[Pirkko Lehtiö] Jo koulussa koin saaneeni kutsumuksen teologian opiskeluun. Se oli hyvin syvä kutsu. Koulun päätyttyä läksin seuraamaan sitä ja aloin teologian opinnot. Meitä naisia oli kurssillamme vajaa kolmannes. Unelmani oli ollut, että voisin opiskella yliopistossa. Aloitin teologiset opinnot suurella innolla. Kurssimme miesopiskelijat olivat kohteliaita, samalla he kuitenkin ihmettelivät, miksi opiskelimme teologiaa, kun meillä ei ollut kirkossa mitään tulevaisuutta. Sitten tuli selitys: olette täällä saadaksenne papin mieheksenne. Se loukkasi. Kutsumustani ei otettu vakavasti. Tämä lausuma sisälsi ajatuksen, että naisen paikka ei ollut teologisissa opinnoissa. Voisin tulla aviovaimoksi ja/tai äidiksi, koska olen nainen.
Opiskelin ahkerasti ja päätin teol. kand. opiskelut neljässä ja puolessa vuodessa. Mitä sitten? Sain työtä helsinkiläisessä seurakunnassa viideksi kuukaudeksi. Samalla saatoin auskultoida uskonnonopettajan pätevyyttä varten. Mutta halusin työhön kirkossa. Sainkin sitten mahdollisuuden toimia toisessa seurakunnassa. Olin nais- ja tyttötyön johtaja. Koulutin rippikoulun käyneitä tyttöjä tyttökerhojen johtajiksi. Olin heidän opettajansa rippikoulussa. En saanut opettaa rippikoulussa poikia, koska olin nainen.
Olin vuorollani pitämässä sairasalahartauksia. Keskiviikon iltakirkoissa sain pitää pieniä puheita kirkon lattian tasolla ensimmäisten penkkien edessä. En saanut nousta alttarikaiteen eteen tai saarnatuoliin, pyhiin paikkoihin, koska olin nainen.
Naisten keskuudessa minulla oli raamattupiirejä ja ompeluseuroja. Vähitellen ns. yleisen seurakuntatyön muodot avautuivat minulle. Jotkut papeista ottivat meikäläisen työtoveriksi rippikoululeirille ja joihinkin tiimeihin. Minut hyväksyttiin siten toimimaan myös poikien opettajana ja piireissä, joissa oli sekä naisia että miehiä. Pappien ja kirkkomuusikoiden työneuvotteluihin en voinut osallistua, sillä niissä käsiteltiin jumalanpalveluksia, joissa naisteologilla ei ollut mitään roolia; teologinen koulutus ei merkinnyt mitään, koska olin nainen.
Oltuani kymmenen vuotta päätoimisena seurakunnan työntekijänä kirkolliskokous perusti naisteologeille lehtorin viran. Väittely ja pohdinta naisteologien asemasta kirkossa olivat jatkuneet viitisentoista vuotta. Nyt naisteologit olivat virallisesti hyväksyttyjä kirkossa. Kirkkolain säädökset olivat niin ylimalkaisia ja epätäsmällisiä, että oli vaikeaa tulkita, mitä saimme tehdä, mitä emme, koska olimme naisia.
Meillä oli sama palkkaus ja luontaisedut kuin apupapeilla tai kappalaisilla. Tulimme liitetyiksi kirkon työntekijöinä tuomiokapituliin ja piispan alaisuuteen. Meidät asetettiin virkaan ja siunattiin. Saimme saarnata, jos kirkkoherra sen salli. Aluksi emme saaneet konfirmoida rippikoululaisiamme. Jonkin ajan kuluttua se tuli sallituksi. Saatoimme asettaa ehtoollisen sairaalassa tai sairaan ja vanhuksen kodissa. Tämä oli määritelty niin epäselvästi, että lain kohtaa tulkittiin seurakunnissa eri tavoin. Emme voineet aluksi osallistua kirkon hallintoon; se täsmennettiin myöhemmin. Ongelma oli, että puuttui selkeä naiskäsitys. Kirkolliskokous oli säädöksissään epävarma, koska olimme naisia.
