapautumisesta oli kyse myös 1960-luvun seksuaaliradikaalissa vallankumouksessa.
Haluttiin eroon Kosmisesta kyylästä, joka tarkkailee ja rankaisee olipa kyse sitten Jumalasta tai isästä, mikä tosin taisi olla perheessä silloin suurinpiirtein sama asia.
Katekismuskirkollisuuteen perustava patriarkaalinen kurinpitomentaliteetti oli 1960-luvulle tultaessa aikansa elänyt. Siis jo silloin, vaikka edelleen kirkko kipuilee – mikä hauska piispallinen termi – asian kanssa.
——————————–
Satu Hassin kertomus on erityinen, koska se omine erityispiirteineen on Satu Hassin tarina. Muuten vähän tyypillinen. Joku psykohistorioitsija sanoisi rimpuilua autoritaarisuuden ja anti-autoritaarisuuden välillä.
Vapautumista kansallista historiaa ja sotien sankareita korostavasta heroistisesta autoritaarisuudesta uusvasemmistolaiseen anti-autoritaarisuuteen ja sieltä Hegelin parhaiden dialektisten periaatteiden mukaisesti anti-anti-autoritaarisen leninistisen liikkeen kautta takaisin anti-autoritaarisuuteen. Ja i(I)sän murha oli lopulta tehty?
Sama suomeksi: Isänmaallisuutta ja esivaltaa korostaneista seurakuntanuorista liberaalin yleisvasemmistolaisuuden kautta dogmaattiseen taistolaisuuteen ja sieltä vielä silloin kaikkea ryhmänmuodostusta kaihtaneisiin vihreisiin. Ei niin harvinainen tarina ehkä.
Mutta kukapa ajan hengen olisi sanonut paremmin ellei Arvo Salo: ”Ylemmän keskiluokan perheen tunnusmerkit ovat rivitalonpätkä, Reidar Särestöniemen taulu ja taistolaiset lapset.”
Mielenkiintoista kuulla, että olet Tuomaala helluntailainen. – Vai tarkoititko 80-luvusta puhuessasi, että olet joskus ollut, mutta edustat nykyään jotakin muuta uskomisen tapaa?
Nykyisin luterilainen.
Lauri. ”Yhteyttä etsiessä pitäisi ensin vahvistaa oma uskovan identiteetti, että pystyy tasa-arvoisena kohtaamaan toisenlaisen uskovan. Ettei tarvitse vedellä ympärikorvia heti eikä ruveta nuolemaan ja mukautumaan”.
Luulenpa että helluntailaisilla on tätä nykyä aika vahva identiteetti ja sitä myöten parantunut itsetuntokin. Kyllä minä uskon, tämä sovinnon ele on kypsynyt esiin hyvän ajan kuluessa ja on aito.
Minut on kastettu ja liitetty evankelisluterilaisen kirkkomme jäseneksi jo vuonna 1953 ja Tapio Luoma on minun kirkkoni virallinen arkkipiispa. ”Teidän luterilaisen kirkkonne” piispa hän ei ole. – Aika kovaa tekstiä sinulta, Juha Heinilä: ”Oikean opin viholliset, Klaus Korhonen ja Tapio Luoma”. – On sinulla vahva valtuutus sanoa noin..ihan itsekö olet itsellesi tuon valtuutuksen antanut, niin uskon….
Pekka Väisnen. ”Näin kyseessä olisi kirkkokurin piiriin kuuluva oikoinen menettely korkeamman hengellisen substanssin käyttämisestä asiassa mikä olisi vaatinut laajemman käsittelyn ja katsomisen itse kunkin katumuksen asiassa.”
Minä ajattelen, että ainakin 1980-luvulta asti on näitä oppikeskusteluja käyty, joten kyllä ainakin niissä on tapahtunut luottamuksen syntymistä kun osapuolet ovat tutustuneet toisiinsa.
Tässähän on minusta turha muuta odottaa kuin tällaista sovinnon/sovituksen elettä, Senverran erilaisi helluntailaiset ja luterilaiset kirkot ovat, ja eri lailla syntyneetkin. Tältä pohjalta kuitenkin voi hyvin vaikkapa suunnitella yhteisiä, yhteiskritillisiä rukoustapahtumia eri paikkakunnille tms.
Lauri,
Kaksi huomiota:
1. Minusta vaikuttaa, ettet ole ymmärtänyt Nikean tunnustusta oikein, koska vihjaat sen olevan jotenkin ongelmallinen hedelmiensä suhteen.
2. Järjestäytynyt helluntaikirkko ilmentää varmasti itseymmärryksessään varsin vahvaa pyrkimystä luterilaisillekin tuttuun ’Yksin Raamattu’ (Sola Scriptura) -periaatteeseen. Tältä osin olisi toki luonnollista löytää hyvinkin vahvaa pohjaa sovinnolle. Käytännössä luterilainen kansankirkollisuus on kuitenkin etääntynyt jo varsin kauas em. Sola-periaatteestaan, joten sovinnon tekeminen juuri nyt herättää tältä osin myös varsin suuria kysymyksiä.
No luterilainen ja helluntailainen aikuiskaste ovat aika samatapaisia siinä, että nyt luterilaisenkin täytyy ymmärtää, miksi kastattaa itsensä. Laapsikasteessahan ei titse kastettavan ädy ymmärtää mitään, mutta vanhempien ja kummien kyllä.
”Niin Pietari sanoi heille: ”Tehkää parannus ja ottakoon kukin teistä kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen syntienne anteeksisaamiseksi, niin te saatte Pyhän Hengen lahjan.”
(Apt.2:38)
Nikea: ”Me uskomme yhden kasteen syntien anteeksisaamiseksi.”
Ei siis mitään ristiriitaa.
Tämän päivän maailmassa pelastuu miljoonia ihmisiä vaikkapa Etelä-Amerikassa meneillään olevissa herätyksissä. Siellä on paljon tällaisia ryöväreitä totka pelastuvat ja vasta myöhemmin ymmärtävät mitä heille tapahtui. Jumalan suuri sadonkorjuu maailmassa on käynnissä, mutta täällä Suomessa voimme vain lukea siitä tai katsella videoita tms. Itse olen ollut etuoikeutettu vietämän aika paljon aikaa näiden herätysten keskellä. Se on todella inspiroivaa.
Ryösö! Olet varmastienemmän perillä teologisista asioista, mutta yhteen harhaan puutun ihan yllättäen ja tilaamatta. Pieneen vauvaan ei voida soveltaa Pietarin sanoja, koska hän ihan ilmeisesti ei ymmärrä puhuttuja sanoa, ei tule kysymään tietä pelastukseen. Pietarin sanat kuuluvat aikuisena uskoontulleelle, joka on tullut synnintuntoon ja etsii tietä pelastukseen. Lapseen sopii Matteuksen evankeliumin lähetyskäskyn sanat: Käsketään kastaa ja opettaa.