Koskaan ei kirkko muuttua saa, vai saisiko sittenkin?

Ainoa pysyvä asia maailmassa on muutos. Itse olen muutoksen ystävä, vaikka nostalgiaa harrastankin. Ennen ei mielestäni ollut kaikki paremmin, vaan kehityksen on syytäkin kehittyä ja eteenpäin on mentävä. Samalla olen kuitenkin pysyvyyden ja perinteiden ystävä. Arvostan etenkin kristinuskossa sitä, että tietyt sen rituaalit ja elementit ovat olleet jo alkukirkon ajoista lähtien olemassa ja niitä on vaalittu. Näiden kahden ääripään, muuttumisen ja pysyvyyden, välillä tasapainottelu on välillä vaikeaa niin minulle kuin kirkolle. Molempia tarvitaan, mutta missä määrin? Mistä pitää kiinni ja minkä antaa muuttaa muotoaan?

Olen ollut kirkossa töissä nyt reilu kolme vuotta ja todennut, että muutos on kirkon toimintakulttuurissa kovin vaikeaa. Kärjistäen, työtä tehdään vuodesta toiseen samalla kaavalla, asioita suunnitellaan vuoden tai jopa parin vuoden aikajänteellä, joustonvaraa äkillisissä muutoksissa ei liiemmälti ole ja byrokraattinen koneisto on jähmeä sekä monivaiheinen. Jotta asiat kirkossa muuttuisivat, vaaditaan yleensä useamman eri päättävän tahon siunaus asialle. Kirkosta puuttuu ketteryyttä ja muutoskykyä nopeasti reagoivassa nykyajassa. Korona-aika on ollut tästä käytännöstä iloinen poikkeus. Silloin kirkko reagoi nopeastikin muuttuviin olosuhteisiin. Nyt pahimman koronakriisin taituttua ollaan kuitenkin palaamassa vanhoihin tuttuihin uomiin. Ei pitäisi, sillä aika ei odota. Tätä yritän omalla työlläni muuttaa, sillä muuttumattomuus rampauttaa kirkon työtä sekä turhauttaa etenkin sen nuorempia työntekijöitä.

Työni on kehittää Espoon seurakuntien hengellistä elämää painotuksenaan millenniaalit ja z-sukupolviset. Kyseisten sukupolvien edustajat ovat 20–40-vuotiaita ja tilastollisesti se ikäjoukko, joka eniten eroaa kirkosta tai on sen toiminnasta etäällä. Tehtäväni on ollut selvittää, mistä tämä johtuu ja mitä asialle voisi tehdä. Syitä jäsenkatoon on varmasti useita, äskettäin uutisointiin kirkollisveron olevan yksi syy erota kirkosta. Miksi kirkollisveroa ei haluta maksaa? Perimmäinen syy tähän on yleensä se, että kirkolla ja sen toiminnalla, olemassaololla tai sanomalla ei ole merkitystä ihmisten elämässä. Jos kirkko ei ole merkityksellinen, miksi kuulua siihen ja maksaa jäsenmaksua. Jos kirkko ei tällä hetkellä ole suurelle joukolle ihmisiä merkityksellinen, jotain olisi syytä tehdä. Jonkin on muututtava.

Kirkon sanoma rakastavasta ja armollisesta Jumalasta on pysyvä ja ajaton ja kirkon tehtävä on elää tätä sanomaa todeksi tässä maailmassa. Traditio sitoo meidät menneisiin sukupolviin ja antaa perustan kirkon olemassaololle. Koska kirkko kuitenkin toimii maailmassa, ajallisuuden ja paikallisuuden ehdoilla, on sen sopeuduttava aikaan, jotta kirkon työ ja olemassaolo olisi vaikuttavaa ja ihmisille merkityksellistä.

Tällä hetkellä ainakin millenniaalin silmin katsottuna tuntuu siltä, että kirkko ei pysty tarjoamaan merkityksellisyyttä. Uskon, että vika ei ole sanomassamme, vaan toiminnassamme ja rakenteissamme. Niitä muuttamalla ja muokkaamalla voimme olla merkityksellisiä myös tässä ajassa. Aina ja kaikkialla. Kuulin äskettäin viisaan ajatuksen, että kirkon tehtävä on elää keskellä tätä maailmaa ja ihmisten arkea. Siksi kirkon pitää etsiä paikkaansa aina uudestaan. Elämä ei pysähdy, maailma muuttuu. Jos kirkko tahtoo elää ihmisten arjessa ja juhlassa mukana, on sen luotava nahkansa aina uudestaan.