Toisen maailmansodan päätyttyä kirkko kohtasi uudenlaisia haasteita taloudellisessa, yhteiskunnallisessa ja teologisessa elämässä. Maamme muuttui maatalousvaltaisesta teolliseksi yhteiskunnaksi. Ekumeenisessa keskustelussa alettiin puhua teollisuustyöstä, industrial mission. Miten kohdata ja vastata teollisuustyöväestön kysymyksiin? Miten kirkon tulisi kuulla heitä ja vastata heidän elämänsä kysymyksiinsä teologisesti. Siksi papeille järjestettiin täydennyskoulutusta uuden tilanteen kohtaamiseksi. Olin kiinnostunut tällaisesta koulutuksesta. Mutta voisinko osallistua siihen, koska olin nainen. Näiden seminaarien johtaja vastasi kysymykseeni hämmästyneenä: Miksei? Niin sitten kymmenen pastoria ja kaksi naisteologia vietti kolme kuukautta opiskellen yhdessä, pohdiskellen teologisesti ja pelaten lentopalloa. Oli tärkeää, että erilaiset näkökohdat jaettiin avoimesti ja intensiivisesti. Me kaksi naista olimme pappien kanssa tasa-arvoisia, vaikka olimme naisia.
Toinen tärkeä seikka oli tässä seminaarissa merkittävä. Se avasi spiritualiteetin osana teologista ajattelua. Joka päivä tutkimme Raamattua. Kohtasimme ihmisiä heidän työpaikoillaan ja kävimme hyviä keskusteluja työntekijöiden ja johtajien kanssa. Käytännön työssä opin tuntemaan sekä naimisissa olevien että naimattomien naisten elämän tilannetta kysymyksineen.
Tämä seminaari auttoi minua jättämään Helsingin ja muuttamaan teollisuusseudulle. Seurakuntani vaihtui toisenlaiseksi. Kirkkoherra tuki työtäni naistyön johtajana. Minulla oli vapaat kädet luoda työni. Saatoin muuttaa Helsingin seurakuntien naistyön mallin toisenlaiseksi. Eri naisten yhdistyksille ja ryhmille (poliittiset, harrastus- ja urheiluseurat, sekulaarit ja erilaiset muut) seurakunta oli esittänyt kysymyksen, olisiko niillä kiinnostusta saada työhönsä tukea naisteologilta. Ryhmien naiset olivat lähes kaikki seurakunnan jäseniä. Siten aloin työn heidän kanssaan. Nyt olin hyväksytty, koska olin nainen.
Opetin rippikoulussa sekä poikia että tyttöjä. Lapsityössä olin teologisesti koulutettuna tukemassa työn johtajaa. Kirkkoherra antoi minun saarnata. Siitä olen pitänyt aina, koska siinä voin käyttää teologista koulutustani. Tähän aikaan ekumeeniset kontaktit avautuivat ja tulivat todellisiksi minulle. Toimin vuoden ekumeenisena työntekijänä Gossner Mission in der DDRssä. Se avasi minulle sosialistisen yhteiskunnan kirkollista elämää. Se tuki teologista kasvuani ja opetti ekumeenisen perspektiivin merkityksen. Laajempi ekumeeninen työ tuli tutuksi Luterilaisen maailmanliiton naistyön kautta; olin sen neuvoa-antavan komitean jäsen kuusi vuotta. Tämä kehitys jatkui muutamassa muussa ekumeenisessa yhteydessä. Feministinen teologia tuli tutuksi ja todelliseksi näissä yhteyksissä. Se syvensi ekumeenisesti teologiaan ja identiteettiäni naisena, sillä olen nainen.
Nälkäni syventää teologiaani yltyi. Väittelin teologian tohtoriksi. Merkillistä oli, että tämän jälkeen sain kokea, että minut hyväksyttiin teologina, vaikka olin nainen.
Yli kolme vuosikymmentä olin kirkon palveluksessa, ennen kuin pappisvirka avautui naisille. Sain olla yksi ensimmäisistä papiksi vihityistä naisista. Minut kutsuttiin Hong Kongin Luterilaisen teologisen seminaarin professoriksi. Seminaari otti minut lämpimästi vastaan, sillä olin tohtori, olin papiksi vihitty ja koska olin nainen.
Tänään olen eläkkeellä. Olen innostunut hengellisestä ohjauksesta Ignatiuksen Hengellisten harjoitusten avulla. Voin nyt käyttää teologisia opintojani, elämänkokemustani ja aikaani kuunnellen ja tukien hengellisenä matkakumppanina monien hengellisessä elämässä. Nyt ei ole väliä, olenko nainen, naimisissa tai naimaton ja teologi. Olen löytänyt identiteettini Jumalan luomana, Kristuksen sovittamana ja Pyhän Hengen johtamana, koska olen nainen.
– Pirkko Lehtiö –
Teksti on missiologisessa symposiumissa 6.6.2014 Vaasassa pidetty esitelmä.
Kiitos Pirkko Lehtiö; olet auttanut minuakin tutkimuksessa. Nainen ja kutsumus on hieno kirja!
Tuula, tuomittiinko äitiys, naiseus ja aviovaimous 70-luvulla? Mitkä asiantuntijatahot tuomitsivat esim. äitiyden?
Punavihreät vastustavat niitä yhä.