Tietyt asiat kirkossa ovat merkityksellisiä ajasta aikaan. Armo, rakkaus, toivo, usko Jumalan hyvyyteen, elämän inhimillisyyden tunnistaminen ja tunnustaminen. Näillä asioilla on paikkansa ihmisten elämässä yhä edelleen. Kirkolla on tällä hetkellä vaikeaa tuoda näitä esiin sellaisella tavalla, että ne olisivat ihmisille merkityksellisiä. Siksi kirkon toimintaa tulisi tarkastella kriittisesti ja peilata toimintaansa suhteessa siihen, kuinka merkityksellinen se on jäsenilleen. Voisiko kirkko olla esimerkiksi millenniaaleille merkityksellisempi, jos tekisimme jotain kirkossa toisin? Tässä muutamia ajatuksia, minkä tulisi muuttua ja mitä kirkko voisi ottaa huomioon.

 

Millenniaalin teesit kirkolle:

1. Hallintokulttuurin selkiyttäminen ja yksinkertaistaminen on tarpeen. Kirkko on hallintokulttuurissa jäljessä ajastaan. Monimutkainen ja monitasoinen hallintokoneisto tulisi muuttaa joustavammaksi ja vähemmän hierarkkiseksi. Tämä mahdollistaisi sujuvamman työn tekemisen ja keskittymisen olennaiseen eli kirkon jäsenten palvelemiseen. Jäseniään varten kirkko on olemassa.

2. Jäsenlähtöisyys keskiöön. Kirkon tulisi entistä enemmän palvella jäseniään näiden tarpeista ja elämänkysymyksistä käsin omasta sanomastaan kuitenkaan tinkimättä. Tällä hetkellä kirkolla on varsin vähän tarjontaa tavalliselle työssäkäyvälle millenniaalille. Profiloituminen erilaisten ihmisryhmien tarpeista käsin on tarpeen, jos haluamme olla mahdollisimman merkityksellisiä mahdollisimman monelle.

3. Kirkon on oltava aito ja rohkea sanomassaan. Tällä hetkellä sanamme ja tekomme ovat aika ajoin ristiriidassa. Julistamme rakkautta, mutta emme esimerkiksi avaa kirkkojen ovia kaikille vihkipareille. Tämä ristiriitaisuus murentaa luottamusta kirkkoon ja heikentää kirkon uskottavuutta.

4. Kokemuksellisuus kirkossa enemmän esiin. Usko ei ole oikeaa oppia, vaan elämistä ja elämyksiä. Varsinkin millenniaalisukupolvelle elämyksellisyys ja kokemuksellisuus on tärkeää. Perinteisessä messussamme on kuitenkin varsin vähän tilaa kokemukseille ja elämyksille sanan julistamisen lomassa. Voisimmeko ammentaa esimerkiksi rikkaasta kristillisen mystiikan perinteestä jotain nykyaikaan?

5. Enemmän kokeilukulttuuria kirkkoon. Mennään ja kokeillaan rohkeasti, millä tavalla kristinuskon sanoma puhuttelisi ihmisiä tässä ajassa. Jos jokin ei toimi, niin kokeillaan uudestaan. Erehtyminen on inhimillistä ja Jumalan armo rajaton.

Muutos on vaikeaa ja tekee välillä kipeää. Muutos on kuitenkin aina myös mahdollisuus. Ja kristinuskon sekä kirkon olemassaolon säilymisen kannalta välttämätöntä. Aika ei odota ja kello käy. Jos kirkko tahtoo olla millenniaaleille ja heitä nuoremmille sukupolville merkityksellinen, muutoksia on tehtävä. Ei viiden tai kymmenen vuoden kuluttua, vaan nyt.

Laura Leipakka. Espoon seurakuntien projektikoordinaattori.

  1. Mitä ihmettä Laura oikein tarkoitit tuolla: ”Usko ei ole oikeaa oppia, vaan elämistä ja elämyksiä. ”

    Juuri usko tekee kirkosta elämyksellisen , jota kaipaat. Uskossa evankeliumin muuttavaan voimaan on yhä hienot mahdollisuudet valtavaan elämyksellisyyteen. Mikään ei ole hinompi elämys, kuin saada kokea syntien anteeksisaaminen. Jumalanpalvelus sisältää elämyksellisyyden koko kirjon, mutta harvat ymmärtävät sitä. Se vaatisi paljon innokkaampaa asiaan paneutumista ja joka pyhäistä osallistumista. Vasta sadan messun jälkeen saattaa alkaa tajuamaan miten täyteen ladattu jumalanpalvelus on. Siinä on kaikki keskeiset elementit.