Sari Roman-Lagerspetz :”Tuula, tuomittiinko äitiys, naiseus ja aviovaimous 70-luvulla? Mitkä asiantuntijatahot tuomitsivat esim. äitiyden?”
Mielestäni äitiys tarkoittaa sitä, että pieniä lapsia ei jätetä avaimet kaulassa yksin kotiin, ja kun päivähoito oli puutteellista, jäin kotiäidiksi. Kun kerroin asiasta neuvolassa, sieltä sanottiin, että pilaisin lasteni elämän, jos kasvatan heidät itse. Samansuuntaisia mielipiteitä esitettiin myös opettajien taholta ja kerrottiin, että asenteeni johtuu siitä, että olen ”alistettu”.
Kotiin jääneitä naisia sanottiin ”kotikanoiksi” ja vasemmistolehdet vaativat otsikoissaan vähentämään ”hiekkalaatikoilla istuvien kotikanojen määrää”. Julkinen mielipide oli, että emme tee työtä, ja muistan kun ihmettelimme ystäväni kanssa sitä, että jos hoitaisimme toistemme lapset, tekisimme yhteiskunnan mielestä raskasta ja vastuullista työtä, mutta kun hoidamme omat lapsemme, sitä ei katsota työksi.
En enää muista ketä edusti se gallup-haastattelija, jonka tutkimuksessa kuuluin yhteiskunnan alimpaan irtolaiset tai muut loiset -luokkaan, koska olin kotiäiti.
Palasin vaikeuksitta takaisin työelämään kun lapset olivat kouluikäisiä.
Pirkko Lehtiö oli Suomen ensimmäisiä naispappeja, ja sai siksi tappouhkauksia
”Maaliskuun 6. päivä vuonna 1988 on sunnuntai. Lumipyry piiskaa tulevia Suomen ensimmäisiä naispappeja. He menevät Tuomiokirkkoon kryptan kautta vihkimistilaisuuteen. Osin siksi, että keli on huono, osin turvallisuutensa vuoksi.
Lehtiö ja moni muu on saanut tappouhkauksia puhelimitse.”
http://www.hs.fi/ihmiset/a1399956550763
Aikamoista se on ollut naisen tie papiksi. Ei kuulosta kristilliseltä toiminnalta nuo tappouhkaukset, mutta pakanat eivät tekisi tuollaista.
”Enemmän tulee totella Jumalaa kuin lakia” -meininkikö on ollut kyseessä. Pelottavaa.
Tässä on syntiä suurta, kun on uhattu tappaa naiset, jotka menevät pappisvihkimykseen. Sitä on laittomuus. Samoin pappisnaisten syrjintä kaikissa muodoissaan on Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa kielletty. Samoin Suomen lainsäädännössä. Laitonta on välitön ja välillinen syrjintä.
Onneksi sitä on enää marginaalissa Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa.
Hei Tuula,
täytyy myöntää, että sinulla oli inhottavia kokemuksia 70-luvulla! Sitä, että äidit (tai varsinkaan isät!) hoitavat kotona pieniä lapsiaan, ei selvästikään arvostettu noina aikoina tarpeeksi. Lasten hoitaminen kotona on ainakin minun mielestäni rankinta työtä jota voi kuvitella. Toivottavasti tämän päivän vanhemmat (myöskään kotona lapsiaan hoitavat isät!) eivät joudu kuuntelemaan tuollaisia kommentteja, joita sinä sait osaksesi neuvolasta & opettajilta!
Toisaalta on hienoa, että sinulla oli mahdollisuus palata vaikeuksitta työelämään kun lapsesi olivat kouluikäisiä. Monille naisille töihin vaikeuksitta palaaminen (kotiäitivuosien jälkeen) on edelleen vaikeaa, nykypäivänäkin. Ja monet isät eivät halua jäädä kotiin hoitamaan lapsia koska sen ei katsota olevan ”miehekästä”.
Hankalia rooliodotuksia on siis edelleen.
Uskonnollisissa yhteisöissä, ja myös kirkossamme, naisiin kohdistuvat rooliodotukset tulevat kuitenkin mielestäni hyvin kuvatuksi Pirkko Lehtiön kirjoituksessa! Todella hieno kirjoitus ja kiitos siitä! Naispappeuden ja naisten johtajuuden/auktoriteettiasemien vastustuksella on pitkät perinteet. Tätä vastustusta on edelleen paljon, myös omassa kirkossamme.
Sivuhuomautuksena Sarin kommenttiin sanoisin, että hankalia rooliodotuksia todella on, etenkin hiukan varttuneemmilla naisilla:-) Neuvolassa eivät isät joudu kuuntelemaan minkäänlaisia huomautuksia, sen paremmin kannustavia kuin moittiviakaan, koska jos molemmat vanhemmat ovat paikalle, isä saa aavistuksen siitä, millaista oli olla värillinen, ts. ”näkymätön mies”, 1950-luvun Yhdysvalloissa.
Muistan synnytyssairaalassa……
ja sosiaalitoimistossa. Kitkerää
Kari-Matti,
kuvaamaasi asennoitumista on varmastikin paljon edelleen. Valitettavasti. Isille ehkä piilo-viestitetään (ja usein varmasti myös siten, että neuvoloiden työntekijät eivät tajua tätä edes itsekään), että ”miehen paikka ei ole neuvolassa; tämä on naisten valtakunta”. Tähän toivoisi totisesti muutosta.
Piiloviestit ja asenteet ovat usein lähtöisin ”arvioitavan” omasta päästä.
Kun käytin poikiamme neuvolassa 60-70.lukujen taitteessa, en ennakkoluuloihin törmännyt. Lapset olivat vastuullani vaimon käydessä töissä epätavallisiin aikoihin (seurakunnassa) – ei ennakkoluuloja eikä piiloviestintää. Kun ripustin perheen pyykkiä (mm. vaippoja ja vaimon pikkupöksyjä) kerrostalon pihalla kuivumaan ei mitään kommentteja. Kesällä rippikoululeirillä vierailin vaippaikäisen kanssa äitiä katsomassa – en törmännyt ennakkoluuloihin tms. Seurakuntalaiset valitsivat minut kirkkoneuvostoon. Ymmärsin sen heidän hyväksynnäkseen.
Aina ei auta syyttää muita, jos ennakkoluulo on omassa päässä.
Mielenkiintoinen katsaus, josta tuli oma muisto.
Joskus 1980-luvulla omassa seurakunnassani isosena ollessani lehtori konfirmoi rippikouluryhmän, jossa siis olin isosena. Silloin ihmettelin, että nainen on siellä alttarilla ilman vermeitä ihan noin vaan. Joku ripariryhmälle vieras pappi oli kanssa paikalla jotain (ehtoollista?) varten.
Silloin se oli ihan luonnollista enkä kummeksunut enempää, mutta olihan se ihan hullu käytäntö. Vaan ei nuori muuta tiennyt. Ja sitten siitäkin lehtorista tuli pappi. Tietenkin.
Kysymys liittyen naispappeuden vastustukseen.
Pirkko Lehtiö sanoo artikkelissa:
”Koulutin rippikoulun käyneitä tyttöjä tyttökerhojen johtajiksi. Olin heidän opettajansa rippikoulussa.”
”Olin vuorollani pitämässä sairasalahartauksia. Keskiviikon iltakirkoissa sain pitää pieniä puheita kirkon lattian tasolla…”
”Minut hyväksyttiin siten toimimaan myös poikien opettajana ja piireissä, joissa oli sekä naisia että miehiä.”
”…kirkolliskokous perusti naisteologeille lehtorin viran.”
”Saimme saarnata, jos kirkkoherra sen salli.”
”Opetin rippikoulussa sekä poikia että tyttöjä.”
Kaikki nuo edellämainitut tapaukset, joissa nainen opettaa seurakunnassa olivat siis tapahtuneet ennenkuin kirkossamme tuli voimaan semmoinen asia kuin naispappeus. Mutta eivätkö
nekin ole tarkkaan ottaen Raamatun vastaisia, kun Raamatussa olevat kohdat, joilla naispappeutta väitetään Raamatun vastaiseksi, ymmärretään niinkuin Raamatussa lukee?
Olen kuitenkin ymmärtänyt että naispappeuden vastustajille, kuten Luther-säätiölle olisi naisen toimiminen edelläkuvatuissa tehtävissä
OK kunhan ei nainen toimisi papin virassa.
Jos näin on, niin silloinhan naispappeuden vastustajat, Luther-säätiö etunenässä, ajavat vain yhtä Raamatun tulkintaa jonka myös voidaan väittää olevan Raamatun vastainen, kun Raamattua ymmärretään kirjaimellisesti, vai kuinka?
Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on avattu naisille pappisvirka 1986 ja piispanvirka 1990 vuoden kirkolliskokouksessa.
Jumalan sana on selkeä samoiten kuin hedelmät, ettei naisen tule johtaa kirkossa – silloin katoaa kuri ja laittomuus (synti) valtaa alaa, jolloin kirkko kuolee. Naisen tulee olla arvokas ilman johtajuuttakin tai muuten on ymmärretty Raamattu täysin väärin.
Nainen on arvokas piispanakin. Irja Askola on todella viisaa ja upea piispamme.
http://yle.fi/uutiset/naisen_taival_piispaksi/5630440
…siis viisas piispa on Irja Askola.