    Jos kirkko oikeasti haluaisi nuoret aikuiset pysymään kirkon yhteydessä, niin heille tulisi olla aivan toisenlaiset jumalanpalvelukset, jotka silti sisältäisivät samat elementit. Kaikki vain toisella tavalla tarjoiltuna. Lisäksi tarvitaan kasvua, jonka paras lähtökohta on rippikoulu. Ripari on hieno ja innostava tapahtuma. Siellä missä toimintaa jatketaan samalla innolla heti leirin jälkeen, niin siellä nuoret tulevat mukaan. Heille kun elämyksellisyys ja kaverit on tärkeitä. Siksi he pysyvät mukana ja kasvavat kirkon yhteydessä nuoriksi aikuisiksi.

    Ainakaan täälläpäin ei nuorilleaikuisille ole muuta paikkaa, jossa tavata toisiaan kuin ravintolat.
    Kirkolla olisi tässä hurjan hyvä käyttämätön mahdollisuus.

    Surullista, että Laura kerrot nuoren polven turhautuvan kirkon muutumattomuuteen.
    Siihen on vain yksi keino: on vain ryhdyttävä tekemään asioita uudella tavalla. Kirkko ei muutu jollei löydy rohkeutta toimia toisin. Rohkeus puuttuu sillä työskentely kirkossa laitostaa.

    • Sitäkö Laura tarkoitat, että usko pitää elää – ja kokea todeksi? Jolloin se muuttuu myös elämykselliseksi. Siihen auttaa parhaiten jo melkein unohdettu vanhurskauttamisoppi. Sen oivaltaminen mitä se kunkin omalla kohdalla merkitsee on riemullisinta , mitä koskaan maan päällä voi kokea. Juuri tämän opin katoaminen opetuksesta on tehnyt kirkosta tylsää ja mitään sanomatonta pullamössöä. Jotain, jonka sisällön merkitys jää käsittämättömäksi eikä siksi tuo mitää iloa. Oppia ei tosin ole unohdettu ja sitä pidetään hyvinkin tärkeänä, mutta sen omaksuminen on toinen juttu. Teoriassa siitä voidaan puhua paljonkin, mutta käytännön kristillisyydessä se ei mitenkään näy.

  2. Se minua blogissa vähän jäi mietityttämään, että siinä ei ihan sanallisesti mitenkään viitattu kirkon Herraan, Jeesukseen Kristukseen. Toki jokainen voi mielessään liittää Hänet sanoihin armo, rakkaus, kirkon sanoma jne. Mutta Lutherin teesien mukaan kirkon todellinen aarre on evankeliumi, sanoma Jeesuksesta Kristuksesta. Jos me tämän aarteen piilotamme, kovin vähän meillä oikeasti on tarjottavana.

  3. Kirkossa on sellaista, mitä ei saa muuttaa ja sellaista, mitä voi ja usein pitääkin muuttaa. Noita muuttumattomia on kaksi: Jumalan sana eli pyhä Raamattu sekä nuo kolme ekumeenista uskontunnustusta, jotka ilmaisevat sen uskon, johon kirkon olemassaolo perustuu. Raamatun käännöksiä on tosin ajoittain tarkistettava kielen kehityksen myötä, mutta tällöin on aina pidettävä huolta siitä, että uusikin käännös tuo uskollisesti ja rehellisesti ilmi sen sanoman, joka on alkukielisessä Raamatussa. Uskontunnustus taas antaa avaimen Raamatun sanoman oikeaan tulkintaan. Noita muutettavuia ovat sitten taas sellaiset asiat kuin kirkkotaide, kirkkomusiikki, virkojen pätevyysvaatimukset ja muukin kirkollishallinto. Jumalanpalvelusjärjestystäkin voidaan muuttaa ja muunnella, kunhan pidetään huoli siitä, että mahdollisuus Jumalan kohtaamiseen säilyy keskeisimpänä jumalanpalveluksen tarkoituksena. Muita puuhia voidaan harrastaa sikäli kuin resursseja on ja sikäli kuin ne palvelevat evankeliumin asiaa.

    • Jumalan sanan hyvä perusta on Jeesuksen toiminnasta mm. kirjoitettujen 20 evankeluimun mahdollisimman realistinen tulkinta josta on lukuisten tiedemiesten käsityksiä. . Raamatulla ei ole tässä mitään tekemistä.

      Kirkon opin eräänä merkittävänä perustana ovat Nikean ja Konstantinopolin kirkolliskokoukset 300 luvulla.

    • Tarkoitatko, että uskon kokemukset ja elämykset ovat mahdollisia vain messussa? Ajattelen toisin. Koskettavimmat uskoon liittyvät elämykset saadaan usein siellä, missä usko tehdään todeksi arjen kohtaamisissa.

    • Martti P, en tarkoita. Vaan sitä, että henkilökohtainen usko ja sen mukanaan tuomat hengelliset kokemukset ankkuroituvat kirkon/seurakunnan yhteiseen uskoon ja uskonoppiin, jota messun vietto ilmentää. Tämä uskon objektiivinen puoli toimii myös subjektiivisen (henkilökohtaisen) uskon korrektiivina. Arjen kohtaamisia ollenkaan väheksymättä tai kiistämättä.

  4. Olen blogistin kanssa hyvin eri mieltä kirkon tehtävästä miellyttää aikalaisiaan. Se on suuri väärinkäsitys. Jatkuvan muutoksen palvelu on virhe, koska mikään ei ole muuttunut tuhsnsiin vuosiin. Ihminen on sama.

    Uskontomme on olemassa ihmistä varten eikä harrastustoimintaa, leirejä tai marttojen köksähommia varten. Kirkko on nykyään kuin yritys, jonka tuote on uskonto. Jos uskonto ei myy, ovat työpaikat yrityksessä vaarassa. Uskontomme on henkilökohtainen asia eikä sen jatkuvuus onneksi ole yrityksestä nimeltä kirkko kiinni.

    Uskonnon ydin on kaikkea muuta kuin mitä blogisti listaa kirkon kehitystehtäviksi muutosta palvomaan. Tuossa kehitysohjelmassa siirretään huomio pois uskontomme ytimestä erilaiseen puuhasteluun.

    Tämä oli pakko sanoa suoraan, vaikkei se ole monen mieleen.

    • ”Uskontomme on henkilökohtainen asia eikä sen jatkuvuus onneksi ole yrityksestä nimeltä kirkko kiinni.” Usko on yhteinen asia. Kirkko on uskon yhteisö. Eri kristilliset kirkkokunnat ja vastaavat ’yritykset’ muodostavat yhdessä Kristuksen kirkon, jossa kristityn on pysyttävä kiinni.

  5. Tässä oma kokemukseni siitä, miten toimintavan muutos voi saada aikaan.

    Edeltäjäni Lapinjärvellä olivat turhautuneet nuoristyöhön, sillä nuoret ei tuleet mukaan. Sain päähäni, että voisikohan riparin toteuttaa vähän toisella tavalla. Mietin, että jos ripari olisi kiva kokemus nuorille ja samaa kivaa olisi tarjolla jatkossa, niin, ehkä homma lähtisi toimimaan. Laitoin oman luovuuteni liikkeelle ja lisäksi lähdin tutustumaan seurakuntiin, joissa oli menestyvää nuoristyötä. Löysin toimintapoja, jotka loivat riparista, niin onnistuneen, että paikkakunnalle syntyi vuosia jatkunut nuorten toiminta. Siitäkin huolimatta, etten itse ollut syksyllä enää nuorisotyötä jatkamassa.
    Kutsuin riparilaiset ja isoset syksyllä synttäreille ja vain yksi ei tullut.
    Ripari kokemuksesta innostuneena yritin vuosia puhua löydöistäni, mutta huomasin, ettei ne herätä kiinnostusta.

    Yllättävää oli tutustua Pirkkalan nuorisotyöhön. Heidän toiminaperiaatteistaan löysin aivan samoja periaatteita, kuin mitä silloin aikanaan itse olin Lapinjärvellä oivaltanut. Pirkkalassa nuoret tulevat joukolla mukaan nuorten toimintaan, eikä nuorten osallistumista siellä pidetä mitenkään poikkeavana. Tottakai he tulevat.

    Turhauttavaa on seurata kirkon nuorisotyötä, joka usein lähtee siitä perusolettamasta, ettei nuoria kiinnosta.

kirkko Millenniaalien
kirkko Millenniaalien
Z/Y-sukupolvien kanssa vuorovaikutukseen asettuminen on tämän vuosituhannen ensimmäisten vuosikymmenten olennaisin kysymys kirkolle. Sitä pohditaan tässä blogissa. Kirjoitukset keskittyvät y- ja z-sukupolviin monesta eri suunnasta. Blogia koordinoi kokonaiskirkollinen Millenniaalien kirkko - hanke. Kirjoittajat ovat joko kirkon liepeillä liikkuvia millenniaaleja tai hankkeen asiantuntijoita, joissakin tapauksissa molempia. Jos haluaisit osallistua blogin kirjoittamiseen, ota yhteyttä jussi.laine@evl.fi